Vaikka tämä ei mikään vauvablogi olekaan ja pyrin ymmärtämään, arvostamaan ja kunnioittamaan jokaisen äidin tapaa olla äiti lapselleen, niin yhdessä asiassa olen ehdoton, ja se liittyy imettämiseen. Ehdoton siinä, ettei imettäminen ole ainoa tapa ruokkia lastaan ja että jokaisen äidin on saatava tehdä itse sellainen ratkaisu, joka tekee hänestä maailman parhaan äidin. Ei anopin, terveydenhoitajan, äidin, ystävän, satunnaisen kaksplussalaisen tai kaupan kassajonossa kohdatun naapurin. Jokaisen. Äidin. Itsensä.
Paasaan asiasta täällä Lilyssä, arjessa, lehtiä lukiessani ja muiden juttuja kuunnellessani niin paljon, että paasaamiseltani tuskin on voinut kukaan välttyä. Erityisesti toivoisin sen lilyläisen tuoreen äidin, jonka oma äiti ehdottomasti kielsi vastikkeen antamisen vaikka mikä olisi, lukemaan tämän jutun ja ajatuksella. Toivoisin jokaisen uuden äidin, äitiyttä suunnittelevan tai sitä muistelevan lukemaan jutun ja ymmärtämään, ettei ole olemassa vain Yhtä Oikeaa Tapaa olla äiti ja muistaa, että lapselle on tärkeintä saada ruokaa. Tuli se sitten tissistä tai pullosta.
Siksi pyysinkin hyvää ystävääni Ilonaa kirjoittamaan oman imetystarinansa, sillä vauvamme syntyivät melko samaan aikaan ja itse luovutin paljon Ilonaa aiemmin. Välillä kateellisenakin seurasin vierestä, kuinka pitkäjänteisesti hän lastaan jaksoi kantaa, hyssyttää, syöttää, hyssyttää, kantaa, syöttää, pumpata, kantaa, hyssyttää ja syöttää. Mutta oliko se kateuden arvoista?
**********
Mein Kampf – vain yhden rintamaidon tähden
6.3.2013 klo 18.17 synnytin maailman ihanimman, terveen vauvan. Pelkäsin synnyttämistä ammattini vuoksi valtavasti, sillä tiesin tuhat ja yksi asiaa, jotka olisivat voineet mennä synnyttäessä pieleen. Viimeisillä hetkillä päädyin kuitenkin pelkosektiosta siihen, että lähdettäisiin yrittämään niin sanotusti perinteisellä tyylillä. Tästä vakuutuin vasta, kun olin tavannut pelkopolilla lääkärin, joka ensimmäistä kertaa teki arvion gynekologisen tutkimuksen jälkeen juuri minusta: tilaa näyttäisi olevan lapselle hyvin, lapsi on jo laskeutunut ja minulla olisi erittäin hyvät lähtökohdat alatiesynnytykseen. Lääkäri oli jämptin oikeassa, sillä ensisynnyttäjäksi synnytykseni meni sangen sutjakkaasti sen suurempia erittelemättä. Kaikki oli siis hyvin. Meillä oli yhtäkkiä uusi, kolmihenkinen perhe.
Synnytyksen jälkeen sain lapsen rinnalle. Tiedän imetyksestä yhtä ja toista, koska olen itsekin ohjannut sitä vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastolla työskennellessäni. Vauvan imuote oli hyvä ja napakka. Lapsi jaksoi imeskellä puolisen tuntia ja oli tyytyväinen. Synnärin kassiin olin lähtiessä jo kovin tietoisena pakannut lansinohit, liivinsuojia ja mahdollisimman mukavat imetysliivit. Hyvällä lähtöasetelmalla kaiken piti sujua siis mutkattomasti. Olin suhtautunut siihen asti imetykseen niin, että hommahan olisi taatusti lasten leikkiä synnyttämiseen verrattuna – ihanaa, kätevää, aina steriiliä tavaraa vähällä vaivalla.
Toisin kävi. Synnyttäneiden vuodeosastolle päästyämme pidin lasta rinnalla lähes koko ajan. Ei auttanut. Vauva huusi. Vauvanhoidostakin tiesin työni puolesta yhtä sun toista. Silti vauva vaan huusi. Ensimmäisenä yönä imetin, imetin, imetin ja kävelin vauvan kanssa ympäri osastoa. Ei rauhoittunut. Huoneen yökkönä toiminut kätilö tuli kysymään, että kaipaisinko apua. Sanoin, että vauva on varmaan nälkäinen ja selitin tilanteen. Kätilö kysyi, että sopisiko hänen ottaa vauva kansliaan ja kokeilla lisämaidolla rauhoitella vauvaa sillä aikaa, kun minä saisin nukkua. Sanoin, että mielellään, kun kerran vielä tällainen mahdollisuus on.
Reilun kolmen tunnin päästä minulle tuotiin rauhallinen, nukkuva lapsi. Yökkö kertoi vauvan syöneen tänä aikana 40ml nälkäänsä (neljässä 10ml:n erässä). Ilmankos oli siis huutanut. Seuraavana päivänä jatkoin kipeillä, kellakoille imetyillä rinnanpäillä imetystä ja ne välit kun vauva ei imenyt pumppasin maitoa lypsykoneella. Joka ikinen imu ja joka ikinen lypsykerta tuntui kuin joku olisi työntänyt takiaispalloja ulos liian pienistä rintatiehyistä. Kymmenessä minuutissa sain pumpattua kolme pisaraa maitoa sairaalan tehokkaalla lypsymasiinalla. Ammattini puolesta tiedän myös sen, että millilitraan mahtuu noin kolmekymmentä pisaraa, eli tuloksena oli ruhtinaalliset 0,1ml maitoa. Lapseni kuitenkin olisi tarvinnut noin satakertaisen annoksen. Tämän vuoksi vauva ei rauhoittunut syliin, ei rinnalle, ei koppaansa, ei minun viereeni sänkyyn. Päivän aikana jouduin hakemaan lisämaitoa ja yöllä alkoi sama rumba kuin edellisenä yönä, mutta vauva oli aina vaan nälkäisempi. Kolmen yöllisen kansliassa vietetyn tunnin jälkeen vauva tuotiin minulle ja yökkö totesi, että nälkäänsä lapsi on taas syönyt. Hän totesi myös,että meillä taitaa olla niin sanottu sylivauva, kun ei vaakatasossa olo kelpaa millään. No, oikeassa oli siinäkin.
Kahden sairaalassa vietetyn yön jälkeen pääsimme kotiin (ja hoitopalautteessa luki suuresta lisämaidon tarpeesta huolimatta, että ”maidoneritys: riittävä”. No, ehkä olisi riittänyt jos olisin synnyttänyt hamsterin.). Tuli vauvan kolmas yö ja neljäs yö. Minä sinnikkäästi pidin vauvaa rinnalla ja pumppasin maitoa käsipelillä silloin, kun vauva söi nälkäänsä pullosta aina 50ml kerralla. Minä sain tisseistäni saaliiksi kolme milliä rintamaitoa. Jatkoin pumppaamista. Joka ikinen pumppaus ja imu oli edelleen kuin puukolla olisi viilletty rintatiehyitä auki. Yöllä heräsin lukemattomia kertoja imettämään ja pulloruokkimaan ja vauvan nukahdettua pumppasin lisää. Aina sama laulu: pari milliä rintamaitoa pullon pohjalle, kun vauva olisi syönyt 25-kertaisen määrän pulloa ja lisäksi vielä ne kolme tippaa maitoa imemällä. Kolmantena päivänä aloitin itse itselleni määräämän lääkityksen maidon herumiseksi (säännöllisesti otettuna eräs matkapahoinvointilääke saattaa auttaa maidon erityksen käynnistymistä). Eipä tuntunut sekään auttavan. Jokainen hetki on yllättävän piinallinen, kun maitoa ei vain tule, imettäminen tuntuu leikkaukselta ilman anestesiaa ja lapsi haluaa maitoa koko ajan enemmän.
Viidennen yön jälkeen aloin olla jo todella väsynyt koko touhuun. Tissit huusivat tyhjyyttään, vauva huusi nälkäänsä, minä huusin ja itkin kipua. Nännit oli rakkuloilla, vauva ei enää edes suostunut kunnolla imemään rintaa, koska sieltä ei mitään tullut. Pumppaa. Imetä. Pumppaa. Imetä. Pumppaa. Imetä. Imetä ja pumppaa samalla. Takaraivossa jyskytti koko ajan erinäisiltä foorumeilta ja palstoilta opittu laulu, että imetyksen onnistuminen on ihan vaan äidin päästä kiinni. ”Kyllä tästä siis jumalauta päästäisiin taistelemalla, koska minun päänihän kestää”, ajattelin ja jatkoin kärsimystä. Iltapäivällä perinteisen taistelun jälkeen ruumiinlämpöni nousi puolessa tunnissa 36,1-asteisesta 38,6-asteiseksi. Vapisin kuumehorkassa sängyn pohjalla, mutta tissit sentään täyttyivät.
Viidentenä päivänä siis vihdoin maito nousi. Huono uutinen oli se, ettei maitomäärä edelleenkään riittänyt. Vauva sai kaiken rintamaitoni ja silti lisämaitoa saattoi mennä 50 ml kerralla. Lisämaidon tarve johti siihen, ettei vauva enää suostunut syömään rintaa. Ostin isompia rintakumeja, jotka eivät hänelle kelvanneet. Vietin vähäiset pumppaamattomat ja imetyksettömät hereilläoloaikani googlaillen vaihtoehtoja, jolloin löysin Ainun syöttöratkaisut. Tämän jälkeen vauva ei syönyt muista tuteista kuin syöttöratkaisuista, jonka vuoksi sain kuin sainkin tovin kuluttua myös rintakumilla ruokinnan onnistumaan.
Neljään viikkoon saakka elämä kulki pelaten imetyksen, pumppauksen ja lisämaidon (oman lypsyn sekä korvikkeen) kanssa. Lisämaidon tarve väheni, mutta samaa tahtia minä väsyin enemmän ja enemmän. Päätin vielä luopua lisämaidosta kokonaan, mikä johti jälkikäteen ajateltuna siihen, että meillä oli entistä tyytymättömämpi vauva, joka rauhoittui vain kantoliinaan tai rintareppuun, jos niihinkään. Kaikki muut ajat hän vietti rinnalla. Ja kun vauva oli rinnalla, niin pumppasin aina toisen tissin, imetin sen perään ja lopuksi annoin pumpatun maidon nälkäiseen suuhun ja tarvittaessa ensimmäisestä tissistä vielä perään (ja kyllä, tein tämän myös silloin kun kävin vaikka kahvilla keskustassa. Yllättävän vähissä on paikat, jossa imetys edes onnistuu, jollei halua tehdä siitä sellaista ”tämä on ihan luonnollinen asia vaikka virittelen tähän väliin rintakumia ja en tiedä mihin helvettiin kaikki vaatekerrokset tissini päältä laittaisin niin että saan vauvan imemään kunnolla ja johonkin ois hyvä tämä harsokin tunkea ja kyllä, aion ottaa toisenkin tissin esiin ja pumpata siitä toisella kädellä vaikka vauvaa kannattelenkin tällä toisella kädellä ja toivon täysillä että nyt imuote pysyy” -henkistä freak showta. Ja ei, en ole kotiini vauvan kanssa lukkiutuvaa sorttia, halusin silloinkin säilyttää omankin sosiaalisen elämän.). Tällöin lapsi heräsi pahimmillaan yöllä tunnin tai maksimissaan puolentoista tunnin välein. En tiedä miten selvisimme päivistä. Missäköhän helvetissä olivat ne paljon puhutut ihanat kahdenkeskiset hetket oman vauvan kanssa, josta niin paljon vaahdottiin?
Hieman alle kahteen kuukauteen asti jaksoin tulematta totaalisen hulluksi. Jossain välissä näköni oli huonontunut niin, että minulla alkoi karsastaa ja toinen silmäni olisi tarvinnut moniteholinssin oman pluslinssini sijaan. Nukuin surkean huonosti, koska olin niin vannoutunut täysimettäjä. Itkin ja kilahtelin miehelleni, joka oli autuaan tietämätön todellisesta väsymykseni määrästä. Yöllä teki mieli heittää vauva seinään, kun uusi herätys tuli jo juuri sillä hetkellä kun olin ehtinyt edellisen jäljiltä nukahtaa. Olin naarmuttanut auton kylkeä neljä kertaa parkkihallin tolppaan huutava vauva kyydissä, kun en ikinä aiemmin ole naarmuttanut autoani yhtään mihinkään tai edes ajanut ronskisti. Vauva ei enää seitsämän viikon jälkeen suostunut syömään mitenkään muuten kuin siten, että otin raivovauvan syliin, kävelin, värkkäsin tissin esiin, laitoin rintakumin paikalleen koko ajan kävellen ja yritin sitten vielä taiteilla lapsen rinnalle ja imuotteen kuntoon. Jossain vaiheessa sitten näitä autuaita kävelyreissujani päätin, että korvikelisä tulee yötä vasten mukaan.
Korvikelisä tuli. Yhtäkkiä sainkin nukkua kolme tuntia aina alkuyöstä! Kolmesta eteenpäin sama rumba jatkui joka yö. Minä väsyin, sillä edelleen pelasin päivittäin rintakumin ja rintapumpun kanssa. Olin yhtäkkiä ihminen, jonka oikeassa kädessä kasvoi vauva ja vasemmassa rintapumppu ja rintakumi, selkään kasvoi hoitolaukkukyttyrä ja silmien alla silmäpussit olisi saanut rusetille keskenään. ”Nuku silloin kun vauva nukkuu päiväunet”, virkkoivat foorumien ja kaveripiirinkin viisaat. Olisin varmasti nukkunutkin ja nukkuisin edelleen, jos meidän vauva olisi elämänsä nukkunut edes viisi kertaa tunnin päiväunet niin, että välissä ei tarvitse käydä korjaamassa asentoa tai laittamassa tuttia tai röyhyttämässä uudelleen tai heijaamassa vaunuja tai hakemassa esimerkiksi kuuta taivaalta.
Kahden ja puolen kuukauden kohdalla päätin, että nyt jumalauta saa riittää tämä täysimetystouhu. En jaksanut kävellä enää yhtään metriä ympäri 71 neliön asuntoamme taiteillen kymmenviikkoista lasta samaan aikaan tissille rintakumin kera ja viisi minuuttia tämän jälkeen pumppailla toisella kädellä toista rintaa. Joten kyllä, minä päätin, että vauvamme saa korviketta yöllä, jotta taloudessa kaksi ihmistä voisi nukkua edes öisin. Yöt vähän helpottuivat. Kaksi ihmistä sai tosiaan nukuttua vähän paremmin. Päätin myös, että nyt hän saa syödä mahansa täyteen päivälläkin, kun olin kaksi kertaa imettänyt molemmat tissit tyhjiksi peräkanaa ja lapsi söi silti 130ml lisämaitoa. Tuosta hetkestä eteenpäin imetin aina alkuun ja syötin lapsen lopussa kylläiseksi korvikkeella.
Kului 5 päivää lisämaitopäätöksestä ja maidoneritykseni oli loppunut kokonaan. Olin ajatellut, että voisin osittaisimettää ainakin neljään kuukauteen asti, mutta tisseihin ei enää tullut mitään. Finito. Kaput. The End. Pumppaamalla sain silloin tällöin kaksi milliä pulloon. Päätin, että imetän seuraavan kerran silloin, kun tissit tuntuvat täydeltä. Oikeassa rinnassa kesti 1,5 vuorokautta, vasemmassa kolme. Kummankin täydentuntuisuus osoittautui noin viideksi milliksi maitoa. Sittemmin ei ole pisaraakaan näkynyt. Äitini oli ihmeissään siitä, miten olin onnistunut lopettamaan imetyksen niin nopeasti, kun hänellä maitoa tuli ovista ja ikkunoista. Eipä sitten ollut sitä ongelmaa omalla kohdalla, liivinsuojuksiakin tarvitsin lähinnä ensimmäisen viikon aikana maidonnousun niille muutamille ylimääräisille pisaroille, joita en saanut talteen. Sen jälkeen kertaakaan ei tissitkään täyttyneet kunnolla.
Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että puolen vuoden imetystavoitteestani sain onnistumaan edes tuon kaksi ja puoli kuukautta niin, etten ole tarvinnut esimerkiksi mielialalääkitystä tai suljettua osastoa. Yritin kaikkeni ja enemmänkin. Päälläni en tosin koittanut seistä. Mutta jumalauta, älkää kukaan koskaan sanoko, että imetys on kiinni vain äidin tahdonvoimasta. Se, että sinulla saattaa olla helppo tai onnistunut imetystausta, ei oikeuta sellaista yleistystä, jonka mukaan imetys olisi meille kaikille muillekin yhtä helppoa. Loppupeleissä tuollaisten johtopäätöksien tekeminen on yhtä typerää kuin se, että minä väittäisin, että jokaisella naispuoleisella henkilöllä alkaa menkat 12-vuotiaana, ja jos siihen ei pysty niin ongelma löytyy kyllä pään sisältä.
Ja vaikka juuri sinä olisit se superäiti, jonka imetys on sujunut ongelmitta, niin toivon, että muistat aina sen, ettei useille äideille imetyksen lopettaminen ole mikään voimaannuttava superpäätös, jonka henkilö on päättänyt tehdä jo heti kättelyssä kun salista on vauvan kanssa pois päässyt. Monille siihen liittyy valtavan paskoja ja syvälle ulottuvia epäonnistumisen kokemuksia, huonoa omaatuntoa ja riittämättömyyden tunnetta. Lopettamiseen voi liittyä jopa ajatuksia siitä, että on jostain syystä huonompi äiti, kun ei kykene lastaan omista meijereistä ruokkimaan.
Vaikka eihän se niin ole. Nykyään uskon jo olevani lapselleni maailman paras äiti.
– Ilona, 24-vuotias sairaanhoitaja, jonka esikoinen syntyi maaliskuussa
Emmi Nuorgam
Niin mäkin. En tajua kuinka Ilona jaksoi. Ja siis siinäkin mielessä jännää tämä äitiys: silloin kun itse elin hetken omassa paskamutsimaailmassani, koska lopetin imettämisen enkä yrittänyt yhtä kovasti kuin Ilona, eli hän omassa paskamutsimaailmassaan koska yritti niin kovasti. Ja lopetettuaan koska lopetti.
Miten tästä kukaan voi koskaan selvitä hengissä?
Kahvittelija
Ihana kirjoitus. Ilona jaksoi yrittää uskomattoman kauan! Huhhuh. Moni ei varmaan moiseen pystyisi.
Sensei
Mikähän siinä on, että meidän on niin hankala uskoa ettei kaikkia ole tehty kaikkea varten? Toisille alapääsynnytys on mahdoton ruumiinrakenteen vuoksi, toisten tissit taas eivät ole tehty imettämiseen. Ihan niinkuin kaikista ei voi tulla huipputason korkeushyppääjää tai pikajuoksijaa vaan koska päättää niin…
Mutta kyllä, tuo täysimetyksen oodi on iskostettu syvälle äitiysneuvolankin käytäntöihin, sen huomaa jo nyt vaikkei ole vielä edes synnyttänyt…
tints
Huhhuh, mikä taistelija tämä Ilona! Itse en olisi moiseen pystynyt, mutta toisaalta meikä oli siitä onnekas, että maitoa tuli ja reilusti (ja silti tuli sittemmin maitotiehytperäinen rintasyöpä, pöh). Synnyttäminen taas oli taas meikän kompastuskivi; esikoisen kanssa jouduttiin hätäsektioon, ja kuopuskin vietti elämänsä ensimmäiset kaksi tuntia keskoskaapissa, sillä alatiesynnytys ei ihan mennyt nappiin. Päätin kuitenkin ”ootko ees äiti, kun et osannut synnyttää” -kommenteista huolimatta olla ihan oikea ja paras mutsi omille tyttärilleni. Ja oon sitä edelleen 🙂
Kymmenen vuotta sitten meidän neuvolassa hieman paheksuttiin meikäläisen täysimetystä, ja iltavellejä ym neuvottiin tarjoamaan jo kolmekuiselle. Tämä oli minusta melko outoa, sillä molemmat kasvoivat kuitenkin paremmin kuin hyvin eikä imetyksen kanssa ollut ongelmia. Ehkä tosiaan syntymäpainoltaan noin 4,5-kiloisten vauvojen ei uskottu pärjäävän pelkällä rintamaidolla?
Emmi Nuorgam
Oot kyllä mahtava esimerkki siitä, ettei anna minkään lannistaa itseään! 🙂
Vierailija (Ei varmistettu)
Huikkaan tän tosi hiljaa ja varovasti, mutta huikkaan kuitenkin, jos lukijoissa sattuu olemaan joku, joka nyt kuvittelee, että imetys kannattaa heti lopettaa jos se on hankalaa. Kyllä se JOILLAKIN voi nimittäin alkaa sujua, vaikka alku olisi todella hankalaa. Mutta tosiaan, kaikilla ei onnistu, ja jokainen itse tietää kuinka pitkän ajan yrittämisen oma pää kestää. Paskamutsifiilikset kaikilta hus pois, pääasia, että vauva saa ruokaa.
Kaikki ei rintapumpulla saa maitoa irti, vaikka imetyks kuitenkin hyvin onnistuisi. Vauvan imu on tehokkaampi kuin mikään laite ja se rintapumppu voi olla todella stressaava vehje.
Emmi Nuorgam
Juu, se on totta! Mutta juurikin hyvä pointti tuo, että sitten kun oikeesti alkaa tulla raja vastaan, niin oman ja läheisten (mielen)terveyden vuoksi ei pidä jatkaa, vaikka joku muu jossain muuta väittäiskin.
Ilona-mutsi (Ei varmistettu)
Haluan myös itse sanoa, että ei, en todellakaan kannusta inetyksen lopettamiseen. Kannustan oman mielenterveyden & maalaisjärjen säilyttämiseen. Jos joku voi välttää minun todella vaikeimman kautta käydyn kuvioni, niin olen vähän helpottuneempi siitä, että voin ehkä jollekin olla oikeasti avuksi.
Mmmm (Ei varmistettu)
Entäs kun äiti päättää lopettaa autuaan onnellisen helposti sujuneen imetyksen 6 kk:n jälkeen vain siksi, että saisi kroppansa omaan hallintaansa ja korvikkeen myötä ehkä hieman (entistäkin) pidempiä yöunipätkiä. Mulla maito nousi heti ensimmäisenä päivänä, lapsen imuote on about täydellinen, on kasvanut hienosti, rinnat on olleet toki arat muttei haavoilla tai tulehtuneet. Silti päätin jo alussa, että puoli vuotta riittää, ja siitäkös on kommenttia saanut kuulla. The ultimate paskin mutsi -pokaalia odotellessa.
Emmi Nuorgam
6kk vanha vauvahan saa jo paljon muutakin ruokaa ja eiköhän vauvan vastustuskykykin ole jo siihen mennessä niin hyvin kehittynyt kun se kehittyy, että täten, näine itse itselleni antamineni valtuuksin, päästän sinut piinasta ja kerron, ettet ole yhtään sen paskempi mutsi vaikka lopettaisitkin. Sinä tunnet vauvasi parhaiten ja sinä tiedät mikä sille on parasta. Vain ja ainoastaan sinä (ja lapsen mahdollinen toinen vanhempi).
Ilona-mutsi (Ei varmistettu)
Ei sekuntiakaan paskaa omaatuntoa, käytä jokainen ennalta stressaamasi ajatus vauvan kanssa yhteisiin hetkiin. Ne on arvokkaampia ku yksikään huono ajatus.
-s- (Ei varmistettu)
Kuulostaapa tutulta. Neljästä lapsestani yhden kanssa tosin jostain syystä onnistui imetys 8-kuiseksi, mutta kolmen muun kanssa ei. Siinä vähän lisää pähkinää tähän hommaan. Toisaalta juuri tämä kakkosvauvani nukkui synnäriltä asti 8h yöunia ja onneksi pidin pääni enkä herätellyt häntä 4h välein, kuten sairaalassa ohjattiin. Päätin, että hemmetti soikoon en ala tervettä vauvaa sikeitä yöuniltaan herättämään! Ja kun hän 8h unen jälkeen heräsi, oli tissit täynnä ja imetys ihanaa. Hän imi 10min toista tissiä ja 10min toista ja kävi nukkumaan kiltisti, heräten taas 4-6h jälkeen syömään. Olipa meillä ihanaa. Mutta esikoinen oli samaa maata kuin teidän raivovauva ja imetys meni ihan persiilleen.
Juurikin kaikki tuo kirjoittamasi on tuttua: tyhjät tissit, maitopisaroiden lypsäminen, vauva huutaa kuin hinaaja nälkäänsä ja huutaa vielä enemmän nähdessään nännin taas tulevan, koska tissitä ei tule mitään, kauhealla työllä pari pisaraa vain ja vauvalla oli NÄLKÄ.
Juu hei, tämä kirjoitus oli hyvä ja tarpeen, sillä kaikilla todellakaan ei imetys suju ja siitä ei saa syyllistää. Se on yhtä intiimi kuin parin seksielämä. Ihan sama jos neuvolassa alettaisiin antamaan seksielämään kaikenkattavia pakko-ohjeita, että perjantaisin on oltava peppuseksiä, muuten ette ole normaali perhe. Imetykseen tulee olla hyviä ohjeita ja tukea ja parhaimmillaan se onkin ihana, äitiä ja vauvaa yhdistävä asia, mutta se voi myös aiheuttaa psykooseja, avioeroja ja ties mitä, kun ei vaan onnaa ja imetysfaaatikot painavat päälle!
Emmi Nuorgam
Kommentille todella iso peukku! 🙂
Ja hah, hiukan naurahdin ajatukselle, että meidän lässyttävä terkkari löisi tuubin liukkaria käteen ja olisi sillain että ”No nyt vaan sitten sinnikkäästi laitatte liukkaria peppuun ja kokeilette joka perjantai peppuseksiä. Aina vähintään puoli tuntia kerrallaan ja jos se ei ala sujua, niin katsotaan sitten seuraavalla kerralla täällä sitä teidän asentoa ja korjataan vähän, jos se ei ota luonnistuakseen. Mutta siihen tavalliseen lähetyssaarnaajaan ette sitten mielellään kyllä ala, siitä on niin vaikea päästä eroon..”
Amma
Hertsyykkeli kun koitan olla repeilemättä, laps nukkuu vieressä :’D
Imetystuskiin en ota sen kummemmin kantaa, kun että neuvoja löytyy myös muualta kuin neuvolasta. Imetystukiryhmät ja -äidit sekä maitolaiturin keskustelupalsta (en jaksa puhelimella linkata). Mä kun oon niin jäävi sanoon, meidän imetysongelmat kun on olleet pieniä moneen muuhun verrattuna. Äidin päätöshän se aina on, aina on kuitenkin ihanaa, kun joku on yrittänyt kaikkensa. Tai siis ei saa ymmärtää väärin, jotkut kun luovuttaa helpommin kuin toiset, niin on siksi ihana, että yrittää ”kaikkensa”.
Paskoja mutseja ollaan kaikki jossain vaiheessa, nimim. Lahjon lastani hiljaiseksi autossa naksuilla, leluilla, irvistelyllä ja piirretyillä.
Emmi Nuorgam
Nyt se terkkari lässyttäisi, että teidän pitää olla varovaisempia, repeämät ei kuulu peppuseksiin.
Toivottavasti joku muu kuin "lässyttävä terkka" :) (Ei varmistettu)
Imetys herättää paljon tunteita varmaan juurikin siksi, että se on niin intiimi ja henkilökohtainen asia. Särähtää vaan korvaan nää lässyttävä terkka -kommentit 😉 Tuntuu, että monilla naisilla on jo ennen raskaaksi tuloa mielikuva, että neuvolassa pakotetaan kaikki imettämään. Sitten kaikki terkan puheet imetyksen puolesta tulkitaan niin, että ”imettäminen on pakollista.” Vaikka todellisuus on, että meillä on viralliset suositukset, joista pitää kertoa. Jokaisella äidiksi tulevalla on oikeus tietää imetyksen terveys- ja käytännön hyödyt, jotta voi halutessaan imetystä kokeilla. Itse en henk. koht. ole kuullut kenenkään terkan paheksuvan imetyksen lopetusta.. Vaikka tiedän kyllä että heitäkin on..valitettavasti. Ja onhan äitejä, jotka päättävät jo raskausaikana, että eivät imetä ja sekin on ihan ok. Silti, heillekin mielestäni on hyvä kertoa imetyksen eduista, jotta heillä on kaikki faktatieto, kun tekevät päätöksensä.
Emmi Nuorgam
Mun äitiysneuvolan terveydenhoitaja oli huikea nainen, joka puhui mulle kuin aikuiselle. Lastenneuvolan terveydenhoitaja taas.. No, ei puhu.
MamaJutta (Ei varmistettu)
Mahtavaa että joku avasi tästä keskustelun viimein! Oma imetystarinani on aika pitkä myös -vaikkakin toisaalta todella lyhyt. Maito kun nousi, ei tullutkaan ulos. Lapsen imeminen tuntui kuin puukolla olisi viiltänyt nänniä auki, itkin joka kerta kun lapsi tuli tissille. Ei edes käynyt mielessä etteikö joku äiti muka pystyisi imettämään, sehän on äitiyden tärkein tehtävä, rintaruokinta. Niinhän meille on annettu ymmärtää.
Rintatulehdus. Kotiinpääsyn jälkeen seuraavana päivänä takaisin osastolle, siellä viikko. Maitoa ei tuu ulos, maito noussu, rintatulehdus. Pumppausta 2 tunnin välein päivät ja yöt itkien. Välillä lasta rinnalle jos sillä lähtis. Ei auta. 5 päivää sairaalassa sama rumba, noin 10 eri kätilöä, sairaanhoitajaa, imetysspesialistia, lääkäriä keksii keinoja millä saadaan maito ulos. Ekana päivänä ei mitään. Toisena ei mitään. Kolmantena päivänä 3 tippaa. Kipua, itkua. Nukkuminen istuma-asennossa koska muuten ei pystynyt. Kaalinlehtiä (oli muuten ainoo mikä edes vähän autto turvotukseen), vanhanajan keinoja, uusia keinoja -ei auta. Neljäntenä päivänä 3 tippaa.
”Tässä on nyt kyllä semmonen homma ettei sun kannata tätä jatkaa, ei se oo lapsellekaan hyväks että sua sattuu koko ajan. Miten olis jos annettais sulle nää pillerit että maidoneritys loppuu ja sulla olis parempi olo”
Siis mitä? En voi imettää ollenkaan lastani?????? Onko se edes mahdollista? Miksi miksi miksi? Oon niin paska äiti. Kyllähän lapsen nyt rintaa pitää saada. Syyllistys. Itku. Suru. Itku. Itku. Itku.
Onneks mulla oli mahtavimmat lääkärit ja sairaanhoitajat ja ne lopulta sai mut uskomaan, että lapsesta tulee ihan yhtä hyvä jos se ei saa tissiä. Kuitenkin rauhotuin vasta kun kätilö kertoi että sen 3 lasta ei myöskään oo saanu tissiä. Miksei siitä puhuta jo etukäteen että se imetys ei välttämättä oo helppoo tai joskus se ei vaan onnistu? Kaikki opukset mitä neuvolasta saa liittyy ainakin joltain osin imetykseen ja missään ei sanota että ”Hei se on sitte ihan ok jos siihen ei pysty. Sun beibi ei kuole siihen. Etkä säkään”
Mahtavintahan oli se, että lähestulkoon kaikkien tuttujen ja sukulaisten kysymykset myös synnytyksen jälkeen liittyi imetykseen: ”Onko lapsi nyt saanut tissiä, tuleeko maitoo tarpeeks, mites toi imetys sujuu”. Ja ne katseet kun anto maitoo pullosta. WAU.
No mun lapsesta näyttää kyllä kasvavan ihan kelpo miehenalku. Ja ihan ilman tissiä. Uskokaa tai älkää. Lähti muuten ryömimään 5kk ja kääntyi ensimmäisen kerran 2,5kk, että kehitys taitaa olla myös ihan kohdillaan 🙂 Ilman tissiä.
Ja nyt -kaiken tän jälkeen – taidan olla jopa salaa onnellinen ettei tarvinnut imettää ollenkaan. Mutta HUOM! vain salaa koska sitähän ei ääneen sais sanoa. Shhh..
Emmi Nuorgam
I feel you. Onhan tämä kai itsekästä, mutta kyllä mä olen jälkikäteen myös onnellinen siitä, että lapsi syö pullosta eikä tissistä. Hildan ja miehen suhde on ihan erilainen, kuin jos vauva olisi ollut kiinni mussa koko tämän ensimmäisen 4 kuukautta. Lisäksi mummot, tädit, kummitädit jne. on voineet olla ihan eri tavalla avuksi, kun ruokaa on voinut antaa kuka vaan. Se on tehnyt ihan sairaan hyvää sekä mulle että meidän parisuhteelle. Enkä mä ole lainkaan harmissani myöskään siitä, että olen voinut lähteä ystävän kanssa Ruisrockiin tai kumota kaksi pulloa kuohuvaa tai käyttää normaalien ihmisten vaatteita – tuntea itseni itsekseni ja elää elämää myös ilman vauvaa. Päinavastoin. Asiat meni miten meni ja tää on ollut ihan ehdottomasti paras ratkaisu meille, en kadu hetkeäkään että luovutettiin imettämisen suhteen silloin kuukauden jälkeen. 🙂
Melina G
Kaikki tuollaiset ehdotomuudet kannattaa tosiaan jättää omaan arvoonsa. Ensimmäisen lapsen kanssa se voi vaan olla hankalaa, jos on itse vähän epävarma ja jos kaveripiirissä ei ole vertaistukea. Tärkeintä on tietenkin, että lapsi voi hyvin – ja siihen vaikuttaa oleellisesti myös se, että vanhemmat voivat hyvin.
honeychile
Näin lapsettomana ei voi kuin ihmetellä sitä kuinka normaalit käyttäytymissäännöt lakkaavat pätemästä mitä tulee raskauteen, synnytykseen tai imetykseen. Eihän sitä normaalistikaan käydä hiplaamassa toisen mahaa, tai neuvota miten jokaisen pitäisi elämäänsä elää. Että missä vaiheessa niistä elämän valinnoista tulee käypää materiaalia julkiseen arvosteluun.
Enkä ole koskaan tajunnut, että mitä näiden imetysihmisten mielestä pitäisi tehdä, jos maitoa ei vaan tule. Ilmeisesti antaa lapsen huutaa nälkäänsä kuukausikaupalla ajaen vanhemmat unideprivaatiopsykoosin partaalle. Parempihan se on hullu äiti kuin korvike…
Jollain tapaa aistin tässä vähän sellaista naisten vähättelyä, kuin synnytyskivun suhteen. Aika harvoin muualla annetaan potilaan huutaa kipuansa, ”kun se on luonnollista eikä mikään sairaus”. Tai tuo ylläoleva rintatulehdustarina, jos mies olisi sairaalassa tulehduksen vuoksi joka tuntuu kuin puukolla viilleltäisiin rintaa, olisiko se kaikista ok?
Emmi Nuorgam
No sinäpä sen sanoit. Nää on näitä ”kyllä muutkin nisäkkäät imettää/synnyttää ilman kipulääkkeitä” jne. juttuja. Mutta hirveen harva sit kuitenkaan enää asuu luolassa. Tai elää ilman sähköä.
Emmi Nuorgam
Niin ja siis ihan oikeasti mulle on sanottu, että mun pitäisi vaan yrittää kovemmin ja kaikilta äideiltä tulee kyllä maitoa. Samalla logiikalla varmaan kaikki naiset voivat saada lapsia ja tulevat kyllä raskaaksi kunhan vaan yrittävät tarpeeksi.
honeychile
Ei voi olla totta! Yksi syy olla hankkimatta lapsia voisi ihan realistisesti olla se, ettei kestä tätä melko tuomitsevaa äitikulttuuria mikä täällä vallitsee. Ainakin musta toi vaikuttaa suht ahdistavalta henkiseltä ilmapiiriltä. Enkä ole niin naiivi, että väittäisin ettei se tulisi minuun vaikuttamaan.
Nooa (Ei varmistettu)
Hui, mitä juttuja.
Miksi ihmeessä pitää ”kiusata” lasta tai itseään jos sitä maitoa ei tule rinnasta.
Sitten vaan sitä korviketta. Tärkeintä on saada lapselle sitä ruokaa.
Ensimmäisen lapsen kanssa imetys sujui ihan hyvin 3kk, sitten lopetin kun maitokin rinnasta loppu.
Toisen lapsen kanssa imetys oli kivuliasta ja jouduin käyttämään rintakumia (ei niin helppoa hommaa), imetys loppui tällöin 2,5kk jälkeen kun se maidon tulo rinnasta tyrehtyi.
Arvostusta niille jotka jaksavat yrittää ja saavatkin homman jatkumaan pidempään.
Tsemppiä kaikille pienten vauvojen kanssa ja vähän jo isompienkin lasten.
Ei kannata turhia ressailla. Vauvoille ruokaa silloin kun niillä on nälkä, rinnasta tai pullosta.
äiti77 (Ei varmistettu)
kiitos ilona että jaoit tarinasi!
oma lapseni on jo melkein parivuotias, mutta yhä mietin välillä imettämisasioita ja niitä tökeröitä kommentteja, joita olen saanut sen vuoksi, etten halunnut taistella maidottomuuden kanssa vaan keskittyä lapseeni.
lyhyesti tarinani: lapsi syntyi hivenen ennenaikaisena ja oli himpan verran alle kolmekiloinen. synnytin alateitse suht helposti ja sain lapsen heti salissa rinnalleni.
osastolle päästyäni jatkoin hänen pitämistään rinnalla, mutta huomasin ettei hän jaksa imeä oikeastaan lainkaan eikä suu edes aukea kunnolla. rintani olivat täysin litteät eikä niistä herunut yhtään mitään. oli pakko antaa luovutettua maitoa pullosta, ja se pelasti meidät. lapseni paino laski aika radikaalisti, vaikka sai pullosta maitoa ja verensokeri oli hyvä. pääsimme kotiin parissa päivässä, missä pidin häntä rinnalla, pumppasin tyhjiä tissejä ja annoin korviketta. pullonsterilointi-, imetys- ja pumppausrumba 12-15 kertaa päivässä parhaimmillaan, ja maito nousi vasta 7 vrk synnytyksestä. sitä tuli todella vähän eikä se riittänyt mihinkään. meidän vauvamme ei huutanut, vaan oli täysin voipunut ja uninen jatkuvasti.
10 viikkoa vedin rumbaa ja herätin lasta väkisin kolmen tunnin välein syömään öisin, koska hän olisi nukkunut aina vaan. sitten päätin lopettaa, siirryin pelkkään korvikkeeseen ja lapsi virkosi kuin taikaiskusta. hän alkoi nukkua täysiä öitä ja söi reippaasti kolmen tunnin välein päiväsaikaan eikä enää ollut lainkaan veltto. paino alkoi vihdoin nousta niin, että päästiin sentään alipainoisiksi eikä oltu enää kokonaan käyrien ulkopuolella.
kiinteät otettiin mukaan 4-kuisena, eikä lapsella ole mitään allergioita. on kehittynyt motorisesti ja kielellisestä ikäisiään huomattavasti nopeammin, ja nyt syö itse haarukalla ruokansa, samaa mitä me aikuisetkin. hän on hieman hoikempi ja lyhyempi kuin iässään kuuluisi olla, mutta siitä viis.
tämän potentiaalisesti hasardin tilanteen helposta selviämisestä kiitän yksinomaan äitiäni, joka oli kaikista naisista elämässäni ainoa, joka kannusti keskittymään kuuntelemaan vauvan tarpeita ja hyväksymään, etteivät kaikki naiset pysty imettämään. hän on aikoinaan saanut minut ennenaikaisena ja antanut iltaa kohden korviketta koska on tiedostanut, että tarvitsee unta jaksaakseen hoitaa minua ja ollakseen hyvä äiti. olen täysin terve, normaalipainoinen ja aivokapasiteetiltani normaali ihminen, kuten ovat pulloruokitut sisarenikin.
eli kuunnelkaa itseänne ja vauvaanne! loppun vielä kirjasuositus joka oli itselleni käänteentekevä:
http://www.amazon.com/Bottled-Up-Babies-Motherhood-Shouldnt/dp/0520270231
Emmi Nuorgam
Kiitos kommentista! Mitä me tehtäiskään ilman viisaita äitejämme? 🙂
Fiilistelijä (Ei varmistettu)
Apua. Tämä on jo vanha juttu (ja omasta imetyskokemuksestakin on jo kohta 2 vuotta), mutta tarina olisi voinut olla melkeinpä itseni kirjoittama. Vieläkin mietin omaa imetystäni (ja sen epäonnistumista), kun maito ei nouse, ei sitten millään. Stressaan hulluna viikkoja, ennen kuin päätän lopettaa koko touhun – ja naps, samalla hetkellä tissit täyttyi maidosta ja pystyin täysimettämään n. 1-2kk. Ennen kuin alkoi rintaraivot. Sinnittelin pumpatulla maidolla ja itkuisen, huutavan, karjuvan vauvan kanssa pari kuukautta, ennen kuin uskalsin ostaa Prismasta uudet Nan-putelit. Ja silloinkin tunsin jokaisen ihmisen syyllistävän katseen. Autossa itkin. Pari viikkoa tuosta huomasin kuinka helppoa elämästä oli tullut: vauva oli iloinen ja aktiivinen, itse sain nukkua ja ennen kaikkea lopettaa sen helvetin stressaamisen.
Nykyään annan mielelläni imetysvinkkejä tuttavilleni (opiskelinhan sitä täyspäiväisesti noin 5 kuukautta), mutta sanon aina, että ei se silti vaan kaikilla onnistu ja siitäkin huolimatta olet HYVÄ ÄITI.
Emmi Nuorgam
Mahtava kuulla.
”–vauva oli iloinen ja aktiivinen, itse sain nukkua ja ennen kaikkea lopettaa sen helvetin stressaamisen.”
Tämä on ehkä paras lastenhoidollinen vinkki, jonka voi kellekään tuoreelle tai vähän vähemmän tuoreellekaan äidille antaa! 🙂
Suvi-imettäjä (Ei varmistettu)
Voisko tämän tarinan saada osaksi neuvolan ja synnytyssairaalan imetys-vihkoja? Minä imetin ja imetin ja imetin, parhaimmillaan käytännössä täyden työpäivän putkeen, mutta mikään ei riittänyt vauvalle. Pullosta annettiin vähän lisiä, mutta neuvola sanoi, että älkää nyt kauheasti antanut, vaarantuu koko imetys! Painokontrollissa hypättiin lapsen ekan kuukauden ajan (ja vähän ylikin), kunnes itse todettiin, että nyt me annamme lapselle niin paljon korviketta kuin hän haluaa. Siinä vaiheessa olin itse niin rikki, että olisin pian ollut hakemassa mielialalääkkeitä. Ihan oikeasti.
Lapsi on syönyt koko reilun 4 kk elämänsä sekä pulloa että tissiä ja hyvä vauva on! Joka syötöllä annan edelleen ensin tissiä ja imetys on säilynyt. Osittaisimetys voi siis onnistua vastasyntyneestä saakka ja taata tyytyväisen vauvan ja äidin 🙂
Emmi Nuorgam
Minä niin kovasti toivoisin, että näistä ongelmista puhuttaisiin enemmän! Että sen sijaan, että synnärillä sanotaan ”otat sen vauvan vaan tissille, kyllä se siitä luanaa” niin siellä kerrottaisiin mitä kaikkia ongelmia voi olla ja miten niistä pääsee yli. Lähiömutsi esimerkiksi kirjoitti tällä viikolla todella havainnollistavan kirjoituksen siitä, mitä kaikkia ongelmia imetyksessä saattaa tulla ja miten niistä pääsee yli: http://www.mutsiavautuu.com/2014/11/rintatulehdus-ja-muut-imetysongelmat.html
Ihan mahtavaa, että olette löytäneet itsellenne parhaiten sopivan ratkaisun! Tyytyväinen äiti tarkoittaa tyytyväistä vauvaa ja se yleensä tyytyväistä perhettä. Paljon onnea pienen syntymän johdosta ja ihanaa vauva-aikaa! 🙂
Isäksi 39v
Sellanen käytännön vinkki ekakertalaisille, että varaa synnärille yhden pisaran esim Ainu tuttipulloja tai ainakin katsoo, että synnärillä tarjottavat tuttupullot ei horota sitä maitoa ihan kaatamalla. Vauva kun saa muutaman kerran maitoa helposta pullosta niin ei tarvitse ihmetellä sen jälkeen miksi rinta ei kelpaa.