No, millasta on olla raskaana?

Kysymys, jonka olemassaoloa en ole ennen tätä projektia tiennyt. Ja kysymys, johon on mahdoton vastata oikein: jos vastaan totuudenmukaisesti (no, ei oikeestaan minkäänlaista), minuun luodaan kummaksuvia katseita ja jos valehtelen (tosi ihanaa, oon niin onnellinen), niin se on, no, valehtelua. Koska sellaista mun raskausaika on ollut: ihan tavallista.

Tein raskaustestin viime kesänä, Tammerfestien jälkeen. Festien jälkeinen krapula tuntui vaan jatkuvan ja jatkuvan ja seuraavana viikonloppuna olin lähdössä pohjoiseen mökille muutaman ystäväni kanssa. Vaikka aikuinen ihminen varsin hyvin tietää, miten raskaaksi tullaan, niin silti positiivinen testi oli jonkin sortin yllätys. Lapin reissulla kehittelin erilaisia ”en voi juoda, tyttöjen vaivoja” -selityksiä miespuoliselle matkaseuralle ja ilmeisesti selitykset upposi kohdeyleisöönsä ilman sen kummempia syväanalyysejä. Välillä istuskelin nuotiolla tyhjän kaljatölkin kanssa ja polttelin poskareita tehdäkseni esityksestä uskottavamman.

Lensin lapista kotiin, kun pojat jäi vielä tekemään tuttavuutta napapiirin tuolle puolen. Lentomatka oli ehkä erikoisin lentoni koskaan, enkä ole ihan varma minkä piikkiin sen voi laittaa: lyhyiden yöunien vai raskaushormonien. Lensimme siis Ivalosta Kittilään ja Kittilästä Helsinkiin. Kittilässä selvisi, että minun rivilleni ei tulisikaan ketään muita ja ehdin jo juhlia tunnin päiväunia vaakatasossa. Yhden rivin edempänä istui kuitenkin yksin matkustavia pikkulapsia, joista yksi sai lennon aikana ihan kamalan kohtauksen – tyttö lensi ensimmäistä kertaa koskaan yksin ja lentoemännätkin menivät paniikkiin tytön itkusta. Ilmeisesti henkilökunta oli kuvitellut kolmen lapsen olevan samaa ryhmää, mutta tämä lentopelkoinen tyttö olikin aivan yksin. Tarjouduin ottamaan tytön omalle rivilleni istumaan ja siinä tyttö sitten nakutti sylissäni koko lentomatkan ja kertoi tarinoita ämmistä, äijjästä ja pehmolelukoirastaan. Minä puolestani kerroin tytölle kuinka monta kertaa olin aiemmin lentänyt, eikä siinä koskaan ollut mitään pelottavaa. Kun tyttö kertoi saaneensa juuri uuden pikkusiskon, niin kerroin hänelle salaisuuden myös meidän vauvasta. Helsinki-Vantaalle laskeuduttiin niin, ettei tyttö edes huomannut pelätä. Noin kuukauden päästä tästä tapahtumasta sain sähköpostiini kiitokseksi Finnairin lentolahjakortin ja nyt olisi siis ilmaiset lennot mihin päin Eurooppaa hyvänsä. Tuo tyttö siis oli minun ja mieheni jälkeen ensimmäinen, joka sai tietää meidän lapsesta.

Seuraavaksi kerroin yhdelle ystävälleni, kun grillijuhlissa tarvitsin back-upin (tosin sielläkin kilistelin yhdellä viinilasilla sujuvasti koko illan, eikä kukaan kiinnittänyt siihen huomiota). Muutaman viikon sisään kerrottiin myös meidän vanhemmille ja töissä oli pakko kertoa työkaverilleni, jonka kanssa yhtäkkiä lakkasin käymästä after work -skumpilla. Koko alkuraskauden konkreettisin muutos itse asiassa oli se, että säännöllisen ulkona syömisen ja juomisen vähentämisen seurauksena laihduin melkein 7kg ja elokuun palkkapäivänä oli vielä yli 400€ tilillä. Elokuun lopussa oli muutaman viikon jakso, kun en pystynyt syömään muuta kuin omenoita ja juustosämpylöitä, kun kaikki lihaan viittaavakin alkoi etoa. Tuon jakson mentyä ohi, ei raskaus vaikuttanut kuukausiin elämääni oikeastaan mitenkään.

Syksyllä töitä oli niin paljon, etten muistanut edes ottaa kasvavasta vatsasta kuvia kuukausittain, vaikka tarkoitus oli. Syys-lokakuussa kerroin töissä kaikille ja lokakuun lopussa olleessa tapahtumassa oikeastaan kaikki tutut työkaverit näki mistä oli kyse. Tuohon mennessä olin kertonut kaikille lähimmille ystäville ja sukulaisille – siis niille, joille koin asian ylipäänsä kuuluvan. Olin aika järkyttynyt, kun vieraat ihmiset tulivat kyselemään raskaudestani tai koskettelemaan mahaani, ja olen oikeastaan edelleen. Muistan saaneeni syksyllä järjettömän raivokohtauksen, kun minulle täysin tuntematon ihminen oli jostain kuullut raskaudestani ja tuli kyselemään ummetuksesta tai muista raskausoireista. Yllätyin myös, miten identiteettini muiden silmissä muuttui kuin taikaiskusta ja kaikki sanomiseni tai tekemiseni olivatkin yhtäkkiä raskaudesta johtuvia.

”Mä haluaisin tänä vuonna joulukuusen.” ”Joo, se on toi sun raskaus ja pesänrakennusvietti.”

”Ihana kun voi ens kesänä viettää paljon aikaa mökillä.” ”Ai kaipaatsä nyt sellasta seesteistä perhe-elämää. Siellä sä vaan sitten oot sun vauvakuplassa eheheh.”

”Kiva kun iskä tulee jouluksi etelään.” ”Joo toi on toi klassinen lähentyminen vanhempien kanssa kun itse on tulossa äidiksi.”

Ja sitä rataa. Jossain vaiheessa sitten lakkasin välittämästä ja nyt osaan aika hyvin suodattaa kaiken tuollaisen hölinän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Varsinkin lapsettomille ystäville tämä tuntuu olevan enemmän kriisi kuin minulle itselleni – minusta on jo automaattisesti leivottu sellainen oman lapsen kakkakuvia Facebookiin postaava kreisiäiti. Toki myös muutama lapsia saanut ystävä jaksaa hokea repeatilla että ”no kyllä sä sitten ymmärrät kun se lapsi syntyy, että se on sun elämän ainut asia”. Ihan tosissaan toivon, että näin ei ole. Ihan tosissaan toivon, että minä ja Markku ei koskaan aleta kutsua toisiamme isäksi ja äidiksi, tai että voin hyvillä mielin antaa äitini hakea vauvan hoitoon ihan niin usein kun vaan tahtoo. Minä en usko, että siitä nauttii kukaan, ei vauva eikä vanhemmat, jos koko elämä ja maailma alkaa pyöriä yhden ihmisen ympärillä. Tiedän toki, että vauvan ensimmäiset kuukaudet on lähinnä uuteen elämään totuttelemista ja tutustumista, mutta toivottavasti en jämähdä lapsen kanssa kotiin olemaan vain äiti, vaan osaan säilyttää myös oman identiteettini. Luin itse asiassa kirjan Kuinka kasvattaa bébé, ja olen tästä entistä vakuuttuneempi. Niin lapsi kuin vanhempi tarvitsee oman aikansa pysyäkseen järjissä ja piste. (Kirja itseasiassa oli aika viihdyttävä ja hauska kuvaus jenkkien ja pariisittarien kasvatus- ja kulttuurieroista. Suosittelen muillekin! Yksi arvio löytyy esimerkiksi täältä.)

Julkisesti kerroin raskaudestani jäädessäni äitiyslomalle vuodenvaihteessa. Ja julkisesti tarkoittaa tässä tapauksessa siis Facebookia. Ajankohdalle ei oikeastaan ollut mitään muuta syytä, kuin se, että silloin se tuntui hyvälle. Muutaman kerran olin jo aiemminkin tuskaillut esimerkiksi olematonta äitiysvaatetarjontaa tai mielipuolisia keskustelufoorumivinkkejä (”ei saa nostaa käsiä hartialinjan ylöpuolelle tai lapsi kuristuu napanuoraansa”) suljetummalle yleisölle, mutta tuolloin päivitin muistaakseni jotakin äitiyslomasta. Oikeastaan se oli myös hieman pakon sanelemaa, sillä työhöni kuuluu FB aika olennaisena osana ja ajattelin, että sähköpostin poissaolovastauksen ja Facebook-profiilin olisi hyvä olla ns. samalla sivulla.

Ja oikeastaan vasta nyt, kun laskettu aika alkaa olla häkellyttävän lähellä (ensi kuussa olen äiti!), on raskaus alkanut tuntua fyysisestikin. Pitkien matkojen käveleminen on epämiellyttävää ja vauvan myllätessä on todella hankala saada nukuttua. Mutta en oikeastaan vieläkään tunnista niitä kirjoituksia, joissa kirotaan koko raskausaika syvimpään helvettiin tai niitä, joissa vain seesteisesti hehkutaan koko yhdeksän kuukautta. Tiedän myös olevani ihan superonnekas, kun olen selvinnyt ilman mitään varsinaisia oireita (terkkuja vaan iiviilman!). Muutaman kerran olen himoinnut heseruokaa, mutta niin himosin ennen raskauttakin. Aina välillä itkettää, mutta niin itketti ennenkin. Olen onnekas myös siinä mielessä, että olen saanut olla kotona pidempään kuin normaalisti äitiyslomalle jäävät. Saattaa olla, että jos olisin vielä tämän tammikuunkin joutunut käymään töissä, voisi olla ihan erilainen ääni kellossa.

Kaikenkaikkiaan siis olen hyvin onnellinen, mutta en edelleenkään vietä päiviäni vaan silitellen vatsaa ja jutellen beibille. Normaaliin lomaan verrattuna olen käynyt vähemmän ravintoloissa (koko raskauden aikana olen nauttinut ehkä 10 lasia viiniä) ja syönyt säännöllisemmin (myös blinejä tai graavilohta, koska neuvolassa sanottiin vauvan nauttivan kaikesta mistä äitikin). Siivonnut olen ehkä enemmän kuin ennen. Niin ja järjestin vaatehuoneen, jotta saunan vallanneet vauvanvaatteet ja -tarvikkeet joskus löytäisivät oman paikkansa vaatehuoneesta.

Miltä raskaana oleminen siis tuntuu? En edelleenkään oikein osaa vastata siihen mitään.

Entä miltä lapsen saaminen tuntuu? Hämmentävältä. En voi ymmärtää, että joskus minulla on oma lapsi, joka opettelee kävelemään tai menee eskariin. Pelottavalta. Meidänkö pitäisi osata kasvattaa lapsi? Ihan oikea ihminen? Ihanalta. En voisi kuvitella parempaa isää lapselleni kun mieheni ja tuntuu ihan mahtavalta saada jakaa jotain näinkin suurta hänen kanssaan.

Mutta ennen kaikkea aika pelottavalta.