”Muista, riittävän hyvä äiti on hyvä.”
Näin minua ohjeisti eräs vuosi sitten äidiksi tullut fb-ystäväni, kun kerroin lapsemme syntyneen. Ennen beibin syntymää pidin itsestäänselvänä, että olen hyvä äiti, pystyn ajattelemaan rationaalisesti ja vähät välittämään muiden mielipiteistä – tekemään siis meille parhaita ratkaisuja. Käytännössähän tämä on osoittautunut, jos ei mahdottomaksi, niin todella vaikeaksi.
Krooninen unenpuute ja väsymys yhdistettynä jatkuviin pms-oireisiin ja vauvaan on kyllä maailman typerin yhdistelmä. Kun kakun vielä kuorruttaa rintaraivareilla ja mahavaivoilla, en tajua miten tästä voi selvitä hengissä. Kukaan.
Paska äiti minussa vihaa lastaan öisin, kun en kertakaikkiaan ymmärrä häntä. Kun tissi ei kelpaa, liika ilma on jo röyhtäilty ulos, vaippa tsekattu ja pullollinen vastiketta kumottu ja silti hän kitisee. Noina paskoina öinä valvon ja mietin, että kohta miehen isyyslomakin loppuu ja sitten oikeasti olen yksin – se aamuyön henkinen yksinäisyys muuttuu ihan fyysiseksikin yksinäisyydeksi.
Noina öinä myös pelkään itseäni enemmän kuin koskaan ennen. Pelkään, että menetän hermoni ihan lopullisesti ja kaikki se turhautuneisuus purkautuu jotenkin muuten kuin itkuna. Pelkään, etten osaa olla äiti ja että pilaan lapseni, kun olen hänelle vihainen.
Pelkään, että lakkaan rakastamasta lastani.
Pelkään, etten ole riittävän hyvä.
phocahispida
Minullakin hajoili pää vauvan (yhä tänäkin päivänä) tuntemattomasta syystä saamiin kitinä- ja huutokohtauksiin. Ei ollut nälkä ja olisi väsyttänyt, mutta piti kitistä ja raivota tissillä ja sylissä ja tissilläsylissäkävellen jne. Refluksiepäilyjen kanssahan me elettiin ja koroteltiin sängynpäätyä ja annettiin Gavisconia. Kitinärumba ja jatkuva oksentelu helpotti kunnolla vasta, kun kiinteitä alkoi mennä merkittäviä määriä.
Se oli meidän kitinätapaus, mutta välillä mitään syytä ei ole ja joidenkin lapset vain kitisevät enemmän kuin toisten. Väsyneenä ja ahdistuneena se ei ainakaan lohduta.
Minun mielestä se ihan pikkuvauvavaihe oli monella tapaa niin raskas, että vasta joskus 4-6kk paikkeilla alkoi tuntua, että vauva on oikeasti rakas ja ihana eikä joku, jota on pakko hoitaa mahdollisimman hyvin ja josta kyllä pitää.
Nimimerkillä
Silti riittävän hyvä äiti(kö)?
Luru
Et todellakaan ole yksin Emmi, mäkin muistan niin nuo tunteet. Nuo ensimmäiset kuukaudet oli meilläkin pojan kanssa (tyttöpienen kanssa ihan eri juttu) todella raskaita ja väsyneenä pelkäsin minäkin itseäni. Synkimpinä hetkinä (kun olin yksin vauvan kanssa) helpotti vain se, että jätin hänet hetkeksi turvalliseen paikkaan (esim. pinnasänkyyn) ja menin toiseen huoneeseen tasaamaan itseäni. Toisin sanoen kiroilemaan ja raivoamaan omaa väsymystäni. Toinen, mikä helpotti oli kun ajatteli että tässä tilanteessa mun ei tarvitse jaksaa mitään muuta kuin huolehtia tästä vauvasta. Vain muutama kuukausi ja kaikki on jo ihan toisin.
Tsemppiä teille. <3
Marjia
Mun henkireikä syksyn pimeinä hetkinä oli raitis ulkoilma. Kymmenen minuuttiakin jo riitti, kävelin korttelin ympäri ja palasin sydän ikävästä tykyttäen vaavin luo.
Ja sitten, heti vaan kun jaksat, niin lähde ihmeessä tapaamaan muita äitejä. Mä en jaksais yltiösosiaalisena ihmisenä vieläkään ilman meidän mammapiirejä. Teidänkin kulmilla on varmasti joku vauvakahvila. Mitä väsyneempi olen, niin sitä enemmän haluan lähteä kotoa liikkeelle.
Ja kuten rakas ystäväni mulle toisteli, joka päivä helpottaa hieman!
Aurinkoa ja tsempit!
Papyli
Ei siitä ole kauan kun minäkin kirjoittelin samanlaisista tunteista. Niin iso elämänmuutos tämä on ja kaupanpäällisenä tunnemyrskyt sekä väsymys.
Kun mies meni palasi isyyslomalta töihin, olin hetken myös ihan hajalla. Kun hän tuli kotiin annoin itkien vauvan hänelle ja menin makuuhuoneeseen ja kirosin miksei ketään ollut kertonut kuinka kamalaa vauva-arki on. No tästäkin ollaan selvitty ja nyt tämä jo alkaa sujuamaan 🙂
Voimia ja stemppiä!
Iksu
Kun lapseni syntyi, eräs äiti sanoi minulle, että paras vauvanhoito-ohje on: kun tekee mieli heittää vauva seinään, älä heitä.
Kuulostaa aika rajulle, ja silloin sairaalan käytävillä naureskelin moiselle kommentille. Mutta ne valvomiset yhdistettynä kitinään ja itkuun, jonka syytä ei tiedä, ovat rankkoja. Kyllä se vielä helpottaa!! Voimia ja jaksamista! Päivä kerrallaan 🙂
ande
Samoilla fiiliksillä mennään! Tyttö on todella peruskiltti, mutta sitten kun ne päättömät raivarit tulee, eikä mikään auta ja kaikkensa on tehnyt niin kyllä siinä helpostikkin palaa pinna.. Neuvolassa sitten mainitsin asiasta, niin tuli niinkin yllättävä vastaus ”On mullakin monesti tehnyt mieli nakata oma muksu parvekkeelta ja millon mistäkin, mutta tärkeintä on se, että tietää missä omat rajat menevät”.
Ja itselläni käynyt niinkin hyvä tuuri, että todella läheinen ystäväni on 2 pienen eri-ikäisen muksun äiti, niin tekee niin hyvää vaan valittaa, kun toinen ymmärtää jo pelkästä sanasta miltä tuntuu! 🙂
hunajaluu
Komppaan edellisiä. Kunhan ”mitä ihmettä toi mystinen avaruusolento voi vielä haluta?!” -vaihe helpottaa, helpottaa kaikki.
Siihen asti: kodin siisteys ei ole niin tärkeää, vauvan ja sinun hyvinvointi on. Ota päiväunia. Osta tai tee ruokaa pakkaseen varastoon. Tuputa itsesi usein koko päiväksi kylään mummolaan tai ystävän luokse. Iske vauva maitopullon kanssa luotettavan syliin ja mene nokosille, saunomaan tai kävelylle.
Kokeile, josko maitohappobakteereilla ryyditetyt D-vitamiinitipat auttaisivat vauvan oloa. Kokeile, josko vauva rauhoittuisi ja nukahtaisi, kun kannat illalla/ yöllä kantorepussa tai liinassa. Hehkutettu Manduca on ainakin oikeasti hyvä kantoreppu.
Muistan kyllä sen muutaman viikon ikäisen tyypin iltaitkuvaiheen, johon auttoi vain jatkuva heijaaminen. Oli uuvuttavaa! Onneksi meni ohi. Onneksi siitä raivokääpiöstä kasvaa rakas, omanlaisensa persoona yllättävän pian.
Emmi Nuorgam
Kiitos kaikki. Noi äitien ja neuvolan tätien neuvot lämmittää erityisesti. Jollain käsittämättömällä tavalla olin viime yönä aivan varma, että oon ainoa maailmassa, joka voi ajatella lapsestaan noin. Eihän se kovin rationaalista ole, mutta hormonit saa aikaan kyllä outojakin asioita.
Eräs sukulaisnainen kertoi tänään, mikä ero ensimmäisen ja toisen lapsen välillä on: ensimmäisen kohdalla ei vielä käsitä, että jokainen lapsen kehitysvaihe on kirjaimellisesti vaihe, joka menee ohi. Toisen kohdalla jo tietää, että se, että lapsi on vittumainen, ei onneksi ole lopullista.
Niin ja sovittiin kaveripiirin mammojen kanssa ensimmäiset vertaistukikahvit heti ens maanantaille. Kyllä tämä tästä. Pakkohan sen on.
Vierailija/anna (Ei varmistettu)
Sillon kun Miko oli pieni niin mä en olis jaksanut ilman sitä kantoliinaa. Saat vauvan lähelle ja sun ei tarvi kanniskella sitä. Usein Miko sit nukahtikin siihen, että lainaa meiltä ja kokeile sopiiko teille? Miko nukkui yöllä levollisemmin, kun olin pitänyy liinassa illan aikana pari tuntia… ja usko tai älä mutta kyllä mäkin jouduin useampana yönä kiroamaan että miks vauva ei nuku……
Emmi Nuorgam
Jaa oikeestiko! Mä olen miettinyt monet kerrat, että helvetti kun Mikokin nukkui varmaan jo synnärillä 10h yöunia, miksei tää voi nukkua?! 😀
Vierailija (Ei varmistettu)
😀 no se oli vasta 2kk kun alko menee 8h:n ”koko yöt”. Mut sit vastapainona oli jo muutaman viikon ikäsenä päiväaikaan useita tunteja putkeen hereillä…