Tiedätte varmaan ihmisiä, joilla on jatkuva kaipuu lapsuudenkotiinsa. Sinne omenapuiden katveeseen syömään karviaismarjoja ja olemaan lapsenomaisen onnellinen varpaiden alla kutittavasta ruohosta. Mä en kuitenkaan ole se ihminen. En ikävöi mun lapsuudenkotia – muutin kotoa pois kun olin täyttänyt 17 ja pian sen jälkeen tönö myytiin. Tietysti aina välillä ikävöin sitä, että olisi lapsi taas ja voisi mennä seinän taakse isomummun luo leikkimään kauppaa, mutta ei mulla erityisesti niitä seiniä ja sitä pihaa ole ikävä.
Sen sijaan mulla on jatkuva ikävä mökille. Tänään aamupalapöydässä tirautin pari kyyneltä, kun tajusin, etten taaskaan pääse pääsisäisenä mökille (vaikka kyllähän siellä sauna, kuumaa vettä ja pyyhkeitä tietysti olisi..). Mies ei koskaan ymmärrä näitä mun haikailuja, vaan useimmiten yrittää lohduttaa ja ehdottaa mun sukulaisten kutsumista meille. Mutta eihän se ole yhtään sama asia – mulla on ikävä nimenomaan mökkiä, meidän omaa Hiivakiveä, niitä rantakiviä, rapistuneita laitureita ja lapsuusmuistoja.
Mun muistoissa nimittäin mökillä ei koskaan ole ollut tylsää. Siellä ei ole ollut riitoja, siellä ei ole huudettu, siellä ei ole mökötetty. Kun olin pieni, oli mökille meneminen aina viikon tai kesän kohokohta – suvun ensimmäisenä lapsenlapsena sain niin paljon huomiota kuin vaan viitsin kiertää mökiltä toiselle kerjäämässä. Äidin serkkujen luona Ylämökillä sain pukea nonon saappaat jalkaan ja laulaa harjanvarteen Anna mulle tähtitaivas vaikka 10 kertaa putkeen ja silti aplodit oli aina taattu. Ylämökillä sai aina sellaisia herkkuja, joita ei meillä koskaan ollut: tuoreita kirsikoita ja Raffeleita ja sieltä sain aina jonkun mukaan kiertämään saarta kiviä pitkin. Vähän vanhempana Ylämökille pääsi karkuun ikäviä siskoja ja serkkuja – mikähän siinäkin oli että samanikäiset pikkuserkut ei vaikuttaneet yhtään niin ääliöiltä valtaosaa aikaa. Jossain vaiheessa riparin jälkeen aloin saada Ylämökillä aina viinilasin käteen, ihan niinkuin aikuiset eikä siellä poikaystäväkandidaatteja tentattu samalla tavalla kuin omalla mökillä.
Isolla mökillä me taas nukuttiin silloin kun olin ihan pieni. Isolla parasta oli Mumi, joka ei koskaan aamuisin pakottanut syömään puuroa ja jossa sai aina lauantaisin karkkia niin paljon että illalla oksetti. Senkin jälkeen kun meidän klaani muutti Isolta Alamökille, jatkoin aina välillä yöpymistä Mumin hoivissa. Aamuisin sai pekonia, jota meidän omalla mökillä ei saanut koskaan, eikä serkkuperheen kovaääninen aamusirkus haitannut mun kauneusunia. Vielä yläasteellakin saatoin lähteä Mumin ja Heikin kanssa viikonlopuksi mökille, koska siellä sain olla ihan rauhassa dramaattinen teini, nukkua pitkään ja syödä edelleen oksennukseen saakka sipsiä. Sittemmin roolit on kääntyneet ja viime syksynä kun oltiin Hildan kanssa mökillä me hipsittiin aamuisin Isolle aamukahville, ettei pilattaisi muiden alamökkiläisten kauneusunia. Pekonia Mumilla tosin saa edelleen, se ei ole muuttunut mihinkään. Ja nykyään aamurutiineihin kuuluu tietysti myös aamuviini, joka nautitaan aamuaurinkoterassilla heti kun tarpeeksi monta viini-ikäistä on löytänyt tiensä terassille.
Me ehdittiin miehen kanssa remontoida mökkisaaresta löytyvä Aitta juuri meidän omaksi pieneksi mökiksi kesällä 2012, kunnes selvisi että Hilda olikin tulossa maailmaan. Aitassa ehdittiin siis nukkua yksi kesä ennen kuin me muutettiin takaisin Alamökille ja hienovaraisesti kannettiin mun äidin tavarat pois tieltä. Tuntuu ihan hupsulta ajatella, että se makuuhuone, joka kuului mun äidille, kuuluu nyt tavallaan meidän perheelle. Että siinä lastenhuoneessa, jossa me on asuttu, asuu tästä eteenpäin mun lapset. Että joskus tulevaisuudessa ne karjuu väärinymmärrettyinä esiteineinä makuuhuoneestaan kaikille muille, että turpa kiinni mä nukun, eikä kukaan ota karjumista kuuleviin korviinsa. Että mun lapset oppii pienestä pitäen jakamaan ja leikkimään omien serkkujensa ja pikkuserkkujensa kanssa – ja meidän tapauksessa toivottavasti myös mun pikkuserkkujen lasten kanssa.
Vaikka kyllähän mä tiedän, ettei sellaisten kymmeniä vuosia vanhojen mökkien ylläpitäminen ole halpaa. Tiedän, että 3,5h automatka on pitkä. Tiedän myös, että tällä hetkellä meitä on noita kolmea mökkiä asuttamassa laskutavasta riippuen 30-35 henkilöä, joista valtaosa on lapsia. Miltei väistämättä se tarkoittaa vielä monta puolisoa ja lasta lisää, ja vaikka kuinka sopu antaa sijaa, alkaa mökkien pinta-alat jossain vaiheessa tulla väkisin vastaan. Jossain vaiheessa me ei ehkä enää kaikki ollakaan yhdessä ja se tuntuu ajatuksena ihan kamalan surulliselta. Etten mä muka voisikaan tulevaisuudessa kertoa mun lapsille, että ”silloin kun me oltiin pieniä, niin äiti aina piilotti muille aarteita saareen ja piirsi pienemmille aarrekartan” tai ”äiti ei uskaltanut nukkua yksin saunakamarissa, kun Tomppa pelotteli aina että järvessä asuu järvihirviö.” Tai ettei mun lapset saisi valvoa myöhään ja katsella pääsiäiskokkoa, tehdä toisilleen kampauksia, kerätä mustikoita mustikkamaitoa varten tai istua tuntikausia pöydässä syömässä ihan liikaa mössöpannua. Tai mennä joka juhannuspäivä koko porukalla Killinkiin syömään makkaraperunoita tai päästä joskus veneellä Matilanvirralle pizzalle tai saada kauppareissulla karkkipäivän karkkien sijaan Ässä-arpaa..
Mun on ikävä mökille ja ikävä mun ihmisiä, lapsuutta, kesää, makkaraperunoita, saunaa ja hyytävää järvivettä. Eikä ulkona leijailevat lumihiutaleet kyllä ainakaan yhtään helpota tätä ikävää. Ehkä tirautan vielä pari kyyneltä ja mietin, miten etuoikeutettu mä olen, kun mulla on Hiivakiven kaltainen happy place ja maailman ihanin perhe.
Sitäpaitsi ihan kohtahan on jo kesä.
Nāiádes
Näin sitä täällä(kin) sitten vaan pillitetään heti aamusta, niin!
<3
Hosuli
Kuulostaa ja näyttää aika täydelliseltä happy placelta. Onnekasta tosiaan! 🙂
h (Ei varmistettu)
Määkin haluan teidän mökille!?! <3
katiK
Aww 🙂 ihana kirjoitus. Ja jos mökkisi on saman Matilanvirran suunnalla, jota itse ajattelen, en yhtään ihmettele, että on ikävä. Ihanaa seutua.
Satumaah
Mullakin tuli ikävä teidän mökille. Enkä ole tipan vertaa nostalginen ihminen, enkä erityisemmin pidä mökkeilystä. Muttaettäniinsiis, ihana kirjoitus.
Mari-täti (Ei varmistettu)
Iiiiiiiiihana, Love you and love our happyplace. ❤️
annakarin
Ihana kirjoitus! Täysin samoja ajatuksia pyörittelen päässäni talvisin, kun ikävöin mökkiä ja noita maisemia. On tosi onnekasta, että on saanut viettää lapsuutensa kesät mökkirannalla juoksennellen ja mökkiasioita puuhastellen. Ja on ihanaa, kun omat lapset saavat olla yhtä etuoikeutettuja.
Mutta Killinki ja Matilanvirrat! Meidän mökkihän sijaitsee siinä Konginkankaan sataman lähellä Lekosaaressa. Onko liian henkilökohtaista kysyä, missä teidän mökki on? 🙂 Me ollaan hyvin voitu olla samaan aikaan Killingissä juhannuspitsoilla, se oli/on nimittäin meidänkin perinne, hahah.
Emmi Nuorgam
No meidän mökkisaari on Konginkankaalla parisen kilometriä ”keskustasta”. Kun tullaan etelästä päin Konginkankaan keskustaan, niin siinä ennen kylänraittia on yks kohta josta näkyy Keiteleelle – siitä kun osaa tarkkaan katsoa, niin erottaa meidän mökinkin! Missäs siellä sitten se satama on, onks se ikäänkuin kylän toisella puolella? Onpa hauska yhteensattuma! 😀
annakarin
Joo se satama on just toisella puolella, meidän mökki on siis pari kilometriä Konginkankaalta pohjoiseen päin. Nelostieltä näkyy mökki ja saarenpää. 🙂 Haha niinpä, hassu sattuma, harva tietää legendaarisen Killingin! Mutta Keitele on kyllä ihan mahtava mökkipaikka kirkkaine vesineen. Ihan helposti ajaa sen 3,5 tuntia suuntaansa, kun sinne pääsee!
Emmi Nuorgam
Niin teillähän on tietenkin melkein sama matka! Jos satutaan oleen kesällä samaan aikaan mökillä, niin pitää tehdä Killinkiin makkaraperunatreffit. 🙂
annakarin
Todellakin! 🙂
pinklady
Voi ihanaa! Haluun teidän mökille 😀 Minnuu on aina vähän harmittanut, ettei meidän perheellä ole omaa mökkiä, johon liittyisi samanlaisia vahvoja muistoja. Äidin puolen serkkujen kanssa kyllä on vietetty joulutjuhannuksetjamuut, mutta tuollaista happy placea ei ole ollut. Toivon, että anopin mökillä meidän muksu saisi ihania muistoja serkkujen ja perheen ja muiden ystävien kanssa ja että mökki pysyisi suvussa kauan, siitä on ehtiny tulla miullekin jo tosi tärkee paikka.
Sissi Mai
Oi olipas ihana kirjoitus, ja samaistuin tähän fiilikseen täysin – tosin mun kohdalla tää koskee lapsuudenkotiani. Mä oon kasvanut suvun vanhassa maalaistalossa, jonka toisessa päässä asuu isovanhemmat ja lähimmässä naapurissa serkut, eikä niille muillekaan sukulaisille ollut 15 kilometriä pitempi matka. Serkuilla mökki parin kilometrin päässä. Oon siis kaikki lapsuuden (ja teini-iän, mihinkäs sitä sieltä olis lähtenyt) kesät juossu paljain jaloin soratietä naapuriin ja tehnyt kaikkia niitä juttuja, joita yleensä ihmiset tekee mökeillä. Mikä ehkä selittänee sen, etten ymmärtänyt mökkien konseptia ennen kuin muutin kaupunkiin.
Mutta pointtini siis: meen tämän tekstisi jälkeen onnellinen hymy naamalla nukkuun ja muistelen kaikkia oman perheen ja suvun parhauksia. Ja mietin sitä että miten mahtavaa on nähdä ne kaikki jo ens viikonloppuna, ku edelliskerrasta on ties kuinka kauan.
(Ja siis mun mielestä kauhein ajatus maailmassa olis että mun toistaiseksi syntymättömät lapset ei ikinä sais kokee sitä serkusten keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tai nauttia isohkosta suvusta. Yksi tärkeimpiä tavoitteitani elämässä on pitää siitä suvusta kiinni, niin että mun lapsilla on sit aikanaa myös ne pikkuserkut leikkikavereina.)
Katie
Niisk. Tommosia muistoja me just halutaan Eddien saavan, kun aletaan nyt etsiä sitä Suomen mökkiä…!