Uskottava se on: minä en pidä fine diningistä. Minä pidän hyvistä ja yllätyksellisistä mauista ja rennon mukavasta palvelusta, eikä fine dining ilmeisesti ole sitä. Tämä oivallus toivottavasti säästää minut pettymyksiltä ja on kevyempi lompakolle.
C on ollut iäisyyden haavelistallani, mutta omalla rahalla sinne ei ole ollut asiaa ennen kuin tämän vuoden Food is Artin kunniaksi. Minulla ja Ninalla oli pöytävaraus perjantaina jo klo 17, kun kummallakin oli menoa sen jälkeen ja tuo perjantai oli ainoa päivä joka kummallekin sopi. Saavuimme ravintolaan, ripustimme takkimme naulakkoon ja istuuduimme tarjoilijan osoittamaan suuntaan. Tyhjässä ravintolassa meidät kuitenkin siirrettiin pois ikkunalta, jolloin jouduimme ahtaaseen kahden hengen pikkupöytään. Tarjoilija tiedusteli Ninalta juomatoiveemme, mutta halusimme tutkia listaa ensin. Päädyttyämme teemamenuun ja viinipakettiin meiltä unohdettiin kysyä lisäjuomatoiveet. Tai meiltä ja meiltä, alkuruokaan saakka tarjoilija keskusteli vain Ninan kanssa. Illan jälkeen päättelimme, että Ninan punainen ruutupaita ja minun siilitukkani olivat leimanneet meidät naispariksi, jossa Nina teki päätökset. Pahoittelen jo etukäteen kuvien huonoa laatua, mutta ravintolassa oli tunnelmallinen valaistus, eikä salaman käyttö tuntunut luontevalta.
Keittiön tervehdyksenä pöytään tuotiin peurakroketti, joka tarjoiltiin goudavaahdon ja juuressipsien kera. Annos osoittautui myöhemmin aterian parhaaksi. Pöydässä valmiina olleet grissinit olivat mukavan suolaisia, vaikkakin janottivat niin, että vesilasimme olivat jatkuvasti tyhjiä viinilasien ammottaessa vielä tyhjyyttään.
Leivät tarjoiltiin erikseen. Tarjolla oli kuumajuureen leivottua punajuurilimppua sekä vaaleaa, todella voimakkaan makuista sipulileipää. Kumpikin veivät kielen mennessään.
Alkuruoka, Smoke, sisälsi kylmää naurisspagettia, höyrytettyä miniporkkanaa ja parsakaalta sekä erikseen savulla täytetyn kuvun alta tarjoiltua pikkuporsaspateeta. Kuvun alta leijaillut savunhaju kutitti mukavasti makunystyröitä, vaikkakin annos itsessään jäi melko miedoksi ja kuivahkoksi – kastike olisi ollut paikallaan. Pateeta oli paljon verrattuna salaattiin, ja astioita kerätessään tarjoilija huomautti lautaselleni jääneen ruokaa. Tämä hätkähdytti, sillä sen jälkeen kun olen täyttänyt 10 vuotta, ei minulta ole kysytty ravintolassa, miksei lautaseni ole tyhjä. Vaikka yleensä en jää sanattomaksi, nyt jäin. Alkuruuan kanssa tarjoiltiin pinot noiria, joka yllätti skeptikot positiivisesti, vaikkei kummankaan lempirypälelistalle saakka päässyt.
Alku- ja pääruuan välissä meille tarjoiltiin marja-aroniasorbettia, joka todellakin puhdisti maut! Marja-aronia toi mieleen lapsuuden pihlajanmarjamehut, joten Ninan pihassa kasvava pensas jää varmaan ensi vuonnakin noukkimatta.
Pääruoka, Bath, oli haudutettua kuhaa kahdella tavalla, kukkakaalta, selleripyrettä, lootuksenkukkajuurta ja retikkaraastetta. Punajuurikastike tarjoiltiin erikseen. Kalassa olisi saanut olla hieman enemmän suolaa, ja taas, annoksesta puuttuivat maut. Minulla on myös henkilökohtainen ongelma kaikenlaisten terriinien koostumuksen kanssa, joten kalamureke jäi syömättä.
Jälkiruokana, The Melody Box, oli kahta erilaista jäätelöä, lusikkaleipä sekä hattaraa ja vohvelia. Pakko sanoa, että jälkiruoka yhdeksänkymmentälukulaisuudessaa oli kyllä todellinen yllätys! Itse en ole niin kovin makean perään, joten minusta jälkiruoka oli ihan ok – jälkiruokaihminen Nina taas pettyi hieman. Jälkiruuan kanssa meille tarjoiltiin kultahipuin koristeltua suomalaista lakkakuohuviiniä. Kotimaisuudesta plussat, mutta kyllä edelleen suuntaan kuohuviiniostoksilleni Espanjaan.
Kaikenkaikkiaan odotin ruolta hieman enemmän. Tarjoilu oli hapuilevaa ja paikoin töykeääkin – lisämyyntiä ei yritetty, takkeja ripustettu, vesilaseja täytetty tai leivänmuruja siivottu. Nyt ymmärrän, miksei C ole Tampereen ensimmäinen Michelinravintola; palvelusta ei voi puhua samana päivänäkään joulukuisen Dominique-kokemuksen kanssa. Ehkäpä asian laita olisi toinen, jos itse Christina Suominen olisi palvellut meitä. Nyt hän keskittyi muihin asiakkaisiin. Lisäksi toivoisin, että Suomessa voisi mennä aikaiselle päivälliselle suoraan töistä ilman, että saa otsaansa juntin leiman ja osakseen ylenkatsovaa palvelua. Menua inspiroinut Anna Tuorin taideteos olisi ollut mukava nähdä, mutta tiedusteltaessa tarjoilija kertoi sen olevan vain heidän iPadillaan, josta se voitiin esitellä asiakkaille. Sanomattakin lienee selvä, että meille teosta ei näytetty.
