Tätä kirjoitusta on edeltänyt aika valtava määrä itsetutkiskelua, itkeskelyä ja paskan vaimon, äidin, siskon ja ystävän kiukuttelua, enkä siltikään ole ihan varma, osaanko kirjata ajatukseni ylös niin, että niissä olisi joku tolkku. Koitan silti.
On muutama sellainen asia, joita en vaan saa sanottua. En, vaikka ehkä pitäisi. Enkä oikein tiedä, että mistä se johtuu. Kenties siitä, etten halua olla se raivohullu lapsen saanut ystävä, joka ei muista enää millaista elämä ennen lasta oli, tai siitä, etten yksinkertaisesti vaan osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Siis sellaisiksi sanoiksi, joiden ei ole tarkoitus loukata, mutta jotka aina kuulostaa loukkaukselta.
Tämä tarina alkoi jo joskus kesällä, kun istuimme isommalla porukalla iltaa ja jossain vaiheessa porukan muut (lapsettomat) ihmiset alkoivat vertailla, että miten paljon heitä väsyttää. Joku oli ryypännyt jo ”tieks, ainakin kolme päivää, enkä oo ehtinyt nukkua!”, joku toinen unohtunut katsomaan Netflixiä koko yöksi ja kolmas herännyt yöllä, kun poikaystävä rymisteli räkäkännissä kotiin. Itse istuin hiljaa, kun en kehdannut sanoa, että en ole nukkunut neljään kuukauteen, koska mulla on lapsi. Nyökyttelin muiden mukana ja olin muka-kauhistunut, kun joku oli joutunut heräämään JO yhdeksältä.
Seuraavan kerran istuin tuppisuuna kun suunniteltiin yhteistä reissua syksylle. Ihmiset kertoi mitkä kaikki viikonloput heille sopii ehkä. Että otettaisiinko varalle se ja tää ja tuo ja katsotaan sitten lähempänä, että mikä olisi hyvä aika. Kerran sanoin, että mun pitäis kyllä tietää etukäteen kun mä tarvin lastenhoitajan, mutta se kaikui kuuroille korville. Alustavasti varattiin siis monta viikonloppua, mutta loppujen lopuksi reissu ei koskaan edes toteutunut, koska siinä tuli sitten kaikkea muuta.
Kolmannen kerran hymyilin vain kohteliaasti, kun suurin osa ihmisistä oli tuntikausia myöhässä sovitusta tapaamisesta. En saanut sanotuksi, että mun on pakko tämän lapsen kanssa nykyään sopia asioita johonkin tiettyyn aikaan ja mielellään pitää lupaukset, koska niihin liittyy aina jonkin verran säätöä. En mä voi yhtäkkiä venyä olemaan jossain yöhön saakka, vaan mun tarvii olla kahdeksalta kotona laittamassa lasta nukkumaan. Se ei vaan enää toimi niin.
Näille kaikille tilanteille on yhteistä se, että en halua olla se tyyppi, joka aina aloittaa lauseen ”Mutta kun mulla on toi lapsi, niin..”. Se, jolle ei koskaan käy mikään, joka on aina väsyneempi kuin toiset ja joka haluaa, että asiat tehdään jo päivällä. Vihasin noita ihmisiä silloin kun itsellä ei ollut lapsia, enkä suin surminkaan halua itse olla se ihminen.
Tämä onkin johtanut sellaiseen tilanteeseen, jossa en edes sovi mitään mun lapsettomien ystävien kanssa. Mua nolotti synttäreillä ihan ylipaljon vastata ”Mitä sulle kuuluu?” kysymykseen, että ”Aika paskaa, oon viime aikoina täyttänyt lähinnä tiskikonetta.” Mutta mitä muuta olisin voinut sanoa? Mähän en tee muuta kun täytän sitä helvetin tiskikonetta ja vaihdan välissä paskavaippoja. Ei mun elämässä ole mitään muuta. En käy säkenöivissä cocktailtilaisuuksissa, en tapaa ketään, en juurikaan ajattele muuta kun että joko se Pikku Kakkonen kohta alkaa. Ei mulla ole mitään kerrottavaa ihmisille, jotka ei halua kuulla minkä kokoisia vaippoja meillä nykyään käytetään.
Siitä päästäänkin neljänteen asiaan, joka on todella vaikea sanoa ääneen: minä vihaan olla lapseni kanssa kotona. Siis ei lapsessa mitään vikaa, mutta en kestä sitä, ettei mulla ole aikuista seuraa. En halua tehdä enää ainuttakaan kotityötä, en lämmittää ruokaa tai käydä vaunulenkeillä. Lasken suurinpiirtein tunteja siihen, että pääsen taas oikeasti töihin ja miehen osuus vanhempainvapaasta alkaa.
Viides asia on se, että musta on tullut viime aikoina ihan kamala ihminen. En mä itsekään viihtyisi mun kanssa. Mun identiteetti on aivan säpäleinä, eikä mistään tunnu tulevan mitään. Mutta miten sä nyt sellaisenkin asian otat puheeksi? ”Miten sulla menee?” ”No, ei häävisti, musta tuntuu että oon aika masentavaa seuraa, joten eiköhän mennä tästä kotiin kiittimoikka.” Ei sellaisia asioita sanota ääneen. Ääneen kuuluu sanoa, kuinka on ihanaa kuunnella oman lapsen naurua ja seurata kun toinen oppii uusia asioita. Että lapset on vain pienen hetken vauvoja, ja siitä pitää nauttia. Ei sitä vaan helvetti soikoon sanota ääneen, että mä en nauti tästä vauva-ajasta. Mä en mitenkään pysty iloitseen ihan joka hetki siitä, että mun lapsi nauraa tai siitä että sille kasvaa hampaita. En edes niin paljon, että ”niiden avulla jaksaisin vähän synkemmätkin hetket”. Mä kertakaikkiaan tulen hulluksi, jos joudun vielä pitkään olemaan lapseni kanssa kotona. Ja ironista tässä on se, että tätä menoa mulla ei vanhempainvapaan jälkeen edes ole enää mitään muuta kun se työ. En mäkään jaksa kuunnella omaa valitustani, miksi siis kukaan muukaan jaksaisi?
No, nyt ne on sanottu ääneen. Eikä aavistustakaan, että mitä seuraavaksi.
Uraäiti? (Ei varmistettu)
Ihanaa Emmi!! Sanoit ääneen sen mitä joskus uskallan ehkä itsekseni ajatella. Kaksi sekuntia, kunnes tulee mieleen että ei kun tän piti olla ihanaa ja kivaa ja mun ajatukset on ihan väärin. Kiitos, tuli sellainen ”wau tää on sitä vertaistukea” -fiilis! Pus!
Emmi Nuorgam
Kiitos! Sillä mä lopulta uskaltauduin kirjottaankin, kun ajattelin että ehkä joku muukin vois olla samaa mieltä, enkä oliskaan ainoa. Hassua miten helppoa kotona yksin on hukuttautua siihen murheeseen ja olla varma, että on maailman ainoa äiti joka ei nauti vauvan kanssa kotona olemisesta.
Pusuja takasin!
Nāiádes
<3
Emmi Nuorgam
<3
VSY (Ei varmistettu)
Respect tästä kirjoituksesta! Pitää kommentoida myöhemmmin pidemmästi mutta moneen kertaan nyökyttelin kun tätä luin. Itse nyt yllätyksekseni pidän ihan tästä nykyarjesta 5kk pojan kanssa kotona mutta lähinnä siksi että touhutaan ja liikutaan paljon. Päivät kotona kaksin käyvät selvästi molempien hermoille 🙂 Poikakin on tyytyväisempi kun ollaan menossa.
Kollegani kävi eilen kylässä ja hän kertoi työ-, mies- ja muita kuulumisia. Sitten kysymys että mitäs muuta sulle kuuluu kuin pojan kanssa oloa? Hmmm… No, käyn mä pari kertaa viikossa juoksulenkillä…
Ei muuta kuin tsemppejä! Mulle oli ekat pari kuukautta vaikeimpia ja silloin niiiin ärsytti se lause että ”nauti nyt tästä vauva-arjesta, hän on niin lyhyen aikaa pieni”…
Emmi Nuorgam
Joo myönnän itsekin, että oon syksyn edetessä hautautunut ehkä vähän liian tiukkaan yksin kotiin. Siitä on helppo syyttää sitä että asuu syrjässä ja kelit on paskoja ja ja ja. Mutta lopultahan se on musta itsestä kiinni, että vaan pukisin päälle ja lähtisin ulos. Kesällä se oli jotenkin niin paljon helpompaa ja olokin oli energisempi, mutta syksyn tullen koko pakka levisi ihan käsiin. :/
Ella F.
Voi Emmi! Äitiys ja sen suorittaminen yksinään itseisarvona vaan joidenkin mielestä, esim. myös mun mielestä, on vaan ihan p*skaa. Äitinä olo on myös mahtavaa hetkittäin, mutta juuri tuo yksinäisyys ja elämän monotonisuus mitä kuvailit, tekee elämästä välillä aivan sietämätöntä.
Mä oon sua vissiin vähän yli kymmenen vuotta vanhempi, joten mulla ei mitään sen kummempia menohaluja näin vanhana ja väsähtäneenä enää ole (mitä nyt välillä olis aivan ihanaa käydä ulkona niin, että seuraava aamuna sais nukkua), mutta mun mielestä ei ole mitenkään epäkorrektia sanoa ystävilleen, että kyllä tämä lapsi nyt vaan aika paljon tähän todellisuuteen vaikuttaa. Siinäpähän sitten nähdään, kenellä ymmärrystä ja ystävyyttä riittää. Todellisuus nyt vaan kuitenkin on se, että jos haluaa olla sun kaveri, sut pitää huomioida sellaisena kuin sä nyt olet, eli väsähtänyt äiti, ihan samalla tavalla kuin huomioon otetaan nekin, jotka vaativat saada sunnuntai-iltapäivällä seuraa pitääkseen krapula-morkkiksen loitolla. Ja mä olen ihan varma, että sun kaverit kyllä tajuaa kun sanot, oot vaan liian hyvinvointisen oloinen, jotta ne nyt tajuis pelkästä vihjeestä 🙂
Ja mä lupaan sulle, toi ei kestä ikuisesti! Valitettavasti en voi antaa tarkkaa päivämäärää, jolloin ahdistus alkaa helpottamaan, mutta kyllä se helpottaa. Sitten kun lapsi on isompi ja alkaa pärjätä itsekseen enemmän, kun sä pääset töihin ja aikuiselämän syrjään kiinni, kun elämässä on muutakin kuin pyykkikone, tiskikone ja vaipat. Tuo pyhä kolminaisuus jää kyllä vielä jäljelle, mutta ei hatuta lainkaan niin paljoa, kun on saanut itse syödä lounaan pelkästään aikuisten seurassa.
Kyllä se siitä, enemmin tai myöhemmin!
Katie
Aamen! Ella sanoi lahjakkaammin sen, mitä mäkin olisin tahtonut kommentoida.
Jaksamista! Pääsetkö sä muuten vielä töihin ennen uuden äippäloman alkua?
Emmi Nuorgam
Pääsen, onneks! Ihan virallisesti mulla alkaa työt vuoden alussa. Se on ihanan ihanan ihanaa.
Ja kiitos Katie.
MM
Mä yhdyn myös Ellan kommentteihin. Toi ei kestä ikuisesti, vaikka sen sanominen ei nyt lisääkään sun jaksamistasi yhtään.
Kun mä nyt luin sun juttua, mä tajusin, että jestas sentään, toi kaikki on jo takana enkä mä ole kunnolla edes tajunnut sitä! Yhtäkkiä elämään vaan alkaa taas tulla kaikkea muuta. Ja vaikka niitä tarkkoja päivämääriä onkin vaikea antaa, niin mä kyllä sanoisin, että noin yhden vuoden tienoilla tapahtuu jotain maagista…
Emmi Nuorgam
Kiitos, hyvä tietää. Ja sit kun kakkonen syntyy about just sillon, niin laitetaan ”when the magic happens” DL toukokuulle 2015. 🙂
Emmi Nuorgam
Luin sun kommentin tänään ekaa kertaa puhelimella kun seisoin Subwayn jonossa ja vollotin siinä sitten samalla kun sopersin, että ei oliiveja kiitos.
Mä en ole edes tajunnut ajatella sitä niin, että olis ihan ok olla väsynyt äiti.. Tai että sellaiset ihan oikeat ystävät ymmärtäis sen, jos niille vaan sanois. Se on tuntunut jotenkin niin sairaan epäonnistuneelta: kun ei ihan aina jaksakaan olla ihan sairaan energinen, vaikka se joku entinen aerobiccaajakin on jugurttimainoksessa ja sillä on vielä enemmän lapsia kun mulla! Oon muutenkin niin huono puhuun tunteista (kyllä, rasti seinään, täällä nainen joka ei puhu tunteista muuta kun miehensä kanssa) ja negatiivisista vieläkin huonompi. Siihen varmaan nyt pitää vaan opetella, kun kaikki ei aina ookaan vaan niin helvetin fantastista!
Ella F.
Voi ei, toivottavasti nyt et sitten saanut niitä oliiveja, tuollaiset pienetkin asiat saa ihmisen joskus ihan romahdukseen…
Tunteistaan kannattaa opetella puhumaan edes vähän, mutta kamalan vaikeaahan se on, kun on noinkin hlökohtainen aihe. Sellaiset yleisv*tutukset jakaa helpommin kuin sellaiset ”mä-räjähdän-pääni-sisällä”-jutut. Mä oon kans sellanen, et mesoan kaikki pikkuasiat kovaan ääneen, mut sitten kun olis ihan oikea hätä, niin mietin vaan pakonomaisesti että miten mä tän homman selvitän, enkä keneltä voisin pyytää apua.
Mutta ihmiset on yllättävän ymmärtäväisiä. Ja sulla on hyviä ystäviä. Usko pois.
Emmi Nuorgam
Niin, kai mun pitäis opetella. Se on vaan sairaan vaikeeta.
Ja ei, en saanut oliiveja. Onneks. Mitä siitäkin nyt sit olis tullut!
Ella F.
Tutut on ehkä vaikeimpia ottaa noita tosi hlökohtaisia juttuja puheeksi, enkä kyllä ite jaksais neuvolassakaan avautua liiemälti, ellen olis ihan satavarma neuvolantädistä. Eli jos koet, että ammattiapua, niin suoraan lääkärille, ei mitään neuvolan huttujuttuja siihen väliin, ellet tosiaan mene ihan takuuseen teijän neuvolaterkan täyspäisyydestä (siis että se kauhistele ja siunaile jne.).
Olisko joku äitituttu, jolta voisit kautta rantain tiedustella, josko kersnaakkelin kanssa joskus ohuesti tylsistyttää? Joskushan ne yhteiset turhautumisen tunteet yhdistää ]:)
Ja kahta kurjempaa vollotusta niistä oliiveista olis vaan seurannut, kyllä mä tiedän! *Oraakkeli
Emmi Nuorgam
No sepä se, tutu ON pahimpia! Ja neuvola mua arveluttaa, en haluais lasten papereihin mitään ”hullu äiti” -leimaa ikuisiksi ajoiksi.
On mulla onneksi äitikavereita, joilla on tismalleen sama tilanne kun mulla. Tai ainakin sinne päin. Pitäis pitää enemmänkin sellasia vertaistukihetkiä niiden kanssa.
Emmi Nuorgam
Niin ja piti vielä sanoa, ettei Katie taas saa mun nirsoilulistaan uutta viivaa, että ei oliiveissa mitään vikaa ole, mutta ne värjätyt kumin palat joita Subwayssa kutsutaan oliiveiksi, ne on kamalia. 😉
Raissi
Jos muuten katot tarkkaan sitä mainosta, missä se aerobikkaaja on muka just opettanu aina iloisen lapsensa ajamaan ilman appareita, niin paskaa esittää. Ne sen kädessä olevat apparit on nimittäin ihan käyttämättömät… Se ei siis ole henkihieverissä selkä vääränä juossut ikihymytyttönsä pyörän perässä, vaan pistänyt varmaan miehensä tekemään sen, sillä aikaa kun hän ite esiintyy mainoksissa litkien jogurttia. Kaivoi ne apparit kaupan laatikosta rekvisiitaksi vaan. Mies makaa viereisessä puskassa puolikuolleena yltä päältä hiessä ja kurassa. Huh… Pikkuisen ottaa otsalohkosta se mainos…
Ella F.
No just näin! Onneksi sitä mainosta ei näytetä enää turhan usein, se nimittäin on ihan älyttömän ärsyttävä. Tai sitten mä en vaan enää katso telkkaria, roikun täällä vaan =)
Raissi
Sama täällä. Aina ku tytteli nukkuu, niin mama notkuu täällä. Kivaa iltaseuraa oon miehellekin 😀 Hah, on vaan tyytyväinen kun saa tollottaa fudista rauhassa.
Ruusu
Emmi, sä oot äitiyden mustassa aukossa nyt. Mutta sä pääset pois sieltä, ihan varmasti pääset! Mun on nyt pakko jakaa tähän Ella F:n jo aiemmin jossain Lilyn kommenttiketjussa kirjoittama teksti, koska tää on vaan niiiiin hyvä. Oon itse kopioinut tän omalle koneelle, koska tämän paremmin ei voi noita tietyn hetken äitiysahdistustunteita kuvata. Oletan että Ella tämän hänen tekstinsä uudelleenkäytön hyväksyy, eikä toivottavasti kauhistu että se on mulla tallella 😉
”Äitiyden musta aukko on musta siksi, että huolimatta siitä että on ikionnellinen, on yksin kaiket päivät voimatta jakaa sitä (osittain sekohormonienkin tuottamasta) pakahduttavaa onnentunnetta, jota sopivasti sotkee ajoittaiset mitä-nyt-haluaa-apua-mä-en-osaa -kohtaukset.
Se on musta aukko senkin takia, että ei mikään maailman nettifoorumi ainakaan siinä hetkessä heti korvaa vanhoja ystäviä, joiden kanssa on ennen voinut jakaa kaiken, mutta sitten yhtäkkiä onkin tunne, ettei itsellä ole mitään jaettavaa. Että jää kaikesta ulkopuolelle. Että ikäänkuin katsoo itseään ja sitä löllyvää mahalällyrää joka on jäljellä ja toteaa, että paitsi että on jäässä pään sisällä, on jäässä myös ruumiinsa kanssa. Ei tunnista omaa peilikuvaansa. Ja silti vain rakastaa siitä pientä huutopötkälettä. Eikä sitä voi jakaa, vaikka se on tärkeintä, mitä elämässä on tapahtunut.
Ja sitten menet vauvakerhoon tai mihin ikinä, jos sellaista toimintaa nyt edes järjestetään ja olet uudelleen kuin ekaluokalla, paitsi että sinulta odotetaan jo paljon enemmän, sinullahan on huutopötkylä mukanasi. Vuosia sen jälkeen, kun olet jo tottunut valitsemaan läheisesi ja ystäväsi, olet jälleen keskellä ihmislaumaa, joiden kanssa sinulla ei ole mitään muuta yhteistä, kuin huutopötkylä. Olet haavoittuvimmillasi, alapää ehkä vieläkin tikeistä höllänä, ja yhtäkkiä sinun pitäisi sopeutua paitsi lapseen, myös muihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän samalla lailla sekaisin kuin sinä itse, ja jokainen on tosiaan erilainen.
Joten vaikka sitä kuinka olisi oppinut, että kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen, se ei ehkä ihan neuronitasolla yhdisty siinä hormonimyrskyssä.”
Emmi Nuorgam
<3
Emmi Nuorgam
PS. Ella on ihan sairaan fiksu. Annetaanko sille joku palkinto?
Ella F.
Jeeees pliiiiz 🙂 Joku tosi krumeluuri, vaikka itsepäisyyspäivän kunniaksi!
Ruusu
Annetaan! Ja annetaan Emmi myös sulle, kun osasit ja uskalsit tämän tärkeän aiheen sanoiksi pukea.
Ella F.
Oooh, olen ihan kosmisen imarreltu 🙂 Mua siteerataan, mä sanon taas vaan Ruusu että pus♥
Ja hyvä, jos olen voinut pukea sanoiksi jonkun toisenkin tuntemuksia. Ei se musta aukko niin hauska paikka tosiaankaan ole, etteikö vertaistuki olisi tarpeen.
Mindeka
Juurikin näin!
Muistan joskus vuosi sitten (lapsi tuolloin 1,5v) kysyneeni kaveriltani, jolla on jo esikouluikäiset kaksoset, että ”Koska tää oikein helpottaa?” Ja hän vastasi, että sitten kun pääset taas töihin ja lapsi alkaa itsenäistymään hieman.
Minulla on täällä kotona seuranani nyt uhmaikäinen ja tarhapaikaton lapsi, joten edelleenkin turvaudun tuohon ajatukseen, että: Tämä ei ole ikuista. Kohta tämä helpottaa. Mikä tahansa päivä voi puhelin soida ja tilanne muuttua. Yritä nyt
nauttiakestää.(Oma mantrani siis)
EMerituuli
Mä oon löytäny hurjasti energiaa harrastuksista… Muskarit, vauvajumpat ja taaperouinnit pitää pinnalla aika kivasti. Kerran viikossa käyn myös ihan itsekseni joogaamassa.
Myös sivussa opiskelu on osottautunu mukavaks! Käyn verkkokursseja avoimessa yliopistossa. Sekin tuo kivaa tasapainoa niiden kakkavaippojen vaihtoon 🙂
Emmi Nuorgam
Mä oon vedonnut hiukan siihen, että me asutaan syrjässä, tänne on vaikea kulkea, täältä on vaikea kulkea ja miehen työn takia mihinkään säännölliseen ei voi sitoutua. Siksi maksan sitä helvetin Elixian kk-maksuakin nyt ihan turhaan.. Vaikka mustahan se olisi kiinni: pitäis vaan päättää, että nyt lähden ja teen jotain, eikä synkistellä kotona, että vittu kun taas sataa vettä eikä oikein oo puhtaita kalsareitakaan..
Ja ehkä vähän sekin, että en ole järin kiinnostunut muiden ihmisten lapsista, niin kammoan sellaisia paikkoja, joissa vieraat ihmiset puhuu lähinnä niistä lapsista. Ja sellainen mielikuva mulla noista vauvojen harrastuksista on. En tietysti tiedä onks se yhtään oikea mielikuva, ehkä siitäkin olis kannattanut ottaa selvää.
paulahelena
jepjep. toi kuulumisten kertominen on kyl aina hienoa ”mitä kuuluu?” ”no tätä vauvaa lähinnä” ”no ootteks tehny mitään jännää?” ”joo eilen käytiin bussilla helsingissä ja vauva ei itkeny ollenkaan ja tänään se on kakannu viis kertaa” ai eiks sua kiinnostanukaan, kumma juttu.
oon tajunnu et mua pännii ehkä eniten se, etten tunne kuuluvani enää osaks mitään yhteisöä omana ittenäni vaan oon vaan sellanen äiti-vauvayksikkö. mut ehkä tää tästä ku pääsen taas enempi kii harrastuksiin ja raaskin lähteä kotoa joskus ”turhemmillekin” asioille, jotka tuottaa mulle iloa, niinku vaikka joulumyyjäisiin.
Emmi Nuorgam
No sepä se. Mä en kans haluais olla vaan äiti, mutta olosuhteet nyt on mitkä on..
JP ja Kirppu
Kiitos tästä jutusta. Menin itse jatkamaan opinnot loppuun ja suoraan töihin kun lapsi oli 10kk. En siksi että olisi tarvinnut, vaan kotona olo ei ollut mun juttu. Olen työihminen. Varsinaista menovaihetta ei ole miulla koskaan ollut. Lapsen kasvun ja kehityksen seuraaminen on kivaa ja ihanaa, mutta se on aika tylsää myös ja yksinäistä. Tuntuu, että kun pääsi ”järkevien” hmm. aikuisten pariin, oli itsekin ehkä parempi äiti, eikä aina laske vaan tunteja että isi tulee kotiin.. Se että tunnistaa itsessään tuon, ei tee siusta eikä kenestäkään huonompaa äitiä, päinvastoin. Kaikille kotiäitiys ei vaan sovi, ja toisille se on se paras vaihtoehto <3 Ei auta nyt sanoa, mutta kyllä tuo helpottuu -joskus.
Emmi Nuorgam
Kiitos kommentista, kiva kuulla että on muitakin kohtalotovereita! 🙂
Nim. tunteja on laskettu täälläkin..
mustatonttu (Ei varmistettu)
Onpa hienoa et kirjoitat rehellisesti näistä asioista ja tunteista! Mulla ei ole lapsia, mutta kenties joskus (ehkä pian) on, ja mua on just vaivannut nää jutut. Vaikka jaettaiskin hoitohommat miehen kanssa puoliksi, niin aluksi kai se on yleensä äiti joka jää vauvan kanssa kotiin. Entä jos kokee sen ihan kamalana? En kestä tätä ’onpa ihanaa’ hehkutusta vauvojen ymparillä, mitä ainakin blogit on täynnä..
Musta tää meidän systeemi jossa äiti hengaa lapsen kanssa kaikki päivät suurin piirtein yksinään, on ihan kammottava. Mua siis askarruttaa mahdollisessa tulevassa vanhemmuudessa juuri tämä pienen vauvan kotihoitokuvio. Ainoo ajatus mikä tuo helpotusta tuohon skenaarioon on, että olis joku hyvä kaveri jolla olis yhtä aikaa pieni lapsi. Olis ainakin seuraa joka ymmärtää tilanteen!
Emmi Nuorgam
Niin, mekin on jaettu puoliksi melkein kaikki mitä vaan jaettavissa on ja toisen kohdalla mies todennäköisesti ottaa päävastuun, koska se tykkää olla kotona ja touhuta lasten kanssa. Se tulee oleen meidän pelastus!
Mä en etukäteen oikeastaan edes osannut pelätä tällästä tilannetta, kun ajattelin aina, että no pääsenhän mä sit töihin kun alkaa tuntuun siltä. Ja nyt kun töihinpaluu lähenee, siis vaikkakin vaan lyhyen aikaa, niin alkaa oikeesti helpottaa tosi paljon. Lastentekemisessä on se paskamainen puoli, että siitä ei koskaan tiedä, että millasta se on. Tavallaan on vaan otettava riski ja katsottava kuinka käy.
Joku joskus sanoi, että kaveriporukoiden pitäis lisääntyä aina samaan aikaan ja allekirjoitan sen kyllä ihan täysin. En varmaan olis tänkään vertaa järjissäni, jos mun hyvä ystävä ei olis saanut lasta kolme viikkoa mua ennen. Siitä on ollut apua ihan valtavasti.
Toivotan onnea teidän suunnitelmille ja muistutan nyt sua siitä, mistä mua on monet tässä muistuttanut: ei sen lapsen kanssa tarvi aina olla kivaa. On ihan ok, vaikka joskus vituttaiskin ihan maailman eniten, että sellaisen on maailmaan saattanut. Koska vaikka mun tän päivän kirjoituksesta ei ehkä käy ilmi, niin on toi toukka kuitenkin ihan parasta mitä mulle koskaan on sattunut. 🙂
Raissi
Jos sulla Emmi oikeasti on enemmän kuvailemiasi päiviä ja tunteita, kuin hyviä päiviä ja onnen tunteita, niin ehdotan että otat asian vakavasti puheeksi neuvolassa pian. Sinulle on toinen vauva tulossa ja voi olla että kärsit synnytysmasennuksesta, edellisestä raskaudesta johtuen. Ehdottomasti vaadit päästä asiantuntijan juttusille ennekuin vaivut syvemmälle synkkyyteen.
Sitä masennusta kun ei välttämättä itse kunnolla huomaa. Jos on ammattitaitoista porukkaa neuvolassa, osaavat ohjata sinut oikealle henkilölle ja saat tukea ja apua. Yksin noiden asioiden kanssa painiminen on raskasta, eikä niiden yli pääse ilman oikeanlaista apua.
Emmi Nuorgam
Mä olen maailman huonoin puhuun siitä miltä musta tuntuu (varsinkaan tutuille ihmisille), enkä siksi mielelläni puhuis siitä neuvolassakaan. Enkä varsinkaan haluais joutua millekään mustalle listalle, että meitä seurataan sitten hamaan tappiin asti ja kaikki kyselee et oonko kunnossa ja miten menee. Mutta lupasin just miehelle, että jos ei nyt kohta ala helpottaa, niin sit meen lääkäriin (koska mulla kuulemma ei oo vaihtoehtoja).
Raissi
Ei ne siellä mitään ala kyttäämään, eikä mitään mustia listoja ole. Se on niille ihan jokapäiväistä työtä. Parempi se on oman voinnin kannalta puhua nyt kun sulla vielä on voimia puhua. Se totaalinen stoppi voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta jos venyttää asioita.
Olen ite vuosia sitten työskennellyt neuvolan kanssa ja vetänyt joskus myös perhevalmennuksia, joten tiedän että heidän työtään on tukea perheen voimavaroja ja auttaa silloin kun apua tarvitaan. Ja sitä tarvitaan paljon. Et todellakaan ole ainoa äiti, joka on hukassa elämän suurien mullistusten pyörteissä. Ja nyt sulla millään kehossa vielä ihan järjetön määrä hormoneja, ei ihme, ettei pää pysy menossa mukana. Suu auki vaan neuvolassa, tai tulosta tämä sun teksti ja käske niiden lukea se. Ei mikään huono vaihtoehto sekään.
Raissi
Ei millään, vaan MYLLÄÄ hormonit kehossa.
Ella F.
Ja jos ei omalle terkalle halua avautua, niin eikös voi vaan pyytää aikaa/lähetettä jollekin perhepsykan tms vastaanotolle? Mä sain itse alkuraskaudesta mennä sellaiselle purkamaan kammojani, kun olin siis yksin viikot kaukana kotoa, kävi pikku sairaskohtaus jne. Oli paljon helpompaa puhua tyypille, jonka tiesi olevan pelkästään ajatusten selvittämistä varten kuin sellaiselle henkilölle, joka huiskii myös mahaa mittanauhan kanssa.
”Et todellakaan ole ainoa äiti, joka on hukassa elämän suurien mullistusten pyörteissä” Ja joo, tämä pitäisi naulata johonkin näkyville, ainakin neuvoloiden seiniin.
Raissi
Voi! Nykyään voit valita lääkärinkin ihan vaikka jostain muualta ku omalta tervariltas.
Voihan sitä neuvolan hoitsulle sanoa vaan, että haluan mennä puhumaan lääkärille jaksamisestani, voitko varata minulle ajan.
Lilleri78
Mulla tuli sama mieleen kuin Ella F:llä, että oon kans kymmenisen vuotta sua vanhempi ja sillä ei tuollaiset kaverien(kaan) bailujutut ole ajankohtaisia, useimmat tutut elää perhe-elämää. Mutta oli kaveripiirin jäsenten elämäntilanne mikä hyvänsä, olisihan se huomaavaista ottaa jokaisen tilanne huomioon ja muutenkin ihan kohteliasta olla ajoissa ym. Kuvittelisin, että kaverit toimivat noin ymmärtämättömyyttään kun eivät tajua, miten se suhun vaikuttaa, ja siinä mielessä olis varmasti oikein hyvä kertoa heille vähän enemmän sun tilanteestasi. Jokainen olis hyvä ottaa huomioon sellaisena kuin on!
Mä oon itse ihan viihtynyt kotona lapsen kanssa, mutta täysin ymmärrän, ettei se takuulla sovi kaikille. On tää aika yksinäistä ja monotonista elämää ja tänä syksynä oon kovasti kaivannut muutakin tähän rinnalle, onneksi sitä on sopivassa määrin ollut ja nyt taas kaipaan vähän rajaamista, ettei tarvitsis ajatella niin monenlaisia juttuja yhtä aikaa. Nää jutut riippuu niin persoonasta, totutusta elämäntyylista ym. että on se kyllä ihan syvältä, että muka ainoa oikea kuva äitiydestä olis joku marttyyriäiti, joka uhrautuu lastensa puolesta ja nauttii joka ikisestä hetkestä heidän kanssaan. Not. Meitä on moneen junaan ja takuulla jokaisella on omat vaikeutensa, halusi niitä myöntää tai ei.
Emmi Nuorgam
Musta on ihanaa, että kaikista ei tunnu tältä ja ihan aidosti kadehdin sua. Tuun sit pyytään lisää tsemppiä ens keväänä, kun sä tiedät jo KAIKEN kahden lapsen kanssa olemisesta. 🙂
Lilleri78
Haha, kuule mä oon aika kauhuissani siitä alkuarjesta kahden lapsen kanssa! Tää toinen oli meillä puolittain yllätys, oikeasti olisin venyttänyt sitä päätöstä ties kuinka kauan… Ja kun tiedossa on, että aika paljon rankempaa on ilmeisesti luvassa kuin esikoisen vauva-aikaan, kun silloin mies oli kotona pitkään, oli kesä ja nukuttiin kaikki puolillepäivin, ja nyt ei näistä mitään. Nyt voi iskeä todellisuus aika lujaa. Mutta toivon myös, että lapsista olis pian seuraa toisilleen ja ettei tulis mitään koliikkia tai muuta hankaluutta. Lupaan kuitenkin tsempata sua parhaan kykyni mukaan, varsinaisena eksperttinä tietty jo 😉
Emmi Nuorgam
No kukapa näitä nyt suunnittelis tällein.. 😛 Meillä onneks on taas melkein kesä ja mies tälläkin kertaa apuna – ei käy kyllä sua kateeksi. Jaxuhaleja!
Lilleri78
No onpa hyvä, että sulla voi mies olla apuna! Varmasti helpottaa paljon. Meilläkin mies saa sen 3 vk isyyslomaa ja sitten muutaman kuukauden päästä on pitkä kesäloma, mutta se väliaika siinä… Mun äiti yrittää muuttaa tänne Espooseen, toivottavasti asuntoasiat järjestyy ja oikeasti onnistuukin muutto, olis kovasti apua.
Haleja sinnekin! Eiköhän me jotenkin pärjätä kaikki 😉 Ja onpa kiva kun on vertaistukea samassa tilanteessa, sitten tosipaikan tullen!
MM
Kahden lapsen kanssa sä et kerta kaikkiaan ehdi enää edes miettiä, että miltä susta tuntuu. 😉 Terkuin yksi, joka vietti viime kevään jossain pilkkopimeässä aukossa. (Mutta myös kömpi sieltä ylös, kun kaikki muuttui edes hiukan helpommaksi, kun kuopus täytti puoli vuotta ja esikoinen kaksi).
Mutta toisen lapsen kohdalla mun oli helpompi hyväksyä se, että vähän aikaa mun täytyy vain jaksaa olla enimmäkseen äiti. Mä kuitenkin tiesin jo, että sitä ei kestä kuin muutaman kuukauden. Ne kuukaudet oli silloin pitkiä mutta nyt, kun katsoo taaksepäin, se aika tuntuu ihan mitättömältä. Mutta kyllä mä myös myönnän, että se sun vuodelle 2015 asettamasi DL tuntuu tällä hetkellä tosi kaukaiselta. Tsemppiä!
Ja mun tärkein selviytymiskeinoni oli se, että mä raahaudun niiden kahden kanssa kaiken maailman perhekerhoihin ja muihin paikkoihin, missä saattoi olla muita äitejä. Siellä mä tutustuin muutamiin samanhenkisiin äiteihin, jotka ovat jääneet kavereiksi muutenkin. Mun neuvoni siis on, että lähde liikkeelle, tuntuisi se sitten kuinka vaikealta tahansa. Sä voit tavata uusia kivoja tyyppejä, joiden kanssa on helpompi tapailla tässä elämäntilanteessa. Eikä niitä vanhoja kavereitakaan tarvitse unohtaa. Nyt voi olla hetken hiljaisempaa, mutta jos ystävyys on säilyäkseen, te löydätte taas yhteisen ajan. Ja tietenkin noudatat myös Ellan neuvoa ja kerrot niille, mitä sulle oikeasti kuuluu. 🙂
Amma
Ah ja voih, mä allekirjoitan tämän myös. MUTTA silti nyt kun päivät viettää töissä ja iltaisin tuota kersaa (vaikkakin välillä raivostuttavaa) näkee niin vähän, että ihan tulee sellanen olo, että pitäisköhän ottaa töistä enempi vapaata. Mutta sitten mies on reissussa ja lapsi tekee mieli heittää ulos pakkaseen jäähylle kun se vaan ei toimi niinkun mä haluaisin.
V*ttu tää elämä on hankalaa.
Emmi Nuorgam
No sanopa muuta! Aina, aina, joku asia on pielessä. Tuleekohan sellasta hetkeä koskaan, kun olisi vaan vilpittömän tyytyväinen elämäänsä (pidempään kun vartin)?
Amma
No hei, kyllähän sä noin naisena tiedät että ei. Ja jos meet sanoon ääneen että nyt olis ihan jees fiilis, niin viien minuutin päästä sua vituttaa kun tukka onkin lyhyt eikä pitkä tai sit juusto on just loppu kaapista ja kaikki on taas ihan päin arsea. Ja jos meet kunnolla hehkuttaan että nyt se vasta aurinko kuulkaa paistaakin risukasaan, niin eiköhän joku roska-auto ota ja peruuta päälle. Paskan määrä on vakio.
(pientä työangstia kai tässäkin havaittavissa, tämän kuun työajan piti olla 80% ja se on kai lähempänä 110%.. onneksi se näkyy edes tilissä.)