Kuukauden vanha kahden lapsen äiti

Eilen tuli täyteen kuukausi elämää kahden lapsen kanssa. Voisin nyt luetella tähän liudan latteuksia, kuten ”aika rientää”, ”lapset on pieniä kovin lyhyen aikaa” ja niin edelleen. Koska totta se on – mennyt kuukausi tuntuu maailman lyhyimmältä ajalta, samalla kun kuitenkin vauva tuntuu olleen aina meidän luona.

Ensimmäiset pari viikkoa oli tän kuukauden raskaimmat – arvannettekin pääsyyn olevan se iänikuinen imetys. Ennen vauvan syntymää (thank god nimijuhlat on parin viikon päästä niin voi alkaa kutsua vauvaa nimellä!) pohdiskelin ainakin pariin otteeseen (täällä ja täällä) edelliskierroksen epäonnistunutta imetystä ja otin pienet stressit aiheesta. Tyhmäähän se on, vauvojen kanssa kun ei koskaan voi tietää, miten asiat etenee. Vaikka olin etukäteen pelännyt imetystä, tuntui se synnärillä sitten kuitenkin ihan luonnolliselta. Vauva osasi imeä ihan eri tavalla kun siskonsa, eikä sairaalassa tarvittu Arlan apua lainkaan. Kotona todellisuus kuitenkin iski kasvoille aika pian: kun sairaalassa pystyi hengaamaan tissi vauvan välittömässä läheisyydessä kirjaimellisesti 24/7, ei se sitten kotona enää ollutkaan niin itsestäänselvää.

Hilda nimittäin aluksi reagoi aika voimakkaastikin. Missään vaiheessa hän ei ole osoittanut mustasukkaisuutta suoranaisesti vauvaa kohtaan, vaan lähinnä mua: jos ei pääse heti syliin tai saa muuta haluamaansa huomiota, on turvauduttava hampaisiin tai kynsiin. Onneksi ajan kuluessa on noi hyökkäykset ihan selvästi vähentyneet, mutta alkuviikot olin sekä fyysisesti ja psyykkisesti aika hajalla siitä, että mun lapsi lyö mua. Lisäksi meidän kotiuduttua lopetti Hilda nukkumisen; ensin katosi päiväunet, sen jälkeen yöunet. Pahimmillaan meillä oli siis yksi valvova ja itkevä 1-vuotias, ja sen lisäksi nälkäänsä itkevä pariviikkoinen.

Vauva kyllä söi ja maitoakin tuli, mutta hän teki sen sellaisissa kymmenen minuutin pätkissä. Kymmenen minuutin syömisen jälkeen hän jaksoi nukkua noin tunnin, jonka jälkeen heräsi taas syömään. Yleensä yöllä olin niin poikki, etten heti herännyt vauvan ääniin ja usein itku ehti sitten yltyä niin kovaksi, että myös Hilda heräsi. Jonka jälkeen mies heräsi. Jonka jälkeen minä yritin saada vauvaa syömään, mies yritti saada Hildaa nukkumaan, Hilda yritti päästä syliin, minä lohdutin vauvan jälkeen Hildaa, mies lohdutti mua ja lopputulemana kukaan ei nukkunut. Lopulta yksi yö googlaillessani oikeaa imuotetta, päädyin TAYSin sivujen kautta lukemaan Väestöliiton värkkäämän Pullonpyörittäjän oppaan. Oppaan lukemisen jälkeen olin kuin uudesti syntynyt: onko siis olemassa sellainen asia, kuin osittaisimetys?! Pyysin ystävältäni lainaan Ainun syöttöratkaisut ja rintapumpun ja aloitin uuden elämän pumppaamalla maitoa ja antamalla sitä vauvalle pullosta pari kertaa päivässä. Ja kappas kehveliä, pulloruokinnalla vauva myös nukkui pidempään!

Ilo kuitenkin oli aika lyhytaikainen, kun tästä huolimatta jouduttiin neuvolan painontarkkailuun. Vauvan paino ei muutamista pullokerroista huolimatta noussut tarpeeksi ja neuvolan terkkari ohjeisti antamaan kerran päivässä vauvalle pullolla korviketta niin paljon kuin vain napa vetää. Noilla kerroilla vauva vetikin sitten 60-70ml maitoa ihan onnessaan ja unijaksot pitenivät. Syöttöpunnituksissa kuitenkin selvisi, että vauva ei jaksanut tissistä syödä kuin noin 30ml maitoa kerralla, siis puolet vähemmän, kuin mikä tarve olisi ollut. Samoihin aikoihin meiltä alkoi ihmiset kysellä, että nukkuuko Hilda ollenkaan, kun kuulemma lapsella oli niin kamalat silmäpussit, että näyttää viikkokausia valvoneelta. Ja oikeassahan nuo olivatkin. Sen jälkeen lopetin yöimetyksen kokonaan ja öisin vauva alkoi saada pulloa.

Tämän jälkeen vauvan painokin alkoi taas nousta, yöt sujua noin 3-4h unipätkissä eikä satunnaisia valvomisia kummempaa härdelliä enää öisin ollut. Mun jaksaminenkin parani, kun mies pystyi osallistumaan vauvan hoitoon muutenkin kuin vaihtamalla vaippoja, Hilda alkoi nukkua paremmin ja elämä näytti hymyilevän. Edelleenkään kuitenkaan vauva ei rinnasta jaksanut syödä riittävästi, johon neuvolan terveydenhoitaja tarjosi ratkaisuksi ”imetä aina puoli tuntia kerrallaan per rinta ja sitten tunnin päästä uudelleen”. No, jokainen jolla on vuoden ikäerolla lapsia varmasti ymmärtää, että neuvo oli käytännössä mahdoton ja lopulta ne päiväimetyskerratkin sitten harveni. Kun vaakakupin toisella puolella oli itkevä ja syliin haluava esikoinen ja pitkät imetyssessiot ja toisella korvikepullo ja onnellisempi perhe, oli aika helppo tehdä valinta korvikkeen puolesta. Lopulta imetin enää vain aamuisin ja iltaisin, mutta nyt nuokin tuntuu vähentyvän. Osittain ajanpuutteen, osittain vauvan (ja mun) heikon motivaation vuoksi. Miksi hukata aikaa asiaan, josta kukaan ei ole erityisen innoissaan?

Onpa ruokapainotteinen muuten tämäkin postaus, taitaa olla poika äitiinsä tullut. Sen ehkä kuitenkin selittää se, että vauvan syömisen ympärillä pyörii ihan koko meidän perheen elämä: kun vauva syö ja nukkuu kunnolla, se mahdollistaa meille puistossa käymisen ja Hildan päivärutiinien säilymisen. Jossain postauksessa jo sanoinkin, että säännön vahvistamia poikkeuksia lukuunottamatta meidän päivät sujuu tosi hyvin: aamupuuron jälkeen lähdetään kymmenen aikaan pihalle ja tullaan kahdeksitoista kotiin. Silloin Hilda syö ja nukkuu parin tunnin päikkärit, joiden jälkeen lähdetään taas ulos. Ihannepäivinä lapset nukkuu samaan aikaan, mutta ei sekään yleensä mikään katastrofi ole, jos ne nukkuu eri aikaan. Yhden lapsen kanssa on kuitenkin vaan niin sata kertaa helpompaa puuhata, kun kahden. Ja varsinkin tälläisen ihan pienen, joka lähinnä möllöttää hereillä ollessaan sylissä ja katselee ikkunoita. Ainakin nyt toistaiseksi vaikuttaisi nimittäin siltä, että massiivisilta mahavaivoilta ja muilta kitinöiltä oltaisiin tämänkin lapsen kohdalla vältytty *koputtaa puuta*.

Sellaista se siis on, elo kahden lapsen kanssa. Pääsääntöisesti tosi ihanaa ja onnellista, vaikka tietysti niitä pahojakin päiviä osuu kohdalle. Onneksi mä olen kuitenkin äitinä kasvanut sen verran, että osaan ottaa jo apua ihan eri tavalla vastaan, kun esikoisen kanssa. Edelleenkään en sitä kamalan mielelläni itse pyydä, mutta olen yllättänyt itseni pari kertaa tarttumalla avuntarjouksiin, jotka viime kesänä olisin ohittanut, itsenäinen nainen kun olen.

Ja uskon vakaasti, että mitä pidemmälle aika kuluu, sitä paremmin meillä menee. Hilda oppii joka päivä jotain uutta, vihdoinkin esimerkiksi opettelee kävelemistä. Yksi ilta tyttö yllätti mut totaalisesti syömällä itse lusikalla puuroa, kun mä höösäsin jotakin vauvan kanssa. Sanavarasto laajenee koko ajan ja välillä hän sanoo jo parin sanan lauseita. Viimeksi tänään istuin suihkun lattialla katselemassa, kun likka puuhasi omia juttujaan ja selitti kovasti koko ajan, että mitä kulloinkin teki. En tajua, että missä vaiheessa Hildasta on kasvanut jo iso tyttö, joka leikkipuistossa ottaa kontaktia muihin lapsiin, avaa itse iPadilta Pikku Kakkosen mobiilisovelluksen tai toteaa ”oho” joka kerta kun tekee jotain kiellettyä. Ja vuoden päästä mulla on noita jo kaksi.

Ja se on jo ajatuksena niin ihana, että sydän menee onnesta sykkyrälle. Joku kysyi juuri vähän aika sitten, että miksi me tehtiin toinen lapsi niin pian edellisen syntymän jälkeen, vaikka olen avoimesti kertonut viime syksyn olleen mulle henkisesti aika rankka. Oikea vastaus kysymykseen on varmaankin se, että vaikka vauva-aika on rankkaa ja välillä turhauttavaakin, niin lapset on silti parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut. Musta on ihan mahtavaa olla äiti ja puuhata mun lasten kanssa, eikä mikään ole parempaa, kuin oman lapsen nauru tai syliin väsyneenä kaivautuva pieni ja lämpöinen ihmisolio. Se, että ihan joka päivä omaa etuoikeutettua asemaansa ei muista ja elämä on yhtä vittusaatanan hokemista, on kuitenkin pientä sen rinnalla, että parin vuoden päästä mulla on kaksi ihan mahtavaa omaa persoonaansa, joiden kanssa ihmetellä maailman menoa.

Siihen saakka me sinnitellään. Pari vuottahan nyt seisoo vaikka päällään, eiks niin?

 

23 comments

  1. nasu86

    olen ollut jo ennen poikani kohta 7kk syntymää sitä mieltä että ei ole väliä saako poika tissistä vai pullosta ruokansa pääasia on että saa ja saa tarpeeksi 🙂 itse osa imetin vain 2,5kk. minusta se ei ole hyvän äidin mittari vaikka monista tuntuu varmaan siltä jos ei jostain syystä pysty tahdo tai kykene imettämään. lapsi on kuitenkin rakas ja saa läheisyyttä muutenkin. olet hienosti pärjännyt 2 lapsen kanssa 🙂 

    1. Emmi Nuorgam

      Niinhän mäkin edellisen kanssa ajattelin, kun silloin sitä maitoa ei tullut. Jotenkin tän toisen kanssa vaan se pulloon siirtyminen tuntui pahalta, kun periaatteessa se olisi kai onnistunut (joskin olis vaatinut melkoista jaksamista koettelevaa panostusta). Hormonit, hormonit.. 

      1. A.-K. (Ei varmistettu)

        Koska sun mies on töissä, taitaisi vauvan 24/7 jatkuva imettäminen olla jo isosiskon heitteillejättöä, joten ”periaatteessa onnistunut” on aika yltiöoptimistisesti ilmaistu! Ihanasti pieni isosisko näköjään oppii pärjäämään, esimerkiksi nälissään lusikoimaan itse ruuan suuhunsa, mutta on 1-vuotiaan osaamisella kuitenkin rajansa. 🙂 Nyt pystyt pitämään molempien pikkuisten perustarpeet tyydytettyinä – toivottavasti myös omasi. Jaksamista alkutaipaleelle!

  2. VSY (Ei varmistettu)

    Hienosti vedät kyllä kahden kanssa! Ja tuo on huimaa että koko ajan ne pikku tyypit on enemmän kommunikoivia ja kaikenlaista puuhaavia ihmisiä 🙂 Joskus arjessa se tuntuu unohtuvan kun pian vuodenvanha täälläkin tekee vaan kaikkea kiellettyä ja ei halua pukea ulkovaatteita ja syö kissanruokaa ja etsii vessaharjaa… Ja sit seuraavassa hetkessä katsoo kylpyankkaansa ja tuumaa ”nkkka”… Sydän menee ihan sykkyrälle 🙂 Ja nyt ei mene kuin muutama kk niin teidän lapset jo alkaa jotain touhuta ehkä yhdessäkin tai ainakin pienempi seuraa mielenkiinnolla isompaa!

    1. Emmi Nuorgam

      Juu laitan vahongon kiertään ja pakotan Hildan leikkimään sitterin vieressä että vauva voi katsella. Nim. mustakin tuli joskus isosisko.. 😀

  3. MM

    Seisoo, seisoo! (Eikä mene edes kahta vuotta.) Hyvin sä vedät. Kokonaisuuden hyvinvointi on tärkeintä.

    1. Emmi Nuorgam

      Kiitos! Ja 2 vuotta on sellainen ”pessimisti ei pety” -tyyppinen deadline. 😉

  4. minsu

    Mulla on lapsia vain yksi ja sekin jo neljävuotias, joten takerrun oikeastaan vain yhteen sun lauseeseen. Musta on tietyllä tavalla virkistävää, että voi myöntää elämän olevan välillä lapsen kanssa yhtä vittusaatanan hokemista. Mäkin oon omasta lapsesta äärettömän kiitollinen ja onnellinen ja pelkään ihan hirvittävästi sen menettämistä, mutta silti välillä tuntuu että otsasuoni pullistuu ulos päästä. Se, että oma/omat lapset ja niiden tekemiset ärsyttää ja raivostuttaa, ei vähennä rakkautta. Joskus tuntuu jopa että päinvastoin 🙂 Sen raivostuttavuuden vastapainona kun on onneksi kaikki ne ihanat halaukset ja pusut ja hämmästelyt ja uudet asiat.

    1. Emmi Nuorgam

      Niin, ihmissuhdehan se sen lapsenkin kanssa on, eikä mulla toistaiseksi ole elämässäni ollut ainuttakaan ihmissuhdetta, joka ei joskus ottaisi aivoon. Sillä, että ei myönnetä, että lapset on joskus myös aika raskaita, ylläpidetään musta sitä marttyyriäitimyyttiä, joka asettaa varsinkin ekojen lasten äideille kamalia paineita ja pahimmillaan johtaa sitten masennukseen tai vastaavaan. Siitä pitäis musta puhua ehdottomasti enemmän! ”Se, että oma/omat lapset ja niiden tekemiset ärsyttää ja raivostuttaa, ei vähennä rakkautta.” Niin totta! 

  5. Maria87 (Ei varmistettu)

    Mahtava postaus, jälleen kerran 🙂 Olen niitä ns. ”hiljaisia seuraajia”; kommentoin harvoin mutta olen lukenut blogiasi jo pidemmän aikaa. Oman lapsen kohdalla (nyt 1v.10kk) imetys ei myöskään sujunut oppikirjojen mukaan. Maito nousi hienosti mutta ipana ei jaksanut imeä. Syntyi ennen aikojaan ja paino sen kuin laski. Pulloa annoin ilman tunnontuskia, pitihän sen paino jollain opilla saada nousemaan. Parin kuukauden jälkeen imetys loppuikin kokonaan, maidon tulo tyrehtyi. Itsen ohitin koko imetysasian olankohautuksella, mutta hyvä ystäväni synnytti esikoisen keväällä ja on kärsinyt hirmuisia tunnontuskia omasta epäonnistuneesta imetyksestään (ne hormonit jälleen kerran). On ollut surullista seurata kuinka maailman ihanin tuore äiti soimaa itseään asiasta jolle ei käytännössä voi yhtään mitään ja lapsi on maailman tyytyväisin vauva. Rintaa, pulloa, osittaisimetystä, kaikilla saadaan ihmisenalut kasvamaan 🙂

  6. Nata - White Trash Disease

    mä en tiedä mitään vauvoista tai imettämisestä ja siksi en ymmärrä, miksi pitää just nimenomaan imettää. onko se jotakin äiti-lapsi -bondausta vai ..? terkut, 2 vuotta töissä synnytysosastolla, paras ehkäisy mitä on olemassa ;D

    1. Hemmuli (Ei varmistettu)

      Mä en tiedä onko se imettäminen itsessään se olennaisin juttu, sitä läheisyyttä on kyllä mahdollista antaa vauvalle vaikka ruokinta tapahtuisi pullosta. Sen sijaan maidon laadulla on merkitystä, koska rintamaito sisältää vasta-aineita ja valkosoluja jotka suojaavat vauvaa mm. tulehduksilta, äidinmaidonkorvike ei.

    2. SenniJ (Ei varmistettu)

      Missä kaupungissa voi olla synnytysosastolla töissä ilman asiaankuuluvaa koulutusta (kätilö) ja ymmärrystä imetyksen tärkeydestä? Ehkä tarkoitit synnytysvuodeosastoa, mutta haluaisin ajatella, että sielläkin työskentelevillä ei-kätilöillä (sairaanhoitaja, lähihoitaja, lastenhoitaja) olisi koulutusta ja valmiudet antaa imetysohjausta äideille. Eikö sun koskaan ole tarvinnut töissä sellaista tehdä? Mitä siellä sitten teit, jos saa kysyä? Ja tämä ei ole pahalla sanottu, vaan ihmetellen, terveisin synnärillä työskentelevä kätilö 🙂

      1. H r (Ei varmistettu)

        Sinänsä harhaanjohtava/sisällöltään vajaa toi Natan kommentti, että hän on ainoastaan siivonnut niitä synnytyssaleja, ei ollut tekemisissä synnyttäjien kanssa 🙂

        1. SenniJ (Ei varmistettu)

          Ok. Kiitos tarkennuksesta 🙂 ps. Imetys on juurikin pitkälti sitä luonnon tarkoittamaa äiti-lapsi -bondausta. Imetys tarjoaa vauvalle ja äidille helpon tavan varhaiseen vuorovaikutukseen. Vauva kokee hyvänolon tunteita juuri suun ja imemisen kautta, joten on luontevaa että lapsi saa niitä tunteita juuri äidin sylissä ollessaan. Imetys myös auttaa äidin kehoa palautumaan synnytyksestä, kohdun supistumista myöten. Imetyksen aikan eritty vä oksitosiini auttaa äitiä rentoutumaan ja nukahtamaan helpommin sekä ehkäisee synnytyksen jälkeistä masennusta. Lisäksi vauva saa äidinmaidosta vasta-aineita, vitamiineja, rautaa yms eli oikein luonnon superfoodia! Sitä ei lehmänmaito voi korvata, koska on suunniteltu vasikan kasvattamiseen, ei ihmisen. 🙂

          1. Janica B. (Ei varmistettu)

            Pakko kommentoida tähän. Kuten Emmi tuossa arkeaan kuvasikin, ei se oksitosiini aina tuo mitään autuuden tunteita ja jaksamista. Ja vaikka mulla on vain yksi lapsi, noiden samojen ongelmien kanssa painineena en muista kyllä mitään imetyseuforiaa minäkään, vaikka lopulta siinä hampaat irvessä onnistuinkin. Homma alkoi olla mukavaa läheilyä vasta siinä vaiheessa, kun lapsi sai jo osan ravinnostaan kiinteinä.

            Oksitosiini ei myöskään ole mikään automaattinen onnihormoni. Imetys saa koko kropan aika lailla sekaisin, ja hormonitasapainon muuttuminen saa joskus aikaan ihan todistettua masennusta ja alakuloakin. Ainakin, jos on luottaminen tamperelaisen imetysgurun eli Silja Seppäsen sanomisiin. Lähde löytyy täältä http://www.vauva.fi/artikkeli/blogit/parsakaaliprinsessa/voiko_imetys_ai

            Eiköhän Emmi tiedä jo etu- ja takaperin nuo mantrat luonnon superfoodeista ja vitamiineista. Ja omassa lähipiirissäni on sen verran täysimetettyjä sairastelijoita, etten nyt vedä aukotonta yhtäläisyysmerkkiä vastustuskyvyn ja rintamaidon välille.

            Anteeksi, jos olen kärkäs. Et varmaan tarkoittanut pahaa, mutta mulle vain nousi piikit pystyyn, kun Emmin juttuja lukeneena tiedän, että ei hän huvikseen ole tuskaillut imetyksen kanssa. Ja kuten Emmi kuvailikin, ei ole mikään piis of keik pyörittää kahden vauvan perhettä. Toki kaikkivoivat superäidit varmasti pystyvät siihen, mutta tämmöiselle ihan tavalliselle äidille se on usein vähän hankalampaa.

            Kiitos ja anteeksi.

          2. aquila (Ei varmistettu)

            Mä ajattelin ton SenniJ:n kommentin lähinnä vastauksena Natalle, joka kysyi imetyksestä, ei niinkään Emmille, joka tosiaan on varmasti kuullut noi asiat moneen kertaan. 🙂

          3. Janica B. (Ei varmistettu)

            Ok, saatoin sekoilla, kun ketju on aika pitkä ja rönsyillyt. Ja mulla on tuo tuskailu vielä niin tuoreessa muistissa, että vieläkin menen helposti herkille, jos joku alkaa esim. oman, helpon ja onnistuneen imetyskokemuksensa perusteella puhua siitä ainoana hyvänä ja mahdollisena ruokintavaihtoehtona. Saattaa olla mullakin joku hormonipölly vielä päällä 😀

        2. Nata - White Trash Disease

          korjauksena, että olin sairaalahuoltajana ja töissä synnytysvuodeosastolla, ei saleissa. kulki ihan nimellä synnytysosasto/synnäri. tehtäviini kuului siivouksen lisäksi myös ruokahuolto, vuodehuolto yms. en siis ollut tekemisissä vauvojen kanssa! onneksi, olen surkein ikinä lasten kanssa. kerran ehkä pidellyt vauvaa sylissä? 😀 

          oli 18-19 veena todella kasvattavaa aikaa! yksi parhaimmista duuneista mitä mulla on ollut.

        3. aa. (Ei varmistettu)

          Musta tuossa kommentissa ei ollut mitään harhaanjohtavaa. Vaikka olisikin ”ainoastaan siivonnut”, niin miksei siellä olisi ollut ihan yhtä lailla töissä kuin ne hoitajatkin ja muut vastaavat? Ylempänä kommentoineella kätilölläkään ei käynyt sairaalahuoltajat mielessä tässä kohtaa…

  7. Hosuli

    Mahtavan optimistis-realistis-sympaattinen postaus. Kiitti!

  8. viv (Ei varmistettu)

    Mahtavaa että olette löytäneet sen teille sopivimman tavan ruokkia vauva. 🙂 Tuo Pullonpyörittäjän opas on kyllä ihan huippu!

  9. Marsikka

    Hihihi, tää iski: ”joka lähinnä möllöttää hereillä ollessaan sylissä ja katselee ikkunoita”. 😀

    Tuo imetys on kyllä jännä juttu, miten siitä voikaan äiti stressata. Tai vauvan ruokkimisesta ylipäätään. Tärkeintä on kuitenkin että vauva saa evästä joten jokaisella perheellä on oikeus valita se oma ja paras tapansa tähän. Hyvä kirjoitus!

     

Vastaa käyttäjälle SenniJ (Ei varmistettu) Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *