Viikko yksinhuoltajana – no ei se nyt niin vaikeaa voi olla!

Mies on ollut tämän viikon vähän normaalia pidemmällä työreissulla ja vielä maanantaina olin sitä mieltä, että hah! eipä ole homma eikä mikään. Tytöllä kun on kohtuu säännöllinen päivärytmi, mahavaivat ovat muisto vain ja hänen kanssaan voi touhuta kaikenlaista.

Vähänpä tiesin.

Maanantaina loppuivat sekä Cuplaton että gefilustipat. Gefilustipat korvasin heti neuvolasta saaduilla Devisol-tipoilla – ensimmäinen virhe – ja Cuplatonvarastot täydennettiin tiistaina. Tai siis Devisol-tipat olivat oikeastaan ainoa virhe, mutta sepä sitten pilasikin koko viikon. Ja superäiti Pirkkalasta tajusi senkin vasta tänään.. 

Devisolit saatiin ensimmäisestä Hildan neuvolasta ja mies tänään hoksasi, että niiden saatesanathan olivat ”nämä sitten saattavat aiheuttaa vähän mahavaivoja”. Vähän indeed. Koko viikko on ollut tuon meidän hyväntuulisen ja helpon lapsen kanssa kuin koliikkivauvojen ohjekirjasta.

Tiistaina alkoi siis itkuisuus, eikä tytölle oikein maistunut päivällä ruokakaan. Ajattelin sen johtuvan pullotuttikokoon 2 siirtymisestä, mutta ilmeisesti tutilla ei olekaan ollut asian kanssa mitään tekemistä. Päivän likka torkkui hyvin epäsäännöllisesti, mutta en kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota, kun lämpötila kohosi miltei hellelukemiin eikä itselläkään erityisen mukava olo ollut. Tytön kummitätikin oli kylässä päivällä ja ajattelin senkin vaikuttavan huonotuulisuuteen – vaikka eipä noin nuoret taida vielä vierastaa. Illalla meillä oli hoidossa ystäväni yksivuotias Aada ja tämän ajan tyttö vihdosta viimein nukkui. Puoli kahdeksalta hän sai kuitenkin infernaalisen raivokohtauksen, jota onneksi helpotti kylässä oleva tytön mummi, jokajaksoi hyssytellä tytön uneen (1,5h), samalla kun minä teeskentelin ettei mitään itkua olekaan. Yö meni ihan mukavasti, kun itsensä väsyksiin raivonnut Hilda heräsi syömään vasta ensimmäistä kertaa kolmelta ja nukkui normaalisti kymmeneen. 

Keskiviikko alkoi kylvyllä ja näytti jo paljon aurinkoisemmalta, joten lähdimme käymään serkkujeni luona päiväkahvilla. Tyttö nukahteli taas satunnaisesti, ähisi mahaansa, söi huonosti ja oli pahantuulinen. Kotimatkalla hän kuitenkin nukahti autoon ja nukkuikin sitten terassilla turvakaukalossa melkein kolmen tunnin päiväunet. Heti herättyään hän sai taas raivarit, kun pullo ei heti ollutkaan suussa ja söi samalla huutaen kurkku suorana. Tämän jälkeen hän oli hetken tyytyväisenä sittrissä, kunnes alkoi saada yhtäkkisiä raivareita vatsaväänteiden vuoksi. Koko ilta sitten huudettiin, hyssyteltiin, huudettiin, vääntelehdittiin, huudettiin ja ähistiin, kunnes hän loppujen lopuksi sammui kahdentoista jälkeen. Koko yö jatkui samaan tapaan ja hän nukkui puolentoista-kahden tunnin pätkissä. Lopullisesti hän heräsi kahdeksalta, söi ja oli puolisen tuntia hyväntuulinen, kunnes sai taas ensimmäiset raivarit. Huudettuaan itsensä väsyksiin hän torkahti kymmeneksi minuutiksi ja heräsi taas ähistelemään. Minulla oli toimistotreffit sovittuna kahdeksi, joten pakkasin tytön vaunuihin ja hyppäsin bussiin. Ehdin jo juhlia, kun pidemmän kaavan mukaan tehty bussimatka nukutti vauvan, kunnes hän sitten heräsi sillä samalla sekunilla, jolla astuimme bussista ulos. Toimistolla hän ähisi ja ähräsi, torkahteli muutamaksi minuutiksi ja söi huonosti.

Tässä vaiheessa äiti alkoi ollavertaistuen tarpeessa, joten suuntasimme 3 viikkoa vanhemman vauvakollegan luokse avaamaan proseccopullon ja saamaan empaattisia kylläsesiitä katseita. Siellä tyttö sitten viihtyikin sitterissä ihmettelemässä maailman menoa, söi ja nukahti sohvalle. Jes! ajatteli äitiamatööri, pakkasi lapsen vaunuihin ja lähti bussipysäkille. Pysäkillä tyttö kuitenkin heräsi eikä enää edes nukahtanut bussin tärinään vaan ähisi koko matkan kotiin. Kotona ähinä vuorotteli raivareiden kanssa, eikä tyttö enää nukahtanut. Seitsemän aikaan soitin miehelle Lontooseen, että et sitten enää koskaan lähde mihinkään, mä en enää jaksa, vittu tää on perseestä, vihaan tota lasta, en halua vihata tota lasta, mitämäteen?! -puhelun, josta ei oikeastaan ollut mitään muuta apua kuin massiivinen morkkis – ihan kuin miestä ei muutenkin jo harmittaisi ja sitten minä vielä soittelen sinne itkuraivareita kun lapsi karjuu taustalla.

Puhelun jälkeen keräsin itseni, hain hoitopöydältä vauvaöljyn ja guugletin ”vyöhyketerapia vauva”. Puolen tunnin hierontasessio tuskin vaikutti mahavaivoihin mitenkään, mutta ainakin vauva rentoutui ja nukahti syliini hetki sitten. Tällä kertaa sain tytön jopa siirrettyä omaan sänkyynsä ja nyt hän on tämän kirjoittamisen ajan nukkunut – pidempään siis kuin koko päivänä päiväunia yhteensä! Pidän täällä sormia ja varpaita ristissä ja toivon, että vauvakollegalta päivällä pihistetyt maitohappobakteerit tekevät työnsä ja tämä yö menee paremmin kuin edellinen. 

No mitä tästä opimme? Että D-vitamiinitipat ilman matohappobakteereja aiheuttavat infernaalisen pahaa oloa sekä äidille että tyttärelle ja että tämä(kin) oli taas kaivattu muistutus siitä, miten paljon sitä kumppaniaan tarvitseekaan. Hattu kohoaa myös entistä enemmän niille vanhemmille, jotka joutuvat selviämään kaikesta tästä yksin ja pysyvät silti järjissään. Voin vannoa, että itselläni kuuppa olisi hajonnut jo ensimmäisten raivareiden kohdalla, jos en olisi koko ajan tiennyt, että ihankohtamiestuleekotiinihankohtamiestuleekotiinihankohta.. 

​Että kaikille tuleville äideille tiedoksi: jos teillä on tyytyväinen vauva, älkää tehkö mitään eri tavalla kuin ennen. Toistan: mitään.