Paluu rappioromanttiseen freelancer-elämään – eli kuinka aika kultaa muistot

Tänään pakkasin koneeni ja itseni autoon ja hurautin Tampereelle tarkoituksenani valmistella vanhempainvapaan jälkeen koittavia työjuttuja. Mieleeni olivat painuneet kullattuina ne vuodet, kun freelancerina painoin mäkki kainalossa juomassa latteja pitkin kaupunkia – voi mikä huumaava vapaus ja silmiinpistävä trendikkyys! Huristella nyt polkupyörällä (sillä vanhanaikaisella munamankelilla) pitkin aurinkoisia katuja (mukulakiviä tietysti), hiusten hulmutessa tuulessa (kyllä, mullakin on ollut pitkä tukka) ja poikien vihellellessä perään (no tämän taisin keksiä itse).

Ihan samanlaiseen fiilikseen en kuitenkaan päässyt, kun istuin ensin kaasuautossani kymmenen minuuttia odottelemassa asvalttityömaan vuoksi, ajaessani auton laiskuuksissani Hämpin miljoonaparkkiin ja lampsiessani Hämeenkadun Wayne’s Coffeeseen (se sama laiskuus, you know). Eikä mieliala ainakaan siitä kohonnut, kun Wayne’sin megaluokan banderolleista (free wifi! FREE WIFI!) huolimatta paikan wlan ”ei ihan aina toimi” ja sinänsä hyväntahtoinen tarjoilija unohti mahtavat puheensa modeemin buuttauksesta sillä sekunnilla, kun muutama pikeepaitapoika tuli kahvilaan pyörimään. Parikymmentä minuuttia odoteltuani keräsin koneeni ja kimpsuni ja siirryin naapurin Coffee Houseen. Paikka ei ole yhtään sen viihtyisämpi, mutta jos tästä S-ryhmän bulkkipaikasta jotain hyvää pitää keksiä, niin 0,6l kahvikuppi maksaa kolme euroa ja netti toimii, että voin rauhassa lukea Lilyä ja Facebookata tehdä töitä.

Kyllä silloin nuorena ja nättinä vaan kaikki oli niin paljon paremmin.