Ja se on taivahan tosi. Siihen ei vaadittu erityisiä kasvatusoppaita tai mammakahviloita. Siihen ei vaadittu itseasiassa mitään sen ihmeellisempää kuin töihinpaluu.
Kirjoitinkin viime syksynä siitä, kuinka kotiäitiys alkoi kuristaa musta kaikki ilmat pihalle ja veti sellaiseen sumuiseen ja harmaaseen liejuun, jossa jokainen päivä oli vain rutiineista selviämistä ja miehen kotiinpaluun odottamista. Siinä samassa liejussa lapsi alkoi tuntua enemmän rasittavalta kuin ihanalta ja musta takuuvarmasti tuli enemmän rasittava kuin ihana. Joulun tienoossa se kuitenkin onneksi muuttui, kun mies jäi vanhempainvapaalle. Kuukauden verran me ehdittiin olemaan kotona samaan aikaan (mitä nyt hiukan harjoittelin töiden tekemistä lähes vuoden tauon jälkeen), mutta tammikuun alussa palasin ihan oikeasti takaisin töihin.
Ja voi pojat, että se kannatti!
En tiedä miten paljon on kiinni siitä, että Hilda on viimeisen kuukauden aikana oppinut ihan kamalasti asioita ja melkein päivittäin mies ja lapsi esittelee mulle jonkun uuden taidon. Hilda osaa esimerkiksi jo heiluttaa aina kun joku tulee tai lähtee, taputtaa pyynnöstä ja ilman, seistä tukea vasten, kieriä ja pyöriä – välillä jopa lusikka (ja ruokakin) menee oikeaan osoitteeseen. Takuuvarmasti voin kuitenkin sanoa, että mikään ei ole sen ihanampaa kun tulla töistä kotiin ja ottaa riemusta kiljuva ja uusia taitojaan esittelevä lapsi syliin.
Olen pitänyt sitä ihan kamalan kuluneena kliseenä, kun ihmiset sanoo, että töihinpaluun jälkeen lapsen kanssa jaksaa olla ihan eri tavalla läsnä. Mutta pakko se on myöntää – tottahan se on. Nykyään meidän jokainen aamu alkaa koko perheen yhteisellä aamuhalailutuokiolla, kun Hilda ja mun herätyskello herättävät kumpikin meidät varttia vaille kahdeksan. Ennen roudasin lapsen ensitöikseni Pikku Kakkosen ääreen ja jatkoin itse unia sohvalla – mutta nyt lapsi esiintyy meille lastenohjelmien sijaan itse. On mulle aivan uusi ja ennen kokematon tunne herätä ja aloittaa päivä ilman megaluokan vitutusta. Mä kun en ole koskaan ollut mikään erityisen hyvä aamuihminen.
Töiden jälkeen meillä on tapana istuskella isoimmat päivän aikana kertyneet ikävät (sekä äidin että lapsen) ensin sylissä pois ja sen jälkeen leikkiä yhdessä, esimerkiksi, kröhöm, muovipusseilla..
Tai ihastella tytön uusia taitoja, kuten tänään koodaaminen seisaaltaan. Fysioterapeutti oli tänään antanut Hildalle terveen paperit kiiltävästä pepusta huolimatta ja näyttänyt konttausopetuksen sijaan liikkeitä, joilla lasta voi kannustaa nousemaan seisomaan. Kuulemma hän ei vaan ole sitä sorttia, joka lähtisi konttaamaan, kun on keksinyt helpommankin tavan liikkua. Seuraavaksi tulee sitten kuulemma käveleminen, eikä siitä konttausvaiheen puuttumisesta kannata huolia yhtään enempää. Ja aika helposti likka oli ottanut opeista vaarin!
Nämä on kaikki sellaisia pieniä hetkiä, jotka mulla olisi mennyt ihan ohi, jos olisin joutunut olemaan vielä hetkenkin pidempään kotona. Kukin tyylillään, mutta mulle se vain ei sopinut. Meidän yhteiset pienet hetket tuntuu nyt jotenkin paljon merkityksellisimmiltä ja tiedän itsekin olevani paljon parempi äiti, kun en koko ajan ole kireä kuin viulunkieli. Varmaan ennenkin lapsi on oppinut valtavasti kaikkea uutta ja ollut ihmeellinen, mutta siinä sumussa kaikki hetket jotenkin kietoutui toisiinsa, eikä mikään jäänyt kunnolla mieleen. Vihdoinkin mä huomaan mun lapsen ja olen mun lapselle läsnä.
Nyt musta tuntuu ekaa kertaa tämän reilun 10kk aikana siltä, että mä olen riittävän hyvä äiti.
Ja kuulkaa se on ihan maailman parasta.
Anna-Reetta
Täysin off topic mutta… Voi että miten ihanat kiharat! <3
Hannahi90 (Ei varmistettu)
Todellakin KIHARAT! Tässä postauksessa kyse oli siis kiharoista 😀
Hienoa ettei enää aamut vituta, ehkä sitä itelläki ajatusmaailma muuttuu kun on lapsia 😀
Nimimerkillä: Pidän aamuista, toivon vain että ne tulisivat myöhemmin päivällä.
Emmi Nuorgam
Haha! Laitoin saman kuvan faceen ja siellä reaktio oli kutakuinkin sama. 🙂
Silkkitassu
Minäkin ihastelen kiharoita. Toivottavasti E saa myös minun kiharat (vaikka niitä lapsena inhosinkin…) 😀
Mutta olen ihan samaa mieltä. Vaikka itsellä onkin vielä aika rutkasti sitä univelkaa niin kyllä töihinpaluu on myös virkistänyt ja piristänyt, vaikka kotona itsestä ihana olisikin olla vielä vähän enemmän. Mutta pikkuisen kokopäiväinen kantelu ei herätä minussa riemun kiljahduksia.
Aloitin tosiaan 85%:sella työajalla, joten maanantait ovat jatkossa kotipäiviä näin alustavasti. Ihana tulla kotiin töistä kun toiset hymyilee ja ovat iloisia kun palaan! Ja ei siitä rahastakaan tilillä ole haittaa.
Emmi Nuorgam
Oi vitsi, kyllähän tavallaan tuo nelipäiväinen viikko houkuttelis, mutta toisaalta houkuttelee myös rahat niiltä neljältä päivältä. Kiva kuulla, että sielläkin hyvät fiilikset – musta on aina tosi ikävää, kun joku joutuu meneen töihin ennen kuin kokee olevansa siihen valmis. 🙂
Silkkitassu
Töihinpaluu olisi varmaan tuntunut hirveämmältä, jos S ei olisi ollut kotona myös sitä kolmea kuukautta ja ollut yhtälailla osallisena kaikkeen vauvan hoitoon. Pelkäsinhän mä sitä että vauva vaan huutaa minua, mutta onneksi näin ei käynyt.
Ninan verkkareissa
No mutta hienoa, onneksi olkoon!
LauraEm.
”Varmaan ennenkin lapsi on oppinut valtavasti kaikkea uutta ja ollut ihmeellinen, mutta siinä sumussa kaikki hetket jotenkin kietoutui toisiinsa, eikä mikään jäänyt kunnolla mieleen.”
Niinpä! Musta tuntuu, että aina kun mies huomaa M:n osaavan jotain uutta ja kysyy multa onko se kauan osannut ton, ni mä en koskaan tiedä. ”On se sitä kai vähän aikaa tehnyt” tai ”en mä oo ees huomannut”. Ilman blogia/vauvakirjaa en varmaan osais määrittää yhtäkään taitoo mihinkään vaiheeseen. Tavallaan ärsyttävää, että jos ei koko ajan oo tietoisesti läsnä (eli analysoi ja tarkkaile jokaista liikettä jokaisen päivän aikana, öööööö) niin ei useinkaan havaitse muutosta ennen kun jälkikäteen.
Emmi Nuorgam
Mä en edes kauheen aktiivisesti jaksanut kirjoitella mitään ylös. Harmittaa jälkikäteen, mutta tunnen itseni ja tiedän etten kyllä varmaan saa ton toisenkaan kohdalla mitään kirjattua. No, onneks on noin 10 000 instagramkuvaa! 😀
Raissi
Nuo kiharat!! Tää piikkitukka on niin kade. Saana taas kasvattaa vaan tuota yhtä Bob Marley rastaa 😀
Lilleri78
Kiva kuulla noin hyviä kuulumisia! Meillä kans Lapsi tietää, että kun isä on kotona niin isältä saa täysipainoista huomiota ja leikkiä, äiti taas puuhailee pitkin päivää paljon kaikenlaista omaa. Antaakin sitten mun olla monesti rauhassa, mutta isän ei. En tosiaan jaksa koko ajan olla superläsnä, on se erilaista kun vaikka käy päivän aikana jossain muualla itsekseen ja on kiva palata kotiin. Samoin huomaan, että jos mulla on töitä, maltan mennä illalla ajoissa nukkumaan, koska tavallaan on jo ollut ”omaa aikaa” tai ehkä enemmänkin vaihtelua päivän aikana. Kotiäitinä taas hillun hereillä turhan pitkään kun on vaan otettava kaikki irti ajasta, jolloin saa tehdä mitä haluaa. Kun Mies oli isäkuukaudella ja minä muissa hommissa Miehelle kävin samoin – hän puolestaan hengaili itsekseen alakerrassa pikkutunneille kun minä olin jo ajat sitten nukkumassa 🙂
Sari Koo
Aivan kuin olisin omaa tekstiä lukenut! Mulle kävi ihan samalla tavalla esikoisen kanssa äippälomalla: tuntui et sekoan siihen yksitoikkoisuuteen ja yksinäisyyteen. Nyt ajatellen se oli kuitenkin hyvä, sillä silloin keksin alkaa opetella vatsastapuhumista, josta nyt pidän videoblogiakin. 🙂 Poikani on nyt 11 kk, ja teen hyvin lyhyitä päiviä isänsä ollessa hänen kanssaan kotona. Elämä on ollut aivan mahtavaa!
cady
Siis hei nyt. Äitiydestä en tiedä juurikaan mitään (enkä vielä ihan hetkeen ehkä haluaisikaan tietää), mutta koen tarpeelliseksi kertoa että tykkään ihan hirveästi sun tavasta kirjoittaa niin tässä, kuin muissakin postauksissa. Ansaitset tuhat sydäntä (tässä yksi <3, more to come) ja taivaallisia brunsseja. Ei kestä kiittää. xxx
Emmi Nuorgam
Oooh, taivaallisia brunsseja myös sinne! 🙂
Jotenkin mä koen kamalan tarpeelliseksi kirjoittaa näistä asioista juurikin siksi, että niin usein kuulee ihmisten pohtivan lapsien hankkimista, koska ”kaikki äidit sekoo ja omistautuu vaan lapsilleen ja alkaa pukeutuun hamppuun”. Ja kun se ei todellakaan ole niin, meitä tälläsiä kaikkien kasvatustapojen ja koulukuntien väliin jääviä ihan tavallisia vanhempia on varmaan kuitenkin valtaosa, mutta me ei niin kamalasti pidetä itsestämme ääntä, kun tuntuu ettei oo mitään kirjoitettavaa.. Mutta silti kaikkien pitäis muistaa, että mekin hei ollaan täällä ja edelleen haaveillaan skumpasta (yritän just päättää että minkä pullon käyn ostaan odottamaan raskaudestavapautumista) vaikka ollaankin äitejä ja isiä.
Olipa kertakaikkisen sekavasti kirjoitettu. 😀
phocahispida
Ihanaa, että joku muukin kokee kouluun/töihin palaamisen helpotuksena eikä surkeutena. En tiedä, kuinka paljon olet ehtinyt lukea blogeja, mutta täällä:
… totesin mm. ”Minusta tuntuukin siltä, että lapsen päiväkotiin siirtymisen myötä minusta on tullut mukavamman ihmisen lisäksi myös parempi vanhempi.”
Eli aika samoilla linjoilla ollaan! 🙂
Emmi Nuorgam
<3
Mamma P. (Ei varmistettu)
Oi vitsi, mä olin reilun 2v kotona meidän tuplien kanssa ja tietysti jännitin töihinpaluuta etukäteen. Ei, en löytänyt itseäni itkeskelemästä vessasta vaan olen nauttinut rauhallisista työpäivistä toimistolla ihan erilailla kuin ennen äitiyslomaa. Kotona jaksaa taas leikkiä lasten kanssa, kun se on se muutaman tunnin pätkä eikä 13 tuntia niinkuin ennen… 🙂