Aurinkoa sittenkin? (ja vihdoinkin tarinoita Panamasta)

Sen lisäksi, että marisin viime viikolla lahjattomasta syntymäpäivästä, taisin marista myös aurinkolomattomasta talvesta. Eilen kuitenkin pieni auringonsäde pilkisti pilvien välistä! Mies lupasi, että jos löydän meille reissut 300€ per naama etelään, niin mennään. Joku voisi nyt sanoa, että kun tällä hetkellä kurkistaa vaikka Napsun äkkilähtöjä, niin tilanne näyttää kutakuinkin yhtä epätoivoiselta kuin tämä sääennuste:

Itsehän kuitenkin olen tunnettu peruspositiivisesta asenteestani ja vakaasti uskon äkkilähtöjumalan ymmärtävän miten vakavien asioiden kanssa tässä leikitään. Koska viime talvena parasta, siis P A R A S T A oli tämä:

Oltiin päätetty viime joulun tienoossa, että johonkin etelään lähdetään eikä lahjoja siis osteta. Joku aivan käsittämätön onni sattui kerrankin meidän kohdalle, kun löydettiin lennot Panamaan 600 eurolla per naama. Lennot oli Aurinkomatkojen lomalennot ja samalla koneella meidän kanssa tuli satakunta suomalaista, jotka kärrättiin bussilla golf-resortiin keskelle ei mitään. Oli kuulemma ollut loistava loma, kun hotellilta sai kaiken eikä tarvinnut poistua lainkaan hotellin aidatulta alueelta. Me otettiin Aurinkomatkojen paketista vain ne lento-osuudet ja löysin hetken guuglettamalla Panama Citystä Ivonnen, joka majoitti kotiinsa matkailijoita ympäri maailman. Villa Michelle oli oikein mukava hostelli, joskaan ei ihan niin joustava kuin me olimme ajatelleet. Olimme reissussa myös uuden vuoden yli ja Panamassa juhlinta kesti kolme vuorokautta, jonka ajan musiikki pauhasi täysillä ja ihmiset kreisibailasivat. Mutta tämä oli oma mokamme – olisi pitänyt aavistaa että Etelä-Amerikassa joulu ja kaikki siihen liittyvä on melkoista sambaa!

Hinta oli kohtuullinen (2 viikkoa taisi kahdelta hengeltä olla 460$) ja Ivonne oikein ystävällinen. Panama City oli aika geneerinen suurkaupunki pilvenpiirtäjineen, mutta Ivonnen avulla saimme siitä oikeastaan irti kaiken, mitä irti oli saatavissa. Meitä kun ei nuo Hard Rock Cafet tai muut turistirysät innostaneet, niin olimme muutaman päivän jälkeen varmoja siitä, että muutakin on nähtävä.

Panamalainen kulttuuri tuli meille aika tutuksi sekä Ivonnen manana, manana! -ajattelusta että varatessamme reissua Tyynenmeren puolella oleville Pearl Islands (Islas de las Perlas) -saarille. Varasin meille majoituksen ja laivamatkat netistä juhlapyhien aikaan, mutta meille selvisi lähtöä edellisenä päivänä ettei varauksia löytynyt varausvahvistuksista huolimatta. Meiltä meni siis ohi tämä:

Aluksi olin tosi harmissaan asiasta, mutta toisaalta, minkä sille mahtoi. Kiitos kuitenkin TripAdvisorille, löysimme reissun Panaman suurimpaan sademetsään, Captain Carlin kelluvaan kotiin (Captain Carl’s floating lodge @Lake Gatun).

Enkä voi siis sanoin kuvailla, mikä onnenpotku tämä löytö oli. Carl on amerikkalainen elämäntapaintiaani, joka kyllästyi elämäänsä jenkeissä, osti laivan ja lähti purjehtimaan sillä Panaman kanavaa edestakaisin. Pian hän kuitenkin tajusi, ettei se ollut sitä mitä hän elämältään halusi ja sukelsi laivoineen Gumboan sademetsään. Siellä hän kiinnitti laivan ja alkoi rakentaa taloa sen ympärille. Yllä näette lopputuloksen. Tai lopputuloksen ja lopputuloksen, talo tuntui olevan ikuisuusprojekti, jota hän laajensi ja suunnitteli uudelleen jtkuvasti.

Voisin kertoa tässä, kuinka meloimme miehen kanssa vesiputouksille uimaan, tapasimme pikkuruisia apinoita, nukuimme huoneessa, jossa yksi seinä oli avonainen ja aamulla herättiin viidakon ääniin, syötiin aivan taivaallisen hyvää itse kalastettua kalaa tai pyydystettiin pikkuruisia alligaattoreita. Mutta en mitenkään voi saada kirjoitettuun tekstiin sitä tunnetta ja euforiaa, joka sademetsässä oli. Reissu oli ihan ehdottomasti yksi elämäni kohokohdista – niin upeaa, että sielu halajaa sinne uudelleen ihailemaan auringonlaskua ja uimaan kalojen kanssa. Niin satumaista, että vain romanttisissa komedioissa voi olla jotain niin ihanaa. Sellaista, että tekisin sen milloin vain uudelleen.

Erityisen upean reissusta teki se, että meidän ex-tempore-aikataulun vuoksi laivalla ei tuolloin ollut ketään muita. Hetken jopa Carl ja hänen apulaisensa olivat poissa ja olimme tosiaan ihan kahden sademetsässä. Loppureissusta kun paikalle paukkasi myös 20-henkinen amerikkalaisturistiryhmä, niin tajusimme miten hienoa se privaattiaika oikeastaan olikaan. Reissu oli ihan kohtuuhintainen (100$ per naama), kun siihen kuului kuljetukset kaupungista sademetsään ensin taksilla ja sitten veneellä, ruoat (aamiainen, lounas, illallinen) ja kaikki ”aktiviteetti”.

Palatessamme Gamboasta takaisin Ivonnen luo ehdimme olla muutaman yön kaupungissa, kun oli taas aika seuraavan reissun. Baltimorelaiset Kyle ja Lisa, joihin tutustuimme Ivonnen luona, kutsuivat meidät luokseen Karibianmeren puoleisille saarille. He häipyivät kaupungista aika pian uuden vuoden jälkeen ja matkasivat pohjoisempaan – kohti kahvi- ja perhosviljelmiä ja vuoristoa. Tuolta heidän oli määrä päätyä Karibialle, josta he olivat vuokranneet kaksi bungalowia amerikkalaiselta omistajalta. Se ihmeellinen pullamunkki kohtasi meidät taas, kun osa heidän porukastaan peruikin reissun viime hetkillä ja toinen bungalow uhkasi jäädä käyttämättä. Onneksi olimme niin kurkkua täynnä kaupunkia, että varasin meille lennot Bocas Del Toroon (80$ meno-paluu / hlö) ja vuokrasimme heiltä toisen bungalowin neljäksi päiväksi (180$9. Valitettavasti enempää meillä ei ollut aikaa, mutta ihan ehdottomasti siellä olisi viihtynyt vaikka viikon!

Karibia oli niin upea, kuin sen voi kuvitellakin olevan. Iloisia ja ystävällisiä ihmisiä, upea ilmasto, parempaa ruokaa kuin kaupungissa, merta, merta ja merta. Koko matkan ainoa oikea takaisku koettiin, kun bungalowin tehokas ilmastointilaite veti meidät flunssapotilaiksi yhdeksi päiväksi, mutta se ei tunnelmaa haitannut. Jopa kaikilta vatsataudeilta tai muilta taudeilta säästyttiin, vaikka uhkarohkeasti lähdimme matkaan ilman mitään rokotuksia tai lääkkeitä.

Bungaloweja vuokrasi sama nainen, joka omisti naapurissa olleen Aqua Lounge -hostellin. Hostellia piti yllä ranskalainen Jaques (vai Charles? Joku -les se kuitenkin oli..), joka oli päätynyt sinne surffaillessaan ympäri ämpäri maailmaa. Etelä-Amerikka, tai ainakin se mitä me siitä koimme, tuntui olevan amerikkalaisille ja eurooppalaisille sellainen ”uusi thaimaa” jonne lähteä nauttimaan elämästä. Panama Cityssä törmäsimme todellä vähän muihin turisteihin, eikä niitä liiaksi Bocasistakaan löytynyt. Toisaalta se oli aivan järjettömän hyvä, toisaalta taas pienoinen haitta. Esimerkiksi Cityn ravintolakulttuurille tekisi todella hyvää kun turisteja olisi hiukan enemmän, sillä nyt, noh ravintolakulttuuria ei ollut.

Summa summarum, Panama oli kertakaikkisen upea. Koko kahden viikon matkamme kaikkine majoituksineen, lentoineen ja muine kuluineen kustansi reilusti alle 2000€, jota voidaan pitää varsin kohtuullisena hintana siitä, että saimme nauttia olostamme maailman toisella puolella. Suosittelisin Panamaa kaikille, jotka haluavat kokea, fiilismatkustaa, ja nauttivat elämyksistä. Rantalomakohde Panama City ei ole, ellei halua mennä sellaiseen golf-resortiin. Itse menisin lähinnä kuolleen ruumiini ylitse.
—

Aloin kirjoittaa tätä lievittääkseni matkakuumettani, mutta tässä kävi hieman toisin päin. Eli Napsu, I trust on you! Ja jos haluatte tietää Panamasta ihan mitä vain, niin kysykää ihmeessä! En nyt voi sanoa olevani asian ehdoton asiantuntija, mutta aika hyvä käsitys meille paikasta kahden viikon aikana syntyi. Ja vaikka TripAdvisor euroopanreissuilla lähinnä huvittaa, niin tuolla siitä oli oikeasti todella paljon hyötyä. Matkaa suunnittelevan kannattaa ihan ehdottomasti siis tsekata sen suositukset ja toteuttaa niitä parhaan kykynsä mukaan!