Jouluperinteitä

Äsken ennen Hildan nukkumaanmenoa höpisin tytölle, että tänään oli hänen ensimmäinen jouluaattonsa, eikö ollutkin mukava päivä ja jaadijaa. Siinä jutellessani sitten tajusin, että niin tosiaan, nythän ihan oikeasti jouluaatto on ohi ja tähän palataan seuraavan kerran vasta vuoden päästä. Olo oli hiukan hölmistynyt – missä lahjojen vaihto, missä joululaulut, missä joulurauhan julistus?

Useinhan sanotaan, että pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle (tai jotain siihen suuntaan), ja nyt mulle konkretisoitui mitä se oikeasti tarkoittaa. Vielä viime viikolla, kun olin vuodepotilaana selittämättömien mahakipujen vuoksi, kiitin monta kertaa onneani, että tämä joulu vietetään rauhassa kaukana sivistyksestä. Siitä on kiittäminen oikeastaan muuta sukuani, joka lennähti jouluksi Casa Mumiin ja jonka vuoksi ehdotin anopille, että lähdettäisikö me tänne ”pohjoiseen” jouluksi. Puheissa kun on jokaisen lapsiperheen tapaan ollut, että jossain vaiheessa aloitetaan vuorottelu mun ja miehen perheiden joulujen välillä, ja nyt se ”jossain vaiheessa” sitten konkretisoitui. Vielä lauantaina, kun vietimme jouluaattoa mun perheen luona, olin ikionnellinen siitä, että loput 15 ihmistä olivat Espanjassa. Nyt huomaan kuitenkin vastoin kaikkia ennakko-odotuksia hiukan ikävöiväni sitä konkkaronkkaa.

Ja nyt ei pidä käsittää väärin: miehellä on ihan huikea perhe ja on ollut ihana pulkkailla, paljutella ja syödä koko päivä. Mutta taas toisaalta päivä olisi voinut olla mikä hyvänsä (siis sillä erotuksella, että tässä perheessä esimerkiksi mätiä syödään vain jouluisin).

Erilainen jouluaatto alkoi aamulla, kun Ylen kanavat katosivat telkkarista enkä siis nähnyt Joulupukin kuumaa linjaa tai muita klassikoita (Tunteita ja tuoksuja katsomalla ei vaan pääse samaan fiilikseen.) Samasta syystä myös joulurauhan julistus jäi näkemättä. Meidän suvun peinteisiin on jo vuosia kuulunut joulun isäntäperheen luo kokoontuminen julistukseksi, jonka jälkeen on juotu glögit (sitä aivan liian tujua hehkuviiniversiota) ja syöty pipareita ja juustoja. Ja jos julistus onkin joskus jäänyt väliin isäntäperheen luona, on se aina katsottu kotona. Lapsena julistuksesta tiesi, että joulupukin tuloon on enää pari tuntia, sillä perinteiden mukaan pukki on vieraillut aina ennen ruokailua. Näin aikuiset on saaneet keskittyä syömiseen ja lapset on pysyneet pois jaloista pyörimästä, kun uudet lahjat on saaneet kaiken huomion. Tänä vuonna ei ollut glögejä, ei joulupukkia, ei epävireistä yhteislaulua joulupukille, ei aamutakkeihin pukeutunutta Mariaa ja Joosefia, eikä lahjojenavauskierrosta. Miehen perheessä on sovittu näet, että aikuisille ei anneta lahjoja ja Hildan pakettivuori ei jaksanut kiinnostaa edes lahjottavaa itseään loppuun saakka. Meillä taas lahjojen hankkiminen on sääntö, josta ei poiketa, joskin meillä on siihen kehitelty jo aikaa sitten toimiva järjestelmä: aikuiset saavat itselleen ”lappuystävän”, jolle hankkivat max. 50€ arvoisen paketin. Siis hiukan samaan tapaan kuin blogipostitempauksessa, eli kaikki 15 henkeä eivät lahjo kaikkia, vaan panostavat vain yhteen pakettiin. Mumi tietysti on poikkeus, joka antaa lahjat aina kaikille, mutta kukapa siihen nyt puuttuisi. Tänä vuonna tosin osa miehen perheestä poikkesi lahjanantokiellosta ja lahjoi siitä huolimatta, joten tulevaisuudessa aion itsekin vähät välittää moisista sopimuksista ja antaa lahjoja niin paljon kuin sielu sietää. Nyt oli vähän hölmö olo, kun itse sai paketteja, mutta ei ollut mitään annettavaa (yksi syy, miksi vihaan moisia ”sopimuksia”).

Myös jouluevankeliumia tuli ikävä. Tämän vuoden evankeliumi kuitattiin väittelyllä siitä, että onko kaltaistemme uskonnottomien sopivaa lukea jouluna evankeliumi ja lasten esittää kuvaelma – minä ja anoppi oltiin sitä mieltä, että ehdottomasti, muut taisivat olla jyrkästi vastaan. Omassa suvussani evankeliumiin on aina osallistuneet kaikki alle 18-vuotiaat lapset ja evankeliumin lukevan enkelin paikasta on kiistelty rajusti. Ja kaipasin jopa, uskokaa tai älkää, meidän suvun epävireistä yhteislaulua! Sitä, että joku soittaa pianolla Varpunen jouluaamuna (eiku, eiku, eiku), mumi vollottaa ja muut koittavat pysyä edes jotenkuten sävelessä. En kuuna päivänä olisi uskonut, että niillä pateettisilla suruviisuillakin olisi mulle niin kovin suuri merkitys.

Mutta jottei nyt menisi ihan surkutteluksi, niin onhan meillä tänään ollut myös ihan kamalan hauskaa! Hilda pääsi ensimmäistä kertaa koskaan pulkkaan ja teki lähempää tuttavuutta lumen kanssa. Me tehtiin pihahommia, lämmiteltiin paljua, laitettiin lumilyhtyjä pakastumaan ja ihmeteltiin naapurin Stigalla laskevia lapsia. Miehen kanssa päästiin kaksin paljuun ja saunasta jääkylmään suihkuun, kun boileri olikin unohtunut pistää päälle. On syöty hyvin ja juotu hyvin (paitsi että nämä syö lihapullia jouluna, what is this?), pelattu Jatzya ja katsottu telkkaria. Vietetty aikaa yhdessä tärkeiden ihmisten kanssa ja toisaalt – siitähän joulussa on pohjimmiltaan kyse. Joululauluja ehdin kuulla ensi vuonnakin, nyt taidan mennä takaisin ylös, vetää tossut jalkaan ja kaivautua Fazerin sinisen kanssa nojatuolin nurkkaan kuuntelemaan sitä huonon huumorin ilotulitusta, joka yläkerrasta tälläkin hetkellä raikaa!