Minulle tulee kirkossa aina tirkistelijä-olo. Erosin kirkosta vuonna 2009 – osittain, koska en tarvitse siihen yhteisöä että voin uskoa johonkin ja osittain koska se tulee kalliiksi, varsinkin kun palveluja ei käytä. Osin myös siksi, että silloin keskusteltiin iänikuisesta homotko-naimisiin-aiheesta ja naisia painostettiin pois pappisviroista. Eroaminen oli sattumusten summa, mutta siihen vaikuttivat samat syyt jotka hieman myöhemmin saivat minut eroamaan puolueesta; kirkkoon kuuluminen tarkoitti koko paketin hyväksymistä ahdasmielisyyksineen ja kyseenalaisine menettelytapoineen. Ajattelen nyttemmin voivani uskoa johonkin tai äänestää tiettyä puoluetta maksamatta siitä kuitenkaan säännöllisesti. Silloin voin itse valita ajatukseni, arvoni ja uskomukseni eikä minun tarvitse käydä näistä kauppaa.
Eilen kuitenkin kävin Aleksanterin kirkossa Samuli Edelmannin kirkkokonsertissa. En ole samulifani, mutta sain sinne liput torstaina ja ajattelin viedä konserttiin työkaverini, jonka sisko kehui konsertin maasta taivaaseen. Edelmann julkaisi joululevyn marraskuun puolivälissä, joten oletin konsertissa esitettävän joululauluja. Ensimmäisen kappaleen jälkeen tajusin kuitenkin, että kyseessi olikin virsikonsertti. Työkaveri siinä sitten valaisi tietämätöntä, että Edelmannin suosituimmat levyt ovat nimenomaan virsiä.
En ole mikään kirkkokonserttikonkari, mutta kirkkokonsertiksi se oli melko artsua. Kirkko oli pimeä ja suuren osan ajasta Edelmann ja bändi oli valaistu vain etuvaloin. Osittain konsertti meni jo teatterin puolelle, kun Edelmann lausui virsien välissä useiden minuuttien pituisia monologeja natsisaksasta ja edesmenneestä vaaristaan, bändin säestäessä monologia kohtalokkaalla viulumusiikilla. Istuimme melko takana, eli jokaista spiikkiä en kuullut, mutta se ei oikeastaan edes häirinnyt. Se mikä häiritsi, oli todella ulkopuolinen olo.
Kirkko oli täynnä väkeä, jolle selvästi oli paljon paremmin selvillä mistä konsertissa oli kyse. Ihmiset ympärillämme olivat syvästi liikuttuneita ja koskettuneita konsertista ja spiikeistä. Kun yksi jos toinen ympärillämme kaivoi nenäliinoja esiin ja eli virsien mukana, minä vaivaannuin ja nolostuin. Mikä oikeus minulla, pakanalla, oli mennä sinne heidän keskelleen? En ahdistunut virsien sanoista tai tarinoista lähellekään niin paljon kuin siitä tietoisuudesta, että olin paikassa joka tarkoitti muille ihmisille jotakin suurempaa kuin minulle. En usko kenenkään kiinnittäneen minuun mitään huomiota, mutta en itse voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen kollektiiviseen tunteeseen. Olin kuin lapsi, joka pelkäsi jäävänsä kiinni.
