Luin tänään bussissa Hesarista jutun ”Näin meitä lapsettomia syrjitään” ja olin jo hilkulla painaa jutulle likeä. Mutta, muttamutta. En sitten painanutkaan.
Juttu kertoo Mira Tiirikaisesta, joka on perustanut Vapaaehtoisesti Lapsettomat ry:n – syistä yhdistyksen perustamisen taustalla, Miran kohtaamasta uhkailusta, asenneongelmista ja yhteiskunnan suhtautumisesta häneen. Sinänsä juttu on erinomainen muistutus siitä, että kaikki vapaaehtoisesti lapsettomat eivät ole outoja hiippareita ja itsekkäitä paskiaisia, vaan ihan tavallisia ihmisiä. Sikäli kun siis joku kaipaa muistutusta näinkin itsestäänselvästä asiasta: mun lähipiirissäkin on ihmisiä, jotka eivät koskaan ole halunneet lapsia, enkä koe heitä mitenkään ihmeellisinä ilmestyksinä. Mutta kuten jutussa todetaan, on varsinkin maaseudulla vaikea olla ylpeästi ja rehellisesti lapseton, jollei halua olla juoruilun kohde. Maaseudulla nyt tosin on vaikea olla mitä tahansa, mikä poikkeaa muista paikkakunnan ihmisistä: musta, homo, lapseton, feministi, yksinhuoltaja, suurperheellinen.
Tiirikainen listaa jutussa oikeuksia, joita lapsettomilta puuttuu: pienten asuntojen puute, oikeus saada sterilisaatio alle 30-vuotiaana, salliva asenneilmapiiri. Ensinnäkään en ole ihan varma, ovatko nämä nimenomaan oikeuksia ja jos ovat, niin kuuluvatko ne nimenomaan vain lapsettomille: eikö kellä tahansa lapsellisella tai lapsettomalla ole oikeus asua pienessä yksiössä näin halutessaan? Tai saada sterilisaatio? Tai elää avoimessa ja hyväksyvässä yhteiskunnassa? Ja senpä vuoksi jätinkin peukuttamatta juttua.
Siinä missä Tiirikainen penää asennemuutosta ja oikeuksia vapaaehtoisesti lapsettomille, hän itse huomaamattaan tuomitsee lapsia hankkineita ihmisiä: kotiin lapsen kanssa jäävä vanhempi ”köllöttelee kotona” kun muut joutuvat tekemään hänen työnsä tai lisääntyneiden vanhempien tulisi miettiä pidempään lastenhankkimista. Samaan törmäsin täällä Lilyssä vähän aika sitten, kun luin postauksen, jossa perusteltiin syitä olla sietämättä lapsia ja näiden vanhempia: kaikki äidit muuttuvat aivottomiksi idiooteiksi, eivätkä osaa puhua mistään muusta. Myös Tiirikainen toteaa jutussa, että on ollut hirveää kun ystävät ovat lisääntyneet, eikä ystävien kanssa ole enää mitään puhuttavaa. Ystävien lisääntyminen myös suretti häntä. Vaikka Tiirikainen ei varmasti tarkoita kommenttiaan loukkaavaksi, se on sitä. Lapsen syntyminen on niin valtava mullistus ihmisen elämässä, ettei siihen on mahdollista valmistautua mitenkään ja suurin osa ajatuksista pyörii ensimmäiset vuodet lapsen ympärillä. Siinä missä Tiirikainen saattaa kokea ahdistavana sen, että ystävät puhuvat lapsista, saattavat ystävät kokea ahdistavana sen, ettei Tiirikainen puhu. SMJP menee bloggauksessaan vielä pidemmälle ja niputtaa kaikki lisääntyneet naiset samaan kategoriaan, jossa puhutaan ja ollaan kiinnostuneita vain omasta navasta ja sen alapuolen tuotoksesta ja tuomitaan muunlaisia valintoja tehneet ihmiset.
Siis samalla, kun vapaaehtoisesti lapsettomat haluavat itseään kohtaan sallivamman ilmapiirin ja ymmärrystä, ei osalta sitä kuitenkaan riitä sinne toiselle puolelle. Ja päinvastoin, samalla kun lisääntyneet ihmiset haluavat ymmärrystä silloin kun se lapsi sairastuu ja jomman kumman on vain pakko jäädä kotiin köllöttelemään, he lähettelevät lapsettomille uhkailuviestejä tai väittävät, ettei lapseton voi olla onnellinen.
Peräänkuuluttaisinkin tässä nyt hiukan ymmärrystä. Ymmärrystä ihan kaikille: vaikka itse koen olevani Hildan syntymisen jälkeen onnellisempi kuin koskaan, en kuunaan voisi väittää toiselle henkilölle tekevän lisääntymisen hänestäkin onnellisen. Tai vaikka tulevat vuodet puheissani väistämättä tulee vilahtelemaan lapset, ei se tarkoita että pitäisin omia juttujani tärkeämpinä kuin lapsettomien. En myöskään koe, että olisi missään määrin tarpeellista yrittää lapsettomien ihmisten seurassa esittää ettei mitään lapsia koskaan ollutkaan – he ovat nyt osa mua ja sillä selvä. Ja niistä huolimatta mielelläni kuuntelen lapsettomien ihmisten juttuja lomista tai vaikka baarireissuista ajattelematta samalla, että no voi paska nyt toi on tosi itsekäs kun sillä ei ole lapsia. Mitä se mulle tekee onko se ollut baarissa niin, että saa nukkua koko seuraavan päivän krapulaansa vai joutuuko se hakemaan kakarat mummulta aamusta kotiin?
Tämä on sitä samaa turhaa vastakkainasettelua, jota naiset ja äidit harrastavat muutenkin: imettävä äiti tuomitsee korvikeäidit ja kertakäyttövaippojen käyttäjä kestovaippojen käyttäjät. Naiset puhuvat paskaa muista naisista miespuolisille kollegoille, jotta olisivat enemmän hyviä jätkiä ja pääsisivät miesten saunailtoihin, koska naisten saunailloissa nyplätään vain pitsiä ja juodaan terveysmehuja. Sellaisia asenteita ja ennakkoluuloja, jotka vaan ruokkivat itse itseään: lapsettomat suhtautuvat lapsellisiin penseästi, koska lapselliset suhtautuvat lapsettomiin penseästi.
Mitä jos sen sijaan, että pelätään toisten erilaisuutta ja erilaisia valintoja, kunnioitettaisiinkin niitä ja oltaisiin toisten puolesta iloisia? Aloittaa voi vaikka siitä, että opettelee ensin myötäelämään ystäviensä onnessa ja sen jälkeen laajentaa hyväksyntänsä kaikkiin muihinkin läheisiin. Ja sen jälkeen vaikka naapurin Irjaankin, jos nyt sattuu, ettei Irja ole koskaan halunnut lapsia.
Sensei
Se on vaikea laji tuo suvaitsevaisuus. Tuli mieleen kun eräs homoystäväni joka on aina suhtautunut vähän nuivasti naispuolisten ystäviensä lisääntymiseen (lapsi sitä ja lapsi tätä ja blaa blaa ja ei se enää voi tulla baariin kun lapsi jne) hankki nyt kumppaninsa kanssa koiran. Ja voi herranjestas sitä koira sitä koira tätä -juttua 😀 Eli loppujen lopuksi ei kai lapsi ole sen kummempi kuin mikään muukaan elämänmullistus, jollekin se voi olla koira, toiselle työpaikka tai vaikka auto. Ehkä vähän pitkäaikaisempi vain…
Uuden elämän arvoitus
Olen aiemminkin kummastellut kovasti, miksi äiti ei saisi puhua lapsestaan? Pitäisi keskustella aikuisten asioista, ja kohotellaan kulmia, kun tuolla ei ole omaa elämää? Mitä muuta elämä on, etenkin vauva-aikana , kuin sitä lasta, ja siitä tietenkin puhuu eniten. Kaikki kunnioitus lapsettomia (olivat sitten vapaaehtoisesti, tahattomasti tai väliaikaisesti) kohtaan, mutta miksi heitä pitäisi silitellä päähän ja yrittää ymmärtää ja vältellä puheenaihetta ”lapsi” heidän seurassaan, teeskennellä suorastaa. Niin ja miksi pitää jakaa ihmiset meihin ja heihin; lapsellisiin ja lapsettomiin? Olemme kaikki aikuisia, joista jokaisella on oma elämäntilanteensa, osalla vain siihen kuuluu lapsi, osalla ei. Tosiaan, niin kuin sanoit, kaikilla pitäisi olla oikeus elää avoimessa ja hyväksyvässä yhteiskunnassa. Ei niin, että lapselliset täytyy visusti piilottaa kotioviensa taakse, jottei joku vain loukkaantuisi lapsen läsnäolosta. Sitä tuskin tuossa artikkelissa tarkoitettiin, luin sen aamulla itsekin, mutta silti sellainen tuppaa paistamaan läpi näistä keskusteluista.
Uuden elämän arvoitus
Ja mielellään siis puhun välillä jostain muustakin kuin vauvasta, niistä aikuisten jutuista, mutta turha on kenenkään olettaa, ettei se top-aiheita olisi 🙂
sanumaria
Mua ei ikänään haittaa (haitannut) että ystävät puhuu lapsistaan. Se haittasi kun puhutaan VAIN niistä lapsista. Jos kysyy että no mitäs sulle kuuluu? niin kerrotaan ummet ja lammet miten lapsi osasi ottaa sukan jalasta. Kun haluisin tietää mitä sille mun ystävälle kuuluu. Kyllä sen lapsenkin kuulumiset haluaa kuunnella, mutta ei VAIN niitä. Pahimmillaan monesti sitä mitäsullekuuluu -kysymystä ei palautettu, siitä jäi monesti tosi kurja olo. Ei sillä tapaa että ottaisi päähän yhä ja kiukuttaa aina, mutta se vastavuoroisuus nyt vaan on aika kivaa ystävien kesken. Että jos se lapseton kuuntelee toisen jutut lapsista ja kakkavaipoista ja muista, niin pitää muistaa kysyä sitten takaisin että no entäs sää, mitä sää oot tehnyt? Ja kuunnella se vastaus tietty 🙂
Tää sama koskee ihan kaikkia kuitenkin. Mulla menee hermot kaikkiin yhdestä aiheesta puhujiin, oli se sitten lemmikki, harrastus tai mikä ikinä se yksi aihe. En silti nää että pitäisi lopettaa siitä itselle tärkeästä aiheesta puhuminen, mutta jos ei pysty puhumaan kuin siitä, niin kyllä se tympii niitä kuuntelijoita jossain kohtaa.
Emmi Nuorgam
Tietysti on ihan ymmärrettävää että ihmisiä nyppii, jos vuosikausia on kykeneväinen puhumaan vain lapsistaan. Mutta varsinkin sen ensimmäisen vauvavuoden aikana, kun on vain lapsen/lasten kanssa kotona, ei yksinkertaisesti ole mitään puhuttavaa joka ei liittyisi vauvoihin. Miten voisi ollakaan, jos elämässä ei kärjistetysti ole mitään muuta sisältöä?
Kuten LauraEmkin tuossa alempana totesi, niin ystävien pitäisi silloinkin olla tukena, eikä ajatella sen olevan hirveää, jos joku puhuu lapsestaan. Muuten siinä helposti käy niin, että se ystävä ei enää puhukaan yhtään kenellekään niistä lapsistaan tai yksinäisyydestään kun ajattelee, ettei kukaan halua kuulla, ja se taas ei tee psyykeelle kovin hyvää. Been there, done that.
CougarWoman
Itseasiassa, mulla meni kanssa tuosta jutusta herne nenään, vaikka siis itsekin olen ”vapaaehtoisesti lapseton nelikymppinen”. Kyllähän se tietysti alussa ahdisti kun se viimeinenkin läheinen ystävä sai lapsia; silloinkin lähinnä itsekkäistä syistä (”onkohan sillä vielä aikaa mulle ja kiinnostusta mun juttuihin nyt kun sillä on lapsi” – no oli sillä). Mutta samalla olin onnellinen hänen/heidän puolestaan, se lapsen teko kun ei ollut tässä tapauksessa ihan yksinkertainen homma, eikä mennyt ensimmäisellä kerralla putkeen.
Mutta ihan samalla lailla sitä ollaan ja biletetään niitten ”lapsellistenkin” kanssa. Viime viikonlopun ”tyttöjen illassakin” (jossa muuten käänsin takkini tuosta naiset vs. miehet -hommasta, hihi) oli yksi ei-vielä-kävelyikäisen lapsen äiti. So what, iskä hoisi ja äippä sai rauhassa potea krapulaa seuraavana päivänä.
Ja sitäpaitsi jotenkin tuossa vaahtoamisessa jäi surettamaan ne ihmiset, jotka eivät ole vapaaehtoisesti lapsettomia…
Emmi Nuorgam
Peukku sille, että säkin olet löytänyt naisia jotka on sun kanssa samalla aaltopituudella! 🙂
LauraEm.
Köllöttelystä, jutussahan sanotaan näin: ”Itse en koe sorsintana, että pyydetään jäämään iltavuoroon kun jonkun lapsi on sairaana. Joitain se tietysti närästää, että ihminen voi köllöttää kotona lapsen kanssa. Mutta kyllä ihminen, joka tykkää työstään, on siellä mieluummin kuin kotona sairaan kanssa.” Eli mun mielestä hän ei ite pidä sairaan lapsen hoitamista vetkutteluna, mutta että tällasta näkee. En tiedä onko nää ihan vivahde-/asenne-eroja, miten tekstin lukee?
Mua itteeni ei loukkaa myöskään se kavereiden lapsensaamisen ”sureminen”, on se itestäkin helposti ärsyttävää jos jollekin tapahtuu jotain suurta joka ei kuitenkaan ittee kiinnosta ollenkaan, ja siitä jauhetaan koko ajan. Toisaalta musta on ihan peruskohteliaisuutta ja ystävyyttä, että tylsästäkin asiasta kuunnellaan ja sopivissa määrin keskustellaan, enkä varsinkaan sanois toiselle miten kyseinestä asiasta puhuminen, koska ei liikuta mua, on ”hirveää”.
Emmi Nuorgam
Nopsaan bussista kommentoin, että siis joo ymmärsin ihan samalla lailla, että Tiirikaiselle on ihan ok tehdä ylitöitä, mutta musta on aika asenteellista ensinnäkin kuvailla kipeän lapsen hoitamista köllöttelyksi ja sen jälkeen todeta, että ne jotka tykkää työstään ei moista köllöttelyä harrasta. Ja siis mitä tulee tuohon juttuun, niin lopussahan hän itsekin toteaa että lapsettomat vois itsekin vaikuttaa saamaansa kohteluun, mikä on tietysti hieno oivallus.
Mun tarkoitus oli kirjoittaa hiukan laajemminkin siitä, millainen tää vallitseva ilmapiiri on, ei pelkästää nyt näistä kahdesta jutusta.
LauraEm.
Hmm, mun täytyy vielä tarkentaa. Eli mä en lukenut, että se ”köllöttely” olis ollut hänen oma terminsä vaan ehkä muiden kyllästymistä, ja sillä työkommentilla vielä tarkensi, että (”vaikka on lapseton”) ymmärtää kyllä että monet ois sen kipeän lapsen hoitamisen sijaan mieluummin ihan normipäivän töissä. Olettaen koska tajuaa, ettei se moninkaan tavoin oo mitään oleskelua, ei siks että se ois lusmuilua.
Emmi Nuorgam
Musta ei ole merkitystä sillä, että onko Tiirikainen vai hänen työkaverit vai vaikka mun työkaverit sitä mieltä, että ”lapsen kanssa köllötellään kotona”. Musta merkitystä on sillä, että ylipäänsä on olemassa ihmisiä, jotka ajattelee niin ja kokee että jonkun sairas lapsi on pois häneltä.
Vaikka maailmaa syleilevästi voisi sanoa, että meidän jokaisen lapsi on täällä ihan kaikkia muitakin varten: vaikka omat lapset ei tulevaisuudessa vanhuksia hoitaisikaan, niin kyllä ne sairaanhoitajatkin jonkun lapsia on. 🙂
R. Roikale
Hyvää settiä! En missään nimessä pidä vastakkainasettelusta tai äiti-ihmisten syyllistämisestä tai samaan lokeroon tunkemisesta, se on julmaa ja naiivia. Olen itse lapseton, sen ikäinen ihminen, että saan kuulla asiasta yleensä nimenomaan työpaikalla. Ihmiset kyselevät, kommentoivat ja arvostelevat jopa ammattitaitoani sillä perusteella, että en ole vielä hankkinut lapsia. Se on sivuseikka, haluanko niitä tai kykenenkö lisääntymään – se ei kommentoijia kiinnosta. Olipa syy lapsettomuuteen mikä tahansa, arvuuttelu ja nalkutus saattavat sattua kipeästikin (voisin kuvitella että näin olisi esim. tilanteessa, jossa ihminen ei vaan voi saada lapsia vaikka haluaisi). Olen siis ryhtynyt sanomaan kommentoijille varoen, että kannattaa miettiä, mitä kommentoi ja kenelle.
Pystyn myös olemaan hyvin, hyvin iloinen ja onnellinen muiden vauvoista ja keskustelen näistä aseistariisuvista olennoista oikein mielelläni. Jos asia on ajankohtainen ystävälle, se on sitä myös minulle.
Emmi Nuorgam
Tuota huomauttelua mä en ymmärrä lainkaan: mä olen lisääntynyt niin nuorena, ettei mulle kukaan ole ehtinyt huomautella, mutta muistan kyllä elävästi miten raskasta oli lukioikäisenä vastata tuhat kertaa kysymykseen ”mikä susta tulee isona?”. Ja voisin kuvitella, että tää lapsiasia on vielä tuhat kertaa sitä raskaampaa!
Lapsellinen ex-lapseton (Ei varmistettu)
Tahattomasti ennen lapsettomana, nykyisenä äiti-ihmisenä ymmärrän, mistä tuo purkaus johtuu. Se johtuu siitä, että kumminkaimantäti katsoo oikeudekseen kommentoida että ”no koskas teille jälkikasvua, kun oot jo sen ja ton ikäinen?” tai pahimmillaan oma anoppi kommentoi että ”voi kun oon surullinen kun ei ole vielä lapsenlapsia mulla”. Ylipäätään lapsettomuus, oli se tahallista tai tahatonta, tuntuu tietyissä tilanteessa olevan koko kylän, tai vähintäänkin koko suvun asia. Sitten kun näille kyselijöille sanoo takaisin että ”joo katotaan sitten kun värkit toimii” (eli suoraan kysymykseen suora vastaus), sitten lapseton onkin ylimielinen ja kamala ihminen kun ei saa edes kysyä. Jos lapsettomuus on vielä ihan oma valintakin niin kyllä se on silti niin että suku tietää parhaiten ja niitä lapsia pitää sukuun saada.
Se mitä en tossa ymmärrä, on se ”kansanliike” mikä ton asian ympärille on perustettu, ja tää järjetön vastakkainasettelu. Ja ne ah niin ihanat saikkupäivät silloin kun lapsi on sairaana… Nehän on tosiaan lepopäiviä itellekin. Etätöitä samalla kun siivoat lapsen vatsatautisotkuja/niistät nenää/kuuntelet valitusta ja ulinaa/lohdutat kipeää lasta. Siinä vaiheessa kun itelleen saa kahvikupillisen aikaa niin pomo soittaa ”ehiks kattoo tän ku sähän oot kotona tänään”. Lapsen saikkupäivien jälkeen tuntuu että vois tosiaan pitääkin sen sohvapäivän… Jos ilkeesti sanoisin että sen saman, jonka lapsettomat pitää maanantaisin kun viikonlopun juhlimisen jälkeen on niin armoton krapula. (Hups, sanoinko ton ääneen?)
Emmi Nuorgam
Tuossa ylempänä just totesinkin, että onneksi en ole koskaan moiseen tahdittomuuteen törmännyt, tai olisin varmaan vastannut ihan yhtä kohteliaasti kuin sinäkin. Ylipäänsä on tosi ankeaa se, kuinka ihmiset kokee olevansa oikeutettuja arvostelemaan muiden ihmisten valintoja ja elämäntapaa, koski se sitten lapsia, töitä, matkustusta, kierrätystä tai vaikka ihan vaan lahjojen paketoimista (niinkun se yks helen vauvapistefikeskustelu pari joulua sitten..).
Miiza
Luin tuon jutun aiemmin päivällä ja jäin kaipaamaan otsikossa niin raflaavasti mainostettuja puuttuvia oikeuksia. Mielestäni juttu oli lähinnä henkilökuva ja yhdistyksen esittely ja nuo oikeudet ja niiden puutteet jäi vähän vähälle tarkastelulle.
Emmi Nuorgam
Niitä mäkin jäin kaipaamaan. Ymmärrän siis täysin, että henkilö kokee tarpeelliseksi perustaa yhdistyksen oman agendansa tueksi, mutta ehkä toi tosiaan kaipaisi hiukan sen asian terävöittämistä.
empuska
Ehkä se ongelma on enemmänkin se, että lapsen saamista ja kasvattamista pidetään jonkin sortin saavutuksena ja yhteiskunnallisena/tulosvastuullisena tekona (lissää veronmaksajia kansakuntaamme!) kun se harvemmin sellaista on. En tiedä, mitä sellaisesta vanhemmasta kuuluisi ajatella, omaan korvaan kuulostaa kyllä typerältä marttyyritouhulta/katkeroituneelta nillittämiseltä, jos sillä yrittää perustella omien lapsien hankkimista. Toki lapsettomilta toivoisi enemmän ymmärrystä, ettei se lapsien kanssa touhuaminen ole koko ajan mitään ruusuilla tanssimista ja aika tabuahan se on, jos lapsien hankkimista tuleekin katuneeksi.
Osaltansa tuo tulosvastuullinen kuva vanhemmista ajaa ihmisiä ajatusmaailmaan, että lapselliset ihmiset ovat automaattisesti epäitsekkäitä ja lapsettomat itsekkäitä. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, koska kyllä niitä kusipäisiä äitejä kuin pyyteettömiä lapsettomiakin löytyy. Tietenkin siinä missä pyyteettömiä äitejä ja kusipäisiä lapsettomiakin, kaikkia kun on sateenkaaren väreissä.
Emmi Nuorgam
Hah, musta on hauskaa, kun sekä lapsettomuutta että lapsellisuutta voidaan kumpaakin kutsua itsekkääksi:
– Ai et aio hankkia lapsia? Taidat olla itsekäs ja haluta käydä vaan baarissa!
– Ai sä oot raskaana? Aika itsekästä sulta haluta monistaa itseäs, taidat olla tosi itserakas!
Emmi Nuorgam
Nimenomaan. Hyvin sanottu siellä takana!
qwertyukllöäffvb (Ei varmistettu)
En tiedä mikä siinä on vaikea käsittää, että naisia yleisesti vain ei arvosteta. Lapseton ja äiti saavat ihan yhtä paljon arvostelua ja moralisointia osakseen.
Vaikka äitiys olisi jollain lailla arvostettua tai toivottavaa, ei yksikään nainen koskaan ole osannut tehdä sitä riittävän hyvin. Äidistä tulee myös näkymätön monilla muilla elämän alueilla
Vierailija (Ei varmistettu)
Mä en ylipäätään ymmärrä miksi jotakuta kiinnostaa niin paljon se, että onko toisella lapsia vai ei. Lasten hankinta, hankkimattomuus tai saamattomuus on jokaisen oma yksityisasia eikä siihen pitäisi muilla olla mitään tarvetta tai aihettakaan puuttua. Live and let live!
tahiti
Hieno kirjoitus! Ja niinhän se on..ihminen puhuu juurikin siitä mikä on omassa elämäntilanteessa pinnalla oli se sitten uusi työ, lapsi, koira tai talonrakennus. 🙂
KatiR (Ei varmistettu)
En ole vapaaehtoisesti enkä muutenkaan lapseton, tiedän olevani onnekas kun minulla on neljä tervettä elävää lasta- mutta . Jos elämä olisi mennyt toisin, heitä olisi kolme. Ja silti menetimme keskimmäisen lapsemme pahalle sydänvialle. Hänen oli ajateltu olevan viimeinen, mutta koska näimme perheemme kolmilapsisena, vielä yksi vauva sai tulla. Onneksi tuli, ja terveenä. Mutta- elämä on ihmeellisyyksiä täynnä joten viideskin lapsemme ilmoitti tulostaan. Hups oho. Estoyrityksistä huolimatta neiti Tinttaralla tuli maailmaan. Lähipiirissämme on tahattomasti lapsettomia, sekä niitä, jotka eivät edes halua. Mutta, kaikkien kanssa on eletty ilot ja surut, meidän lapsilykkymme ei ole keneltäkään pois, ja lapsettomat- syystä tai toisesta- ovat eläneet rinnalla. Elämää on muutakin kuin lasten kanssa eletty ja kuulumiset vaihdetaan puolin ja toisin- myös lapsista tai ilman. Tällä kommentilla tähtään ehkä siihen, että venyn myös töissä, mikäli tilanne sen sallii, jopa lapsettomien hyväksi, ja saman tekevät he minulle, tai oikeastaan kyllä työnantajalle, johtuipa poissaoloni mistä hyvänsä, omasta tai lapsen sairaudesta, tai etukäteen sovittuna mistä tahansa. vastakkainasettelu on turhaa!
Kanelibasilika
Pakko vielä kommentoida (ja jakaa) tänne toissa vuonna kirjoittamani lyhyt teksti, joka tuli hetki sitten mieleeni, kun juttelin ystäväni kanssa ”viimeisestä” remontoidusta huoneesta kodissamme. Tupakeittiö, makuuhuone, työhuone, olohuone,
lastenhuone!, vierashuone!,elokuvateatteri. Viimeiset 3 vuotta ystävientuttavienläheisten uteiluihin kulmahuoneen tulevasta käytöstä lastenhuoneena on vastattu ”leffahuone”. Vastaukseksi on saatu hymähtelyjä, naurahduksia ja virnuilua ”helppo se on sitten muuttaa lastenhuoneeksi”. Eilen illalla reissutöistä kotiin saapuessani (ja elokuvaa katsoessa) mietin, kenellä muka on elokuvahuone kotona?!?! Jonka jälkeen mietin ”ai meillä näköjään – oho”. Jopa omassa takaraivossa talon huoneiden kuuluisi olla tietyssä perinteisessä käytössä, leffahuone on takaraivossani vierashuone (kyllä sinne nytkin vieraat onneksi saadaan majoitettua 😉 ..liian monen muun takaraivossa (lasten-)huone silti meni hukkaan, oli siellä sitten vieraita tai elokuva. Ja se on mielestäni ihan hirmuisen surullista. Ei niiden lasten vaan avarakatseisuuden puuttumisen takia.Emmi Nuorgam
Olisipa joku mullekin kertonut, että lapsia hankitaan vasta sitten sen lastenhuoneen täytteeksi.. 😀
Janica B. (Ei varmistettu)
Moi Emmi! Ei liity aiheeseen niin mitenkään, mutta halusinpahan vain sanoa, että blogisi on ihana. Kerrankin joku jaksaa kirjoittaa, argumentoida, eritellä, pohtia. Tämä on harvinaista herkkua näinä Instagram-ihquilun päivinä. On hienoa, kun olet niin avoin ja rehellinen, kunnioitat kommentoijia, mutta et nöyristele ja mielistele.
Emmi Nuorgam
Oi kiitos kovasti. 🙂
Mahdoton Nainen
Liityn keskusteluun vähän jälkijunassa, juttu tupsahti eteeni Googlessa.
Itse olen juurikin vapaaehtoisesti lapseton (vaikken termistä sinänsä tykkääkään, en haluaisi määritellä itseäni jonkun toisen ihmisen kautta tai sen puuttumisella), ja sattumoisin olen huomenna menossa tutkimushaastatteluun aiheesta vapaaehtoinen lapsettomuus ja ruumiillisuus, joku tuleva gradu. Musta koko vastakkainasettelu lapsellisten (tosi huono sana) ja lapsettomien, etenkin vapaaehtoisten sellaisten, välillä tuntuu turhalta ja vähän väkinäiseltä. Suurimmalla osalla ihmisistä on lapsia, joillakin ei, so what? Niin se on ollut maailman sivu ja syytkin ovat varmasti vaihdelleet muinakin aikakausina. Luulen, että ajattelemattomat kommentit puolin ja toisin ovat suurelta osin reaktiivisia ja toimivat jonkinlaisena suojelumekanismina.
Mä en myöskään ihan ymmärrä mitä oikeuksia multa lapsettomana muka puuttuu, sanoisin että mun elämäni on aikalailla helpompaa ja yksinkertaisempaa (huom, ei parempaa tai kivempaa) kuin jos mulla olisi lapsia. Enemmän mun parisuhde- ja asumisstatus on sellainen asia, joka vaikuttaa elämääni jopa taloudellisesti, yksin joutuu mm. maksamaan monista asioista suhteellisesti enemmän kuin jos asuisin kumppanin kanssa. Mä en koe, että ihmisten asenteellisuus mua kohtaan olis mikään oikeusasia jota pitäisi esim. politiikassa ajaa. Enkä aio sterilisoida itseäni vaikken lapsia haluakaan, mutta ymmärrän argumentit ikärajan laskemisen puolesta. Nythän alle kolmekymppinen voi saada sterilisaation ainoastaan jos on jo saanut vähintään kolme lasta tai on jotain vakavia terveydellisiä syitä. Musta ei ole valtion tehtävä holhota aikuisia ihmisiä tulevien pettymysten varalta, mutta ymmärrän kansantaloudellisen näkökulman nykyiseen ikärajaan.
Ja mitä tulee suhteeseeni lapsiin: suhtaudun heihin massana neutraalin välinpitämättömästi, joskin erityistä suojelun- ja hoivantarvetta vaativana ihmisryhmänä. Yksilöistä saatan tykätä tai olla tykkäämättä, ihan niin kuin muistakin ihmisistä. Ja jos mun läheiset ihmiset lisääntyy, niin toki olen heidän puolestaan onnellinen, ja jaksan kyllä kuunnella vaikkapa siskopuoleni synnytystraumoja tai vauvajuttuja. Kyllähän mua kiinnostaa myös mitä sille vekaralle kuuluu, onhan se mulle tärkeän ihmisen jälkikasvua ja mullekin sitä myötä tärkeä pieni ihminen. Ei mua välttämättä mun kavereiden työasiatkaan aina syvällisesti kiinnosta, mutta kuuntelen niitäkin juttuja ja tsemppaan parhaan ymmärrykseni mukaan.
Emmi Nuorgam
Kiva kun liityit keskusteluun! Musta hirvittävän älykäs kommentti, tälläistä suhtautumista peräänkuuluttaisin enemmänkin. Tsemppiä haastatteluun, mikähän gradun aihe/otsikko on?
Mahdoton Nainen
Gradun otsikosta en tiedä, mutta aihe oli tutkittavien hakuilmoituksessa muotoiltu näin:
”Minua kiinnostaa erityisesti lapsettomuuspäätöksen syntyminen ja sen mahdollinen kehollinen ulottuvuus. Graduni tulee siis näillä näkymin liittymään antropologiseen keskusteluun kehosta, mutta väistämättä myös sukupuolesta, sukulaisuudesta ja yksilön vapaudesta yhteiskunnassamme, jossa vapaaehtoinen lapsettomuus on yhä jollakin tapaa valtavirran vastaista.”
Emmi Nuorgam
Kuulostaa mielenkiintoiselta!
Steriloimislaki
Suomi on ainoa Pohjoismaista, jossa steriloimisen ikäraja on 30 vuotta. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa se on 25 vuotta.
Nyt on käynnissä kansalaisaloite ”Steriloimislain ikäraja pohjoismaiseksi eli 25 vuotta ja lapsiluvuksi kaksi lasta”
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2401
Aloitteen tavoitteena on 25 vuotta tai kaksi lasta steriloinnin perusteeksi.