Bistro Le Pot – maalaisranskalaista Tampereella

Arto Rastas, mies muunmuassa Hella & Huone -ravintolan keittiöstä, on avannut uusimman ravintolansa Tampereen rautatieaseman viereen, entisen Sevillan tilalle. Eilen Bistro Le Potissa istuskellessamme listasimme miehen kanssa Tampereen ravintolat 4 pääkategoriaan (abc-ravintolat, ketju/hampurilaispaikat, vähän paremmat ja fine dining), josta juuri tuohon ”vähän paremmat” -kategoriaan ei liiemmin ole tunkua. Siksi Rastaan bistro onkin todella tervetullut lisä Tampereen ravintolaskeneen! Rastaan kanssa keittiössä häärää Jarmo Kajander, jonka herkkuja on viimeksi syöty Ravinteli Huberissa, mutta jonka lilyläiset ehkä paremmin tuntee Kustakin purkista -kokkaajana.

Ennakko-odotukset (joo, taas minä ja mun ennakko-odotukset – sanoinkin miehelle että seuraavalla kerralla se päättää mihin mennään eikä kerro mulle, niin en ehdi kehitellä mitään odotuksia) oli varsin korkealla, varsinkin kun tiesin minibaarimies Kim Rantasen siirtyneen Le Potiin baarimestariksi. Kovin montaa tamperelaista ruokaravintolaa ei nimittäin tule mieleen, joissa satsattaisiin yhtään millään tasolla drinkkeihin. Aiemmin sillä ei niin ollut väliä, mutta nykyään kun ulos pääsee syömään pitkän kaavan mukaan parin kuukauden välein, niin tykkään aloittaa illallisen drinkillä. Niin myös eilen, ja pakko kehua kyllä Kimin otetta: mun drinkissä oli ainakin seljankukkaa ja ruusuvettä, miehellä samat höystettynä vodkalla ja kuoharilla. Ei sillä, ei siinä jaffa-soodassakaan mitään vikaa tietysti ole, mutta on ihanaa, että ravintolassa saa myös alkoholittoman drinkin, jossa on joku idea.

Samasta syystä, kun tykkään nykyään noista drinkkihommista ravintolassa, niin tykkään myös valmiista menuista tai vaihtoehtoisesti ammattitaitoisesta henkilökunnasta, joka kertoo mulle mitä haluan syödä. Le Potissa ei ole menuvaihtoehtoja ja meillä kävi vähän huono tuuri tarjoilijaruletissa, sillä alkuillan tarjoilijamme oli vielä aika pihalla. Tiedän toki, että paikka on uusi, mutta aina tekee mieli ravistella tarjoilijaa, joka ei tiedä mitä listalla on tai vaivaudu edes ottamaan asiasta selvää. Onneksi loppuillan tarjoilijat seivasi tilanteen olemalla aidosti ystävällisiä ja asiantuntevia, niin että lopulta illasta jäi hyvä maku suuhun.

Mies tiesi heti listaa vilkaistuaan, että tilaa alkuun sipulikeittoa. Itse arvoin leikkelelautasen ja etanoiden välillä ja lopullisen sinetin päätökselleni löi tarjoilija kertomalla, että leikkelelautasella on ”ainakin jotain pateeta ja sit siinä oli kai salamiakin”. Tilasin siis etanoita roquefort-juustolla. Etanat oli hyviä, kuten nyt etanat yleensä on. Erityisesti tykkäsin timjamivoista, se antoi tutulle ruokalajille vähän sitä jotain. Miehen sipulikeitto oli ihanan makeaa ja paahtoleipä gratinoitiin ilmeisesti ainakin parilla erilaisella juustolla. Mulla on aika traagisia muistoja lapsuusjoulujen pussisipulikeitosta ja löllöstä paahtoleivästä, mutta annos oli onneksi kaukana siitä.

Pääruuaksi mies tilasi kalapataa meuniere ja itse päädyin lopulta siihen taas niin tuttuun ja turvalliseen entrecoteeseen. Juuri näin mulle aina käy, kun mun pitää tehdä päätös itse: en osaa valita ja sitten hätäpäissäni tilaan vaan jotain. Entrecote oli hyvin grillattu ja sen kruunasi vieressä ollut chilitahna. Harmikseni en huomannut kysyä tarjoilijalta, että mistä tahna on valmistettu, mutta siis pelkästään tuon takia voisin tilata annoksen uudelleenkin. Maalaisranskalaiseni olivat ihan ok – perusranuja, ei mitään maata mullistavaa. Miehen kalapata maistui kuulemma mummolalta ja sai miehen ideoimaan, että millainen versio hänen padastaan tulisi.

Jälkkäriksi tilasin itse tarte tatinin ja mies otti suklaakakkua. Tarte tatin oli luonnollisesti aivan sairaan kuumaa, mutta niin hyvää että ihan ilolla poltin kitalakeni. Mies tykkäsi myös omasta kakustaan, mulle se oli ihan liian makeaa. Ja itseasiassa kummatkin jälkkäriannokset oli yllättävän isoja, niin etten jaksanut syödä omaani edes loppuun.

Kaikenkaikkiaan ruoka oli hyvää – ei mitään sellaista, josta puhuttaisiin vielä vuosienkin päästä, mutta jotain sellaista josta ihan ilolla maksaa ravintoloitsijalle. Kaikki oli rehtiä ja selkeää ruokaa, enkä usko keittiöstä lähtevän ainuttakaan kikkailua saliin. Ja ilahduttavaa, että Le Pot on ihan ehdottomasti oman rahan paikka, mun mielestä jopa hetkittäin todella edullinen ravintola (kahden hengen illallislasku (sis. 4 alkoholiannosta) 100€), jonne mennessä ei myöskään tarvitse pönöttää. Itseä jäi vielä kiehtomaan ainakin ravintolan raclette-huone ja kaikki listan lihapadat. Ja paikan lounas. Ja tietysti perjantaisin tarjolle katettava sika! Jajajaja… Tosin ensin ravintolan on tehtävä jotain sille fuusiojazzille, joka taustamusiikkina oli vähintäänkin hämmentävää.

Jos nyt jotain kehitysehdotusta olisi annettava, niin toivoisin ravintolaan henkilöä, jolla on listan viinit hallussa ja joka osaa kertoa niistä vähän jotain muuatkin kuin ”no toi sopii ainakin kaikelle ruualla”. Voisiko siitä ottaa kopin baarimestari, en tiedä, mutta vihaan sitä että itse joudun arpomaan viinini listalta, joka on täynnä tuntemattomia viinejä ja osittain rypäleitäkin.

Kuvat: Bistro Le Potin FB-sivu

EDIT: Meillä syötiin lapsuudessa jouluisin kuulemma Campbellin lihalientä ja sen joukossa äitin leipomaa pasteijaa, eli mun traumat käsittelikin sipulikeiton sijaan lähinnä liemessä lilluvaa taikinaa, josta en vieläkään erityisemmin pidä.