Extreme Makeovers!

Bongasin eilen Saara Sarvaksen blogista upeat ystävänpäiväkynnet ja täysin häpeilemättä yliarvioin omat kauneudenhoitokykyni. Tänään siis ajattelin tehdä itselleni samanlaiset ajatuksella miten vaikeaa se nyt muka voi olla..

No, jo haasteen ensimmäinen osio osoittautui yllättävän hankalaksi. Kauas on tultu niistä ajoista, kun minulta löytyi kynsilakka sävyssä kun sävyssä. Onneksi viime syksyiseltä Milanon reissulta mukaan oli tarttunut Kikon kynsilakka, joka sai nyt kelvata. (Jos muuten reissaatte Espanjassa tai Italiassa, niin näin maallikko on aika innoissaan sekä Kikon meikeistä että välineistä. Hinta-laatusuhde todella kohdillaan).

Kynsilakanpoistoainetta en löytänyt, saatikka nuden väristä aluslakkaa, mutta en antanut sen hidastaa. Leikkelin siis sähköteipistä (meidän perheen joululahjatkin tunnisti harmaasta sähköteipistä..) sabluunan, jonka avulla aloitin lakkaamisen. Levitin kerroksen lakkaa, annoin kuivua ja lakkasin uuden kerroksen. Helppoa kuin lapsen lyöminen, ajattelin ja innoissani siirryin seuraavaan kynteen.

Siirtäessäni sabluunaa tajusin kuitenkin, että A. sabluuna on aivan sairaan vaikea saada keskelle kynttä ja tästä johtuen B. koko etusormeni kynsi oli ihan lakkatuhruissa ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Ja itseasiassa peukalon kynttä hetken tuijoteltuani tajusin, miksi se aluslakka olisi ollut kova sana..

Joten, lopputulos oli tämä:

Hmm. Ei ne nyt ihan noilta söpöiltä sydänkynsiltä näytä, mutta eipähän pääse kukaan huomauttelemaan, että täällä mä nyt vaan annan itseni rupsahtaa!

Eikä siinä vielä kaikki!

Annoin pikkusiskolleni joululahjaksi hiusten leikkuun ja värjäyksen ja sen lunastamisen aika oli tänään. Koska olin kaupungilla joka tapauksessa, ajattelin käydä tsekkaamassa (ja maksamassa) siskon uuden tukan samalla. Onneni on (kaasonanikin kunnostautuva) ystävä Saara, jolla on tapana ilmoittaa, kun tukkani on ihan hirveä ja sille on tehtävä jotain. Eli Sunnán käsittelyn jälkeen oli minun vuoroni istua tuoliin ja katsella kun tukkaa tippui lattialle.

Jossain mielenhäiriössä päätin viime syksynä alkaa kasvattaa tukkaa häitä varten ja nyt kasvatus- ja laiskuusoperaatio näytti tältä:

Tukan pituus oli alkanut jo vähän ahdistaa, kun se tuntui olevan jatkuvasti tiellä. Luovuin pitkästä tukasta jo vuosia sitten ja muutaman kerran olen päässyt tähän samaan pituuteen, kunnes olen luovuttanut ja hiukset on napsittu pois. En vaan ole ihminen, jolle pitkät hiukset sopivat. Ja siis huom. sivuhiukseni eivät ole olleet muutamaa senttiä pidemmät aikoihin, kun ajatuskin siitä, että hiukset peittävät korvat, ahdistaa.

Pyysin siis Saaraa leikkaamaan tukkaan pitkästä aikaa jonkun mallin ja lyhentämään niskan ja pakko sanoa (taas), että tukka on parempi kun olisin edes toivonut! Ta-daa!

Heitimme siis lopulliset hyvästit hääkampaukselle, joka olisi tehty omasta tukasta, mutta oli se sen arvoistakin. Ja rehellisyyden nimissä, olisinko minä edes sellainen kampausihminen? Rullat, kiharanuttura ja pari ruusua. Hrrr. Ei ikinä.

Tässä siis tämän blogin ensimmäinen (ja todennäköisesti viimeinen) kauneusjuttu, ellette halua saada vinkkejä siitä, millä tuhansilla eri tavoilla Nivean perusvoidetta voi levittää..

EDIT: Eipäs olekaan viimeinen kauneusjuttu! Ystävänpäivän blogihaasteeseen liittyy myös kauneudenhoitoa, mutta sitä saatte odottaa ensi torstaihin. Eihän lahjaa voi blogivirallisesti avata ennen kuin on Ystävänpäivä!