Tamperelainen juntti

Olen jo hetken pyöritellyt ajatusta päässäni ja eilen kun ajelin mökille, se kirkastui minulle lopullisesti.

– Moi, olen Emmi ja olen juntti.

– Moi Emmi.

Lähiaikoina on tapahtunut oikeastaan kaksi asiaa, jotka jouduttivat johtopäätöstäni.

1. Demo goes Tampere eli Ravintola Demon pop-up-ravintola Tampereen Ravinteli Berthassa

Alustetaan tilannetta nyt vaikka sillä, että aiemmin olen tutustunut Michelin-ravintoloista vain Chez Dominiqueen, ja illallisen jälkeen olin lähinnä hämmentynyt: siis mistä mä maksoin juuri yli 200€? Tampereen Ravintola C voitaneen laskea tähtiravintolan tyyppiseksi paikaksi, jonka jälkeen olin yhtä hämmentynyt kuin Dompankin. Lisäksi C:ssä saimme vielä huippuravintolaksi aivan järjettömän huonoa palvelua, eli se oli omiaan lisäämään hämmennystä. Näistä hiolimatta varasimme innoissamme pöydän Demon pop-upista, sillä tarjolle luvattiin kattaa reilua lähiruokaa ja huikeita viinejä – kukapa tästä ei innostuisi? Lisäksi Bertha on ihan ylivoimainen lemppariravintolani, joten odotulset olivat korkealla.

Ilta alkoi kuitenkin heti vähän nolosti, kun kolmen hengen pöytävarauksesta huolimatta meille oli katettu vain kahden hengen pöytä. Tilanne korjattiin, alkudrinkit tuotiin pöytää ja innokkaina aloimme odottaa menua. Kyseessähän siis oli viiden ruokalajin menu, johon kuului kaksi alkuruokaa, pääruoka, juustot ja jälkiruoka. Keittiön tervehdyksenä saimme silliä ja uutta perunaa, jonka perusteella oli lupa odottaa hyvää. Siis nimenomaan odottaa, sillä keittiön tervehdyksen ja alkudrinkkien välillä tapahtui jotain, jonka vuoksi odotimme ensimmäistä alkuruokaa yli tunnin. Eikä vauhti ainakaan siitä kiihtynyt, kun koko toimitukseen meni aikaa lähes neljä tuntia. Ensimmäiseksi alkuruuaksi oli korianteriöljyllä ja jugurtilla maustettua kylmää kurkkukeittoa ja pikkelöityä osteria – todellista lähiruokaa indeed. Seurueen kylmien keittojen ystävä innostui, kylmien keittojen viholliset taas eivät. Toinen alkuruoka oli ankkaa kolmella eri tavalla, joka annoksena oli mukavan yllättävä: ilmakuivattua ankkaa, ankan kivipiiraa ja sydäntä. Kaikki maistuivat mukavasti ankalle, mutta annoksen pikkelöidyt vihreät mansikat ja raaka punasipuli olivat kummallinen komponentti, jonka jälkeen oikein muu ei suussamaistunutkaan. Myös viinivalinta, Brad Pittin ja Angelina Jolien tuottama rose-viini oli lattea ja suorastaan outo, enkä saata uskoa että se oli valittu listalle muuta kuin tuottajiensa vuoksi.

Pääruoaksi katettiin possua parilla tavalla ja possunposki maistui minulle erinomaisesti – sekä toi annokseen vähän Berthaa ja vihdoin sitä kaivattua paikallisuutta. Juustoannos olikin sitten menun ehdottomasti erikoisin osa: vuohenjuusto oli piilotettu lakritsikuoren alle ja annos oli huomattavasti suurempi kuin aiemmat annokset. Yllättävyydestä pisteet, mutta muuten emme emme hurmaantuneet. Jälkkäriksi tarjoiltiin vispipuuroa, joka tietysti upposi meihin ja lapsuusmuistoihin sata-nolla, vaikka seurueen kyynikko muisti mummon vispipuuron olevan parempaa.

Eli missä siis vika? Varsinaisesti ei missään. Ruoka ei ollut huonoa tai epäonnistunutta, se vaan ei ollut minun tyyliäni. Palvelu Demo pop-upissa oli loistavaa ja saimme henkilökunnalta monta hyvää vinkkiä Helsingin ruokamatkaa silmällä pitäen. Kaikenkaikkiaan olin pettynyt pieniin annoskokoihin, sillä vihaan sitä, että ravintolaillallinen maksaa 120€ ja jään silti nälkäiseksi. Samalla rahalla vetelisin esimerkiksi Huberissa itseni ihanaan ähkyyn ja voisin kieriä kotiin onnellisena. Ja ei, en väitä että ravintola on hyvä jos annoskoot ovat suuria ja hanavesi ilmaista, mutta ei asiakkaalle nälkä pitäisi jäädä. Lisäksi Demon tyyli on jotain, josta minä en innostu: ruualla kikkailua ja näpertelyä. Itse tykkään kun yhdellä silmäyksellä näen ja tunnistan annoksen eri komponentit, eikä pikkelöity, raa’alta näyttävä mansikka tee minuun vaikutusta.

Juntti mikä juntti, mutta tähtiravintolat eivät ole minua varten.

2. Ruisrock eli kuinka festarineitsyys lähtee

No siis kyllä, olen ollut festareilla ja olen työkseni järjestänyt festareita, eli ihan ummikosta ei voida puhua. Mutta en koskaan ole ollut festareilla, jotka a. eivät olisi olleetkotikaupungissani tai b. joilta ei olisi päässyt omaan sänkyyn nukkumaan. Ja Ruisrock täytti sekä kohdat a että b. Enkä tässäkään tapauksessa voi sanoa, että Ruisrock olisi jotenkin epäonnistunut – päinvastoinhan he taisivat tehdä tämän kesän kävijäennätyksiä mitä festareihin tulee. Mutta sen myös huomasi. Turkuun päästyämme jonotimme bussiin, bussista pois, alueelle, vessaan, vesipisteelle, anniskelualueelle, tiskille, tiskiltä pois jne. Saitte ehkä juonen päästä kiinni. Me ja 28 998 muuta ihmistä oli minulle hieman liikaa. Ihmispaljous oli ahdistava, alue pääosin kuin saharan autiomaa, festarikansa hyökkäävän humalaista ja kaikki sairaan kallista.

Viinipullo maksoi 41€, kalja 9€, 15kpl ranskalaisia ja kahden sormen levyinen kalapuikko 12€ jne. Hinta-laatusuhteeltaan parasta oli hodarikojun kolmen euron festarihodari – Ruisbistron fish&chips ja ylikypsä possu olivat sellaisia rimanalituksia, etten olisi kehdannut päästää sen laatuista ruokaa keittiöstä samaan rahaan ulos. Alueen ehdottomasti miellyttävin paikka oli niemennokka, jonka ohi ruotsinlaivatkin lipuivat ja olisin mieluusti istunut aallonmurtajalla koko illan nauttien viinistä ja musiikista. Ainoa mutta vaan oli, ettei anniskelualueelle kuulunut lainkaan musiikkia. Sama päti miltei kaikkiin alueisiin. Oli siis valittava joko viini tai musiikki, ja jotta muun festarikansan seassa pystyi luovimaan, oli alkuilta (olosuhteiden pakosta, eihän me muuten) todella viinipainotteista. Loppujen lopuksi ainoat keikat jotka kävimme-kävimme katsomassa olivat Von Hertzen Brothers ja Him, eikä keikoissa itsessään ollut valittamista. Mitä nyt hieman tuuli aiheutti ongelmia äänentoistolle.

Sunnuntaina kotiinpäin ajellessa oikein analysoimme, että mikä meni vikaan kun puitteet olivat päällisin puolin kunnossa: hyvää seuraa, täydellinen keli ja muutama mielenkiintoinen bändi. Tulimme siihen tulokseen, että me tarvitsemme festarin, jonka anniskelualueelta voi nähdä mieluiten kaikki keikat, jossa kukaan ei heitä väsynyttä nääs-nääs-läppää jos kertoo olevansa Tampereelta, jossa esiintyvät Popeda ja Kaija Koo ja jonka parkkipaikalla karjalalippispäiset teinit vetävät toisiaan turpaan. Emme me kaipaa festareille hienoja bistroja, tyylikkäitä sivujakauspoikia tai satoja minuutteja jonotusta hyvän viinin vuoksi. Sen hyvvän viinin juon mieluiten kotona tai ravintolassa, festarin mutanurmikolle kelpaa joku vähän halvempikin lieju.

Ensi vuonna mennäänkin sitten Aitoon Kirkastusjuhlille tai Tammerfesteille ja jätetään hienot trendifestarit muille.

PS. Tämä on runoiltu padilla, eikä kaikki muotoilut näy kuten pitäisi. Tai sitten en vaan osaa. Juntti mikä juntti.