Aloin kommentoimaan Kristaliinan postausta, mutta koska kommentin pituus ylitti hyvän maun rajat, niin julkaisenkin kirjoituksen täällä ihan omalla tontillani. Kristaliina siis esitteli upeat ysäritribaalinsa ja pohti suhtautumista ulkonäköön muutenkin – aihe josta mun on pitänyt itseasiassa postatakin. Kiitos siis Krista, ja tässä mun näkökulma näihin ulkonäkökeskusteluihin.
Mun tatuointisuunnitelmat on aina jääneet suunnitteluasteelle – onneks, olis varmaan ihan yhtä tyylikästä tassun jälkeä tissin päällä! Mutta oon usein miettinyt ihmisten suhtautumista omaan kroppaansa ja sen muutoksiin. Niinkun nyt ehkä sataan kertaan on tullut esiin, niin rakastan syömistä ja juomista ja se kyllä näkyy. Aina välillä – keskimäärin kerran vuodessa – mä saan jonkun hysteerisen pakko laihduttaa -kohtauksen, mutta se laantuu noin kolmen päivän jälkeen. Ei musta ole A. laihduttajaksi ja B. miksi mä laihduttaisin? Olen itseeni pääosin tosi tyytyväinen ja aika usein ajattelen näyttäväni ihan nätiltä kun katson peiliin. Oikeastaan ainoa asia, jonka haluaisin muuttaa, olis vähän pienemmät pohkeet, mutta niitäpä ei laihduttamalla saa. Mun on siis tyytyminen siihen, etten juuri koskaan voi ostaa mitään kivoja saappaita.
Ja ihan samalla tavalla mä olen suhtautunut näihin raskausmuutoksiin: ekassa raskaudessa rasvasin mahaa ekat kuukaudet, kunnes ensimmäinen arpi ilmestyi – sen jälkeen loppui rasvaaminenkin. Tässä toisessa raskaudessa on menty aika lailla samoilla arvilla, enkä rehellisesti osaa sanoa onko niitä tullut lisää vai ei. Viime keväisissä raskausmahakuvauksissa otettiin kuvia paljaasta vatsastakin ja silloin pyysin kuvaajaa photoshoppaamaan arvet pois. Pariin kuvaan niitä oli silti jäänyt ja nyt itseasiassa kehystinkin juuri yhden niistä kuvista, joissa arvet näkyy. Mitä sitten? Sellainen mun maha raskaudessa on ollut – eikä se photoshoppaamalla muuksi muutu!
Mä olen ehkä liian laiska siihen, että murehtisin kovastikin mun ulkonäköä tai kroppaa (meillähän ei moneen vuoteen ole ollut edes peiliä!). Jos mä oikein alkaisin syynätä, niin korjattavaa, rasvattavaa, häivytettävää, nypittävää ja vahattavaa olis niin paljon, että tarvisin ylimääräisiä tunteja siihen että saisin kaiken hoidettua. Ihan kaikki kunnia niille, jotka jaksaa itseään huoltaa sellaisella intensiteetillä – kyllä mä välillä ihailen esimerkiksi mun siskoa, joka on ihonhoidossaan ihan eri levelillä kun minä perusvoiteideni kanssa. Mulla ei vaan yksinkertaisesti ole aikaa tai mielenkiintoa nähdä kamalasti vaivaa kauneudenhoidon eteen ja valtaosan ajasta kuljenkin meikittä rehottavine säärikarvoineni. Vaikka siis tietysti mullakin on ollut ne kaudet, jolloin joka-aamuisiin rutiineihin kuului vahva iltameikki rajauksineen ja mustine luomiväreineen tai viime syksy, jolloin äitiys painoi kaikilla osa-alueilla vähän liian rankasti päälle ja olo oli kaikkea muuta kuin seksin ylipapittarella. Ensimmäinen on onneksi jo ohi (samaan aikakauteen kuului kulkea sellaisissa ihan-liian-paljastavissa vaatteissa, joita kaupassa kutsuttiin paidaksi, mutta mun päällä se oli olevinaan mekko) ja nyt osaan varautua tulevaan apua-mä-en-ole-raskaana-oonko-mä-äiti-vai-nainen-identiteetin etsintään jo ihan uudella rentoudella.
Tietysti nyt on hirveän helppo sanoa, että tänä vuonna mä täytän 26 vuotta – ei mulla olekaan syytä vielä stressata mun ulkonäköä. Mutta mä toivon, ja itse asiassa olen siitä aika varmakin, että mun suhtautuminen tulee säilyyn samanlaisena myös silloin, kun olen 36, 46 tai 56. Mun ruumiinrakenne, ulkonäkö ja iho on sellaisia kuin ne on ja mulla tuskin on mitään jumalallisia keinoja niitä kovin paljoa siitä muuttaakaan.
Vaikka siis yksi kauneusvinkki mulla tietysti on – myös tulevaisuudelle: kannattaa syödä ne orastavatkin rypyt täyteen, niin säilyy ikuisesti nuorekkaana. 😉
CougarWoman
Vaihtoehtoisesti – ne voi myös tissutella täyteen. Molempi parempi tietysti… 😉
Emmi Nuorgam
Joo ja miten mulla on sellainen muistikuva, että tissuttelu ja suolainen ruoka täyttää rypyt ihan erityisen hyvin! 😀
Annennee
Upea kuva! 🙂
Joo mäkin harrastan tota ryppyjen täyteen syömistä, luomubotox jne. Mitä raskausarpiin tulee (jos joskus onnistun vauvoja saamaan) niin so what, olenhan jo aikamoinen tiikeri muutenkin kaikkien lihon-laihdun-ei, kun lihon sittenkin -jojoiluiden jälkeen 😀
P.S. Onko vauvakuume ihan mahdoton parantaa siinä vaiheessa, kun kamalista raskausvaivoista lukiessa ainoa ajatus on, että mulle kans? 😀
Emmi Nuorgam
Kiitos! Ja kyllä mä luulen, että siinä vaiheessa alat olla jo aika valmista kamaa.. Sitäpaitsi arvet on kyllä yks vähiten vittumaisimmista raskauden lieveilmiöistä. Tällä hetkellä mun listalla ykköseks pääsee joko nyrkki virtsarakossa tai kantapää kylkiluiden välissä. 😉
Silkkitassu
Apua apua.. ikäkriisi tuli. Miten mä voin olla jo 27. Äiti aina jaksaa muistutella että kannattaa aloittaa se kuntoilu, koska sitten kolmenkympin kohdalla ne kilot jää kiinni eikä niitä olekaan niin helppo karistaa. Sitä odotellessa…
Mulle tuli raskausarpia rintoihin ja toiseen reiteen (miks vaan toiseen??), mahassa näkyy vielä linea nigra, eikä se todellakaan ole mikään kiinteyden multihuipentuma (synnytyksestä 6kk). Kilot tippu kyllä, mutta maha jäi löysäksi. Tiedän tiedän, niitä vatsalihasliikkeitä pitäisi muistaa tehdä…
Ja itsellä on kans tatuiointi haaveita, mutta se oikea tekijä pitäisi löytää ja ylimääräistä rahaa…
Emmi Nuorgam
Niin joo tota maharöllykkää en muistanutkaan! No, mutta tässä lisääntymisputkessa on myös se hyvä puoli, että selviää yhdellä röllykällä. Ainakin toivottavasti!
Suvi K.
Mun mielestä se on ihan sama onko ryppyjä tai säärikarvoja vai ei jos kroppa toimii noin käytännön kannalta, ja esim sun tapauksessa pystyy niinkin siisteihin juttuihin kun tekemään tänne uusia ihmisiä. 🙂
Emmi Nuorgam
Se on ollut mulla vähän niinkun periaatteenakin, että sitten jos se paino alkaa esimerkiksi ihan konkreettisesti aiheuttaa jotain muita kuin sovituskoppiongelmia, niin sitten sille on tehtävä jotakin. Mutta niin kauan kun pysyy terveenä, niin liihottelu jossain painoindeksin yläkäyrillä on ihan yhdentekevää! 🙂
A. Sinivaara
Hyviä ja ennen kaikkea onnellisia ajatuksia omasta ulkonäöstä 🙂 Mulla on kanssa ollut takaraivossa jo vähän aikaa postaus asian tiimoilta, mutta kun koko ajan pukkaa muuta aihetta niin se on jäänyt. No, ehkäpä nyt, tai ainakin pian.
Ja niin, tuo kuva on muuten älyttömän kaunis. Ja kaunis olet kyllä muutenkin, olet ihan oikeassa 🙂
Emmi Nuorgam
No kiitos. Piti muuten kommentoida siihen sun meikittömään kuvaan tänään, että en olisi huomannut mitään eroa jos en olis tiennyt! Että aika hyvin tuntuu siellä Kalifornian auringon allakin suomalainen hipiä säilyvän. 🙂
A. Sinivaara
Oikeesti, meikkaan nykyisin kerran viikossa… kun käy kahdesti päivässä treenaamassa niin ei oikein ole mieltä sutia kasvoihin väriä siinä välissä 😀 Toki mulla on ripsipidennykset ja kestopigmentoidut kulmat, joten sillä tavallahan mulla on meikkiä aina.
Kohtuudella nautittuna tuo aurinko muuten pitää ihon aika kivassa kunnossa. Ei tule tämmöiselle herkkähipiäiselle semmoista kuivaa talvi-ihoa laisinkaan niin kuin Suomessa.
Emmi Nuorgam
Mulla on kans aina välillä väri kulmissa ja se piristää ilmettä kyllä kummasti. Ripsipidennyksetkin olis ihanat, mutta ne on niin kalliit ylläpitää, ettei nyt oo sellasiin humputuksiin varaa. :/
Janica B. (Ei varmistettu)
Mä olen aina tykännyt lotrata kosmetiikan ja meikkien kanssa. Luulen, että se liittyy kahteen asiaan. Mulla on ensinnäkin aistiyliherkkyyksiä, minkä vuoksi en voi sietää, jos iho on yhtään kuiva, tulen suorastaan hulluksi siitä kiristelystä. Unelmani olisi saada upottautua johonkin emulsioaltaaseen…. Meikkaamisesta pidän siksi, että nuorempana olin kova maalaamaan ja piirtämään, ja meikkaamisessa on mulle kyse enemmän kuvataideharrastuksesta kuin ulkonän pakonomaisesta ronkkimisesta. Tykkään leikkiä väriyhdistelmillä, varjostuksilla jne. Ja vaatetukseen kiinnitän vähän keskimääräistä enemmän huomiota varmaan siksi, että isä oli vaatesuunnittelija, ja se issue oli meillä kotona puheissa ja elämässä aina jotenkin läsnä. (Nyt kaikki tamperelaiset, jotka ovat nähneet mut ulkoiluttamassa meidän piskiä ylläni miehen verkkarit ja kengät, nauravat itsensä kuoliaiksi…)
Silloin, kun olen stressaantunut, alan märistä tavan vuoksi läskistä mahastani, lyhyistä ja liian lihaksikkaista jaloistani jne. Mutta aikuisten oikeasti olen tosi laiska. Ajattelen, että jos voit feikata ongelman vaatteilla piiloon, se ei ole ongelma. Monelle läskeistään ja arvistaan angstaavalle tekisi hyvää mennä ihan tavalliseen uimahalliin. Honestly, kuka meistä muka tuijottaa toisten makkaroita ja arpia kauhistellen ja ällöten? Mua ei yksinkertaisesti kiinnosta. Ja on aika surullista, jos joku makkara valtaa ihmisen koko mielen, eikä pysty näkemään mitään kiinnostavia ja ihania asioita elämässään.
Lisäksi mua lohduttaa se, että kyllä niillä laihoilla ihmisillä – miehilläkin- on raskausarpia. Niitä tulee yllättävän monelle teini-iässä. Ja hiljalleen ne myös vaalentuvat. Mulle tuli teininä aika pahat arvet, mutta ei niitä enää näe kuin tosi kirkkaassa valossa läheltä. Jostain syystä raskaana en saanut arven arpea. Tiedä sitten mistä johtuu. Eräs frendi sanoi, että treenattu läski ei rupsahda. Eli ehkä siitä reippailusta ja salilla käymisestä on hyötyä ihan ihon kunnolle, kudoksille, ryhdille ja luustolle, ei pitäisi aina jäädä kiinni niihin uimarenkaisiin 🙂 Ja vetää vaan helvetisti huulipunaa ja kiskaisee pari skumppalasillista, niin näyttää aina hyvältä.
Ja tuo blogisi oikeassa palkissa oleva kuva, jossa olet valkoisessa paidassa, ihan autuaan näköisenä mahan kanssa, huokuu sellaista seesteisyyttä ja hyvää oloa, että se on parin arven arvoinen.
Emmi Nuorgam
Juu toi vaatteilla hämääminen kuuluu myös mun repertuaariin. Ihmiset aina hämmästelee, että miten voin elää ilman kokovartalopeiliä, mutta jos kaapissa roikkuu ainoastaan 20 kauniisti laskeutuvaa mekkoa, joiden vyötärö (muistaakseni mulla on sellainenkin..) kurotaan vyöllä esiin, niin samalta se näyttää oli sitten kesä tai talvi. 😀
Mä suhtaudun meikkaamiseen ja laittautumiseen ehkä enemmän sellaisena piristyskeinona – mitä harvemmin sitä tekee, niin sitä erityisemmäksi olonsa tuntee. Aina silloin kun jaksaa föönata tukan ja laittaa naaman on jotenkin ihan supernaisolo, eikä mikään oo mahdotonta. Ja ne pari skumppalasia ei ainakaan yhtään tee oloa huonommaks! Sit jos meikkaisin joka päivä, niin tarviskohan mun aina laittaa oikein juhlamekko päälle, että sais saman supernaisfiiliksen?
Janica B. (Ei varmistettu)
Mä olen myös miettinyt sitä, että en halua kyllästyttää lastani pienestä pitäen kotona sellaisella itsevihalla ja valituspuheella. On tosi liikuttavaa, kun mä olen tuolle pikkuiselle maailman ihanin, kaunein ja ihmeellisin ihminen, ja tulen olemaan enemmän tai vähemmän vielä monen vuoden ajan.
Jotenkin haluaisin välittää tytölle sellaista suhtautumista, että meikeillä ja vaatteilla on ihan kiva leikkiä, se on semmoista arjen pientä mukavaa höpönpöppöä, kuten bebe-leivosten syöminen. Mutta se on tasan ja vain sitä, eikä omaa ulkonäköään saa koko ajan olla problematisoimassa, ronkkimassa ja väheksymässä.
Kahvittelija
Mä olen aivan samaa mieltä! Just tänään tosin narautin itseni hississä tuollaisesta valituspuheesta, kun oltiin lähdössä lenkille ja mulla oli likaiset hiukset ja huokailin ja puhkuin koko hissimatkan miehelleni sitä, miten kamalalta näytän – ja sitten yhtäkkiä tajusin, että apua, taapero kuuntelee mua keskittyneesti ja nyt mun on kyllä pakko muistaa lopettaa omasta ulkonäöstä valittaminen! Mutta kun se on jo nuoruudessa opittu tapa niin siitä on vaikea päästä irti.
Emmi Nuorgam
Siihen täälläkin pyritään! Mä en muista että meidän äiti olisi koskaan valittanut sen ulkonäköä tai laihduttanut (no okei ei sillä oo mitään laihdutettavaakaan) ja keittiöpsykologi mussa haluaisi päätellä, että mun suhtautuminen ulkonäköön on peräisin sieltä. Nyt se pitäisi saada siirrettyä myös omille lapsille – poika varsinkin pelottaa, miten ihmeessä siitä kasvatetaan mies, joka näkee myös muiden ihmisten ulkonäön taakse?
Kahvittelija
Mä uskon, että sillä on tosi iso merkitys, jos kotona ei altistu muiden itsekritiikille ulkonäköasioissa. Ei meilläkään äiti mitenkään älyttömän kielteinen ollut, mutta kuitenkin sellainen, että vahingossakaan ei ainakaan mitään positiivista tullut sanottua. Ja äiti taas on kasvatettu just sellaiseksi, että olisi iso synti nähdä omassa peilikuvassaan jotain myönteistä.
Lapsen syntymän jälkeen olen kuitenkin oppinut olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Ulkonäkö ylipäänsä ei enää ole mulle niin tärkeä asia kuin joskus ja vaikka välillä tuskastunkin johonkin piirteeseen niin jotenkin tässä (hurjassa kolmenkympin) iässä jo miettii, että no, tältä mä näytän ja se on ihan hyvä.
Emmi Nuorgam
Olen sanonut tän varmaan kuuteen kertaan viimeisen viikon aikana ja sanon edelleenkin: musta on tullut ylipäätään armollisempi ihminen lapsen syntymisen myötä. Kaikenlaiset särmät hioutuu, kun niiden on vähän pakko. 😛
possu
Mä oon yrittänyt omien poikieni kanssa pitää sellasen linjan, että en kysele uusista kavereista esim. onko se Japi se kivan näkönen, vaan onko se se kaveri, joka aina muistaa moikata kun tulee tai jotain vastaavaa. Jospa omatkin oppis siitä kiinnittämään huomion muualle kuin ulkonäköön. Toistaiseksi näyttäis toimivan.
Satumaah
Mä stressasin ulkonäöstäni paljon enemmän kakskymppisenä kuin nyt päälle kolmekymppisenä. Tykkään kovasti itsestäni muuten, mutta täytyy myöntää, että se liikunnan aloittaminen olisi kova juttu, kun tuo kroppa valahtaa. Se on oikeesti aika turnoff ainakin itselle. Ja toki ihan terveyden takia olisi hyvä ottaa liikunta osaksi arkea, kun ei tuo sohvalta nousu suju enää niin vilkkaasti kuin ennen. 🙂 Mutta muuten kyllä vanheneminen on ihanaa, sitä tulee päivä päivältä armollisemmaksi itsellee. Pätee muuten myös muihin ihmisiin. Muistan, kun joskus aikoinaan sitä pystyi vielä luettelemaan unelmamiehen ulkoisia mittoja, nyt pitää oikein pysähtyä miettimään ja lopputulos on luokkaa: ”Nooooh, ois kiva, jos se ois pidempi kuin mä… Tai noh, ei silläkään nyt niin väliä.”