Vapise Anthony Bourdain – Helsinki 29 tunnissa!

No niin, toivottavasti sinulla on mukava asento ja nälkä, sillä seuraavaksi lyön esille sellaisen määrän ruokaa, että pelkästä katsomisesta tulee ähky!

Meillä on ollut tapana (no okei, kerran on käyty) kulinaarikaksoseni kanssa matkustaa tietyin väliajoin pääkaupunkiseudulle koluamaan sisustusputiikit ja syömään kaikki, mitä eteen kannetaan. Edellisellä reissulla viivyimme kaupungissa kaksi yötä ja illastimme Chez Dominiquessa ja Farangissa, mutta tällä kertaa aikaa oli vain yksi yö. Viimeaikaisten oivallusten saattelemana viivasimme vähän omaksikin yllätykseksi must do -listaltamme pois kaiken fine diningin ja kysyimme ruokasuosituksia Facebookissa; ainoina kriteereinä olivat 1. ei Björckin paikkoja ja 2. jotain, mitä Tampereelta ei saa. Monista hyvistä ehdotuksista kiinnostavimmalta kuulosti Punavuoressa majaa pitävä havajilainen ravintola Hoku, joka istui kriteereihimme kuin nenä päähän. Mutta Anthonyn tapaan tämä tarina on kai aloitettava ihan alusta.

Junamme saapui Helsingin rautatieasemalle maanantaina kello 11.52 ja ensimmäisenä pidimme Vltavassa myös perinteeksi tulleen taktiikkapalaverin asiakasomistajakuohuvan äärellä. Lounasnälkä alkoi jo kutitella vatsaa ja koska lounasideamme olivat maanantaina kiinni (Kellohalli, Patrona, Cholo..), niin päätimme ottaa suunnaksi Vanhan kulmalle parkeeratun crepes-kärryn. Harhauduimme kuitenkin polulta jo alkumetreillä, sillä matkaseuran oli p ä ä s t ä v ä koluamaan Clarksin alelaareja Makkarataloon. No, mikäpä siinä kenkiä sovitellessa, tuumasin itsekin ja sovitin muutamat potentiaaliset hääkengät, joita väitin myyjälle jääväni hetkeksi miettimään, mutta jotka todellisuudessa unohdin heti liikkeestä poistuttuamme. Citykäytävällä hairahduimme myös muutamaan muuhun kenkäliikkeeseen ja ennen kuin huomasimmekaan, seisoimme Sen Punaisen Kyltin alla. Päättäväisesti kuitenkin jatkoimme matkaa kohti crepes-kärryä – noin kymmenen askeleen verran, kunnes uteliaisuus voitti ja meidän oli palattava katsomaan, että mistä Siinä Vesilasissa oli kyse. Midhillburgeri oli kelpo lounas, joskaan ei niin loistava kun olen antanut itseni ymmärtää. Kilpakumppanin hodari sen sijaan oli rujosta ulkomuodostaan huolimatta varsin maukas ja hodarin vuoksi voisin poiketa uudelleenkin. Tähän hätään ei nyt Midhillistä sen enempää, sillä seuraavan päivän seikkailu antaa aiheen ihan omalle postaukselleen, jonka toinen päähenkilö Midhill on. Ironista muuten, että vesilasihässäkän vuoksi menimme Midhilliin ja ensimmäisenä tilasin vettä, tajuamatta lainkaan mitä matkaseura toisella puolen pöytää yritti viittoa.

Lounaan jälkeen otimme suunnan kohti Glo Art Hotelia, jonka tarjoushaukka-matkakumppani oli meille varannut puoli-ilmaiseksi. Hotelli oli kaunis ja huone tilava, joskin vieraammassa seurassa olisi lasiseinällinen suihkukoppi tai jokseenkin ilmava vessanovi saattanut olla vaivaannuttava kokemus. Oikeastaan ainoa negatiivinen puoli hotellissa oli minibaarin puuttuminen, sillä olin roudannut matkaseuralle yllätykseksi skumppalasit ja pullon kuohuvaa hotellieväiksi, mutta koska lämmin cava ei putoa edes meikäläiselle, jäi pullo nauttimatta.

Nopean siistiytymisen jälkeen ohjelmassa oli raivoisaa shoppausta – tai no niin raivoisaa, kun maanantaina kivijalkaputiikeissa nyt voi harjoittaa. Ziosta shoppasimme kumpikin kengät, joskin matkakumppani arvosti enemmän tennarimukavuutta ja minä fuksiaa lakerinahkaa. Lisäksi kiersimme mm. Galleria Esplanadin matkaseuran häägarderobia täydentääksemme, huokailin Marimekon myymälässä kaikkien muien aasialaisten turistien kanssa ja bongasimme Bulevardin ja Erottajankadun kulmasta sisutustavara(vai säilytystavara?)liikkeen, jonka nimeä en kuolemaksenikaan muista. Olisin voinut ostaa liikkeestä about kaiken, joten poistuimme sieltä hyvin sukkelaan. Viiden jättikokoisen, lasisen kynttilälyhdyn roudaaminen junassa ei kuulemma ollut varsinaisesti hyvä idea.. Jossain kaiken kaupoissa kiertelyien lomassa nautimme tietysti shampanjaa, tuijottelimme ihmisiä ja ostimme henkkamaukka homen alesta kaikkea turhaa kotiin. Intensiivinen shoppaus kuitenkin verotti minun jaksamistani sen verran, että jätin matkaseuran kiertämään kauppoja ja hipsin hotellille omaan rauhaan. Lasiseinistä huolimatta oli luksusta käydä suihkussa yksin ja lotrata vettä epäeettisen kauan – kukaan ei halunnut juuri sillä sekunilla vaihtaa purulelua tai lisää maitoa.

Iltaseitsemältä otimme suunnaksi Punavuoren ja Hokun. Olimme paikalla hieman ennen seitsemää ja naureskelimme pöytävarauksellemme, kun meidän lisäksi ravintolassa oli vain yksi pariskunta. Naureskelu kuitenkin osoittautui nolosti vääräksi, kun paikka oli viimeistäkin jakkaraa myöten täynnä 20 minuuttia myöhemmin. Palvelu oli nopeaa ja ihanan mutkatonta, huokailin moneen kertaan miten virkistävää oli välillä illastaa paikassa, jossa punaviinipullo tuotiin pöytään (tyhjässä) viinicoolerissa, eikä laseja sutattu turhilla maistatuksilla.

Olimme jo etukäteen päättäneet panostaa alkuruokiin ja tilasimme kaikki annokset jaettaviksi. Alkuruokalistalta pöytäämme tuotiinkin pian lumitaskurapukroketteja, beef tataki ja gyoza-nyyttejä. Kaikki oli hyvää, mutta gyozat sulivat suuhun. Pelkästään niiden vuoksi olisin koska vain valmis matkustamaan takaisin Helsinkiin!

Pääruoaksi valikoimme pitkään haudutettua possun kylkeä ja bi bim bapia, ohueksi leikattua teriyakihärkää. Myös pääruoat olivat erinomaisia, joskin bi bim bap oli tuliseen ruokaan tottumattomalle matkaseuralle hikoiluttavan tulista.

Jälkkäriksi tilasimme guova-juustokakkua ja Hokun oman macademiapähkinä-keksin, mutta kakku olikin keittiössä vaihtunut suklaafudgeen. Fudgekin oli hyvää (no hei, suklaata) mutta keksi oli aivan erinomainen – ihanan makea ja samalla suolainen! Koko kattaus (3 alkuruokaa, 2 pääruokaa, 2 jälkkäriä, pullo viiniä, kahvit) kustansi kahdelta henkilöltä 105€ eli erinomaisen ruoan lisäksi paikka oli myös hinta-laatu-suhteeltaan loistava.

Illallista sulattelimme ensin Yrjänkadun Vin Vinissä, mutta aloimme kaivata hieman äksöniä ja tie veikin mutkien kautta mm. mummotunneliin ja Anna Koohon. Oli siinä kuulkaa matkaseuralla ihmettelemistä! Ja Anna Koossa allekirjoittaneelta kysyttiin paperit. Lienee yksi reissun kohokohdista.

Seuraava aamu alkoi Glo Artin aamiaisella, joka oli varsin kelpo suoritus. Mitään ei ollut liikaa – päinvastoin, esille oli katettu kutakin sorttia vain yhtä lajia, mutta se ei häirinnyt, kun kaikki oli kauniisti esillepantu ja vielä hyvääkin. Aamiaisella oli myös reissun toisen luksushetken aika: kaksi kuppia kahvia ja ihmisten tuijottelua – ei yhtään nälkäistä suuta ruokittavana! Erityisesti ihastuin aamiaisella tarjottuihin croissantteihin ja omena-kanelihilloon, enkä voi näin julkisesti edes paljastaa montako söin.

Luksusaamu sai aamiaisen jälkeen jatkoa, kun jäin sänkyyn loikoilemaan matkaseuran singahdettua takaisin shoppailemaan. Oma kiintiöni oli aika hyvin täyttynyt jo maanantaina, joten nautiskelin ylhäisestä yksinäisyydestäni hotellilla, kun toinen juoksi pää kolmantena jalkana pitkin Fredrikinkatua. Niin vain kahdeltatoista tuli huoneen luovuttamisen aika ja otimme suunnan kohti Hietalahden kauppahallia. Lönnrotinkadulta löytyi kuitenkin So Stylish -niminen kauneushoitola/muotiliike, jossa hypistelin ihania pääkalloballerinoja (matkaseura valitettavasti totesi kengät hieman huonon mallisiksi) ja kauniita kameekoruja, ostamatta kuitenkaan mitään. Ei muuten kannata ulkonäön hämätä – liikkeen valikoimista löytyi kokoja aina 52 saakka, vaikka vaatteet näyttävät ensisilmäyksellä pikkuruisen pieniltä.

Meitä onneksi suosi tiistaina erinomainen keli ja kiertelimme läpi myös kauppahallin pihakirppiksen (kauniita esineitä, mutta ihan hirveät hinnat). Itse hallista mukaan tarttui mm. makkaroita ja pekonia, portugalilaisia aivan ihania juustoja, muutama kreikkalainen välipala ja spagettia, eli miehen tuliaisetkin oli hoiettu. Siellä kohtasimme kuitenkin myös haasteen: juuri kulkiessamme Roslundin ohi, nostettiin burgerannoksia esille. Ja vaikka olimme aivan täynnä hotellin aamupalasta, päätimme, että sellaiset oli vielä tämän reissun aikana nautittava. Eli nopea spurtti takaisin hotellille, kamat matkatavarasäilytykseen ja suunta kohti Stockmannia, josta olimme päättäneet löytää loput puuttuvat shoppailutarpeet. Vihaan, siis vihaan, alusvaateostoksia, eikä se tällä kertaa ollut yhtään sen miellyttävämpää. Reilun tunnin sovitushow’lla löysin kuitenkin hääpuvun kanssa passaavat alusvaatteet (ei, kriteeri ei ollut seksikkyys tai edes kauneus, vaan avainsanat olivat minimizer, minimizer, minimizer). Ja taas löysimme itsemme linkkaamasta pitkin Lönnrotinkatua, suuntana kauppahalli ja Rosburger. Ja paljastamatta liikaa voinen todeta, ettei reissu missään nimessä ollut turha, vaikkei nälkä vielä varsinaisesti vaivannutkaan.

Rosburgereiden jälkeen miltei kirjaimellisesti kierimme hotellin kautta keskustaan, jossa istuskelimme tovin terassilla ihmisiä seuraillessa. Itseasiassa sen verran kauan, että kun oli aika ottaa viimeiseksi määränpääksi rautatieasema, kipaisimme vielä Stokkan bakeryn kautta hakemassa suklaaleivokset – sillä eihän junamatkan iltapäiväkahvia voinut ilman suklaakakkua syödä!

Kello 17.07 junamme nytkähti liikkeelle ja 29 tuntia ruokaa oli takanapäin. Ja rehellisyyden nimissä – ei ole oikein tänäänkään vielä ollut nälkä.