Marttyyriäiti

”–tätä en ymmärrä, että oman mukavuudenhalun takia ei viitsitä uhrata vauvalle edes puolta vuotta omasta elämästä.”

Ylläoleva lainaus on osa minulle osoitettua kommenttia. Kommenttia, jossa mua arvosteltiin, kun en ”viitsi uhrata elämääni imetykselle” ja ”joustaa omasta jaksamisestani” sen vertaa, että lapseni saisi rintamaitoa korvikkeen sijaan. Jostain syystä tuo viimeviikkoinen ”keskustelu” jäi takaraivoon jyskyttämään, vaikka ennenkin aiheesta on puhuttu ja olen saanut pulloruokinnan takia sontaa niskaan.

Äiti, joka antaa lapsen kieriä voikukkapellossa, vaikka vaatteet oliskin voikukkamähmässä ja jokunen kukka saattaisi eksyä suuhun.

Viikon verran asiaa asiaa pureksittuani, tajusin pahoittaneeni mieleni siitä, että kommentoija paitsi asetti itsensä ja rintansa mua ja mun tuttipulloa korkeampaan asemaan, myös arvosteli kokonaisvaltaisesti tapaani olla äiti. Sitä tapaa, jossa äitiyteen ei todellakaan kuulu uhrautuminen tai marttyyrius, ja jossa ei jousteta kenenkään jaksamisesta yhtään sen enempää kuin on pakko.

Aiheesta oli puhetta oman äitini kanssa viime viikolla, kun täysin itsekkäästi kävin nukkumassa yksin äidin luona yhden yön. Paasasin äidille ja siskoille, kuinka en voi ymmärtää sellaista ajatusta, jonka mukaan äitiys on uhrautumista ja marttyyriutta – että ketä se muka palvelee, jos yksi ihminen uhraa sitä tai tätä vain yhden hiton rintamaidon takia. Tai kestovaippojen, perhepedin, itsetehdyn luomuruuan, vessahätäviestinnän, eettisen lastenvaatetuotannon tai minkään muunkaan lastenkasvatukseen liittyvän asian vuoksi.. Aikani julistettua äiti totesi, että en mä voikaan ymmärtää, kun olen kasvanut sellaisessa perheessä, jossa äiti on kolmesta lapsesta huolimatta jatkanut myös omaa elämäänsä opiskelijapoliitikkona, kuntapoliitikkona, opettajana, erityisopettajana, yrittäjänä, kirjailijana ja naisena. Perheessä, jossa kukaan ei uhrannut mitään, iskä oli ihan yhtä hyvä kuin äiti ja asiat tehtiin yleensä kuten helpointa on. Perheessä, jossa ainoa esimerkki perheen puolesta uhrautumisesta on ollut äidin mummu, joka oli loppuun saakka yksi katkerimmista ihmisistä joita tiedän.

Äiti, joka antaa lapselle aina välillä lounaaksi Saarioisten äitien tekemiä pinaattilättyjä.

Ehkä siis siksi, kiitos oman äitini, mun on niin kamalan vaikea ymmärtää sitä ajatusmaailmaa, jossa lapsen syntymän jälkeen äiti omistaa koko elämänsä lapselle. Siis sitä, että jonkun ihan mitättömän asian vuoksi äiti kokisi jotenkin tarpeelliseksi joustaa omasta jaksamisestaan vielä enemmän, kuin pikkulapsiperheessä nyt joka tapauksessa on joustettava. Että mun pitäisi tehdä valinnat ja asiat sillä hankalimmalla tavalla, jotta sitten voisin kiertää keskustelupalstoilla, blogeissa ja hiekkalaatikoilla pätemässä sillä, miten paljon minä olen joutunut uhraamaan. Kokemaan jotain sairasta ylemmyydentuntoa siitä, kuinka paljon enemmän minä olen joustanut ja mittaamaan omaa äitiyttäni sillä.

Äiti, joka perjantaina oli Takomon terassin avajaisissa työkaverin kanssa, koska aurinko paistoi ja kesäkatu oli kuuma.

Vähän samaa aihetta liipattiin, kun viime viikolla puhuttiin äitiydestä yhden äitikollegan kanssa. Siis siitä, kuinka kumpikin myönsi tienneensä ylivoimaisesti eniten lastenkasvatuksesta silloin, kun ei vielä ollut omia lapsia. Myönnän, itsekin olen syyllistynyt tuijottamaan kovaäänisiä lapsia pahasti ja vannomaan suureen ääneen, kuinka mun lapset sitten osaa kyllä aina käyttäytyä! Vielä Hildaa odottaessa mulla oli kaikenlaisia periaatteita, kuten että ruokapöydässä ei koskaan lueta tai leikitä, vaan syödään nätisti. Tai että mun kodissa ei ole lasten lelut hujan hajan 24/7. Tai että vanhemmat nukkuu aina samassa sängyssä, eikä toinen pakene sohvalle nukkumaan edes pikkuvauva-aikoina.

Äitikollega sitten oivallisesti totesikin, että lastensaamisen jälkeen hän on siirtynyt sellaiseen ”Mikä on pienempi paha?” -kasvatusmetodiin, jota tajusin itsekin noudattavani. Onko pienempi paha, jos lapsi repii kirjahyllyn alimpien hyllyjen kirjat lattialle vai mankuu tylsistymistään sadepäivänä? Onko pienempi paha pestä voikukkien valkoista mähmää vaatteista vai hyssyttää samanaikaisesti kahta itkevää lasta puistossa? Onko pienempi paha antaa isomman lapsen itkeä pari minuuttia ja laittaa vauva ensin nukkumaan, vai yrittää lohduttaa kumpaakin samaan aikaan? Onko pienempi paha lähteä krapulankin uhalla terassille ystävien kanssa vai jättää menemättä ja kiukutella sitten kotona etten mä koskaan pääse mihinkään?

Äiti, jonka mielestä lattiaan lyijykynällä piirtävä lapsi on pienempi paha, kuin kokkaavan äidin lahkeessa roikkuva itkevä ja karjuva lapsi.

Jotenkin mulla kuitenkin on hiukan sellainen fiilis, että nämä uhrautuvat marttyyriäidit ei kuitenkaan tätä pienempi paha -metodia tunnusta. Siinä missä itselleni on tärkeintä olla vain riittävän hyvä äiti, on marttyyriäidille tärkeintä olla omalla mitta-asteikolla erinomainen äiti, joka ei koskaan epäonnistu. Itse taas ajattelen epäonnistumisten kuuluvan myös tähän vauva-aikaan – miten ihmeessä muka voisinkaan selvitä epäonnistumatta koskaan asiassa, jota en koskaan ennen ole tehnyt? Nimimerkki ”lastensuojelun täti” kommentoi Kristaliinan vauvan itkuun vastaamista käsittelevää postausta näin:

”Muutoinkin ei kannata ottaa paineita siitä, että pitäisi olla hyvä äiti, täydellinen äiti. Riittää, että on riittävän hyvä äiti. Tämä menee nyt ohi Kristan jutusta jo, mutta en malta olla sanomatta tähän vielä laajemmassakin mittakaavassa sitä, että moni perhe voi pahoin, moni lapsi voi pahoin sen takia, että äiti suorittaa täydellistä äitiyttään. Me pullosta ruokkivat, purkkiruokaa syöttävät ja joskus itsekkäästikin ajattelevat äidit olemme riittävän hyviä ja ennen kaikkea olemme hyvällä fiiliksellä ja se jos mikä heijastuu lapsen hyvinvointiin. Tästä ei nyt pidä kenenkään loukkaantuman, haluan vain sanoa, että löysätkää mammat vähän!”

En voisi olla enempää samaa mieltä lastensuojelun tädin kanssa. Äiti, joka ei joudu uhraamaan mitään, vaan saa toteuttaa äitiyttään juuri sillä itselleen haluamalla tavalla, on lapselleen paras äiti. Tärkeintä on tehdä sellaisia valintoja, että on niiden kanssa sinut, eikä koskaan, koskaan, leveillä sillä, mitä kaikkea on lasten vuoksi menettänyt. Katkeruus ei ole kaunista, vaan iloinen, onnellinen ja tyytyväinen äiti on.

Jopa silloin kun sillä on krapula.

54 comments

  1. KT (Ei varmistettu)

    Juuri näin. Meillä kanssa noudatetaan pienempi paha mentaliteettia ja myös äidillä on omaa aikaa. Onhan lapsella myös isä, joka osaa ja haluaa olla lapsen kanssa ihan yhtä
    paljon kuin äiti.

    Juuri samoja ajatuksia olen pohtinut, kun palaan itse kesäkuussa töihin ja isä jää kesäksi kotiin lapsen kanssa omasta tahdosta. Silti kaikki kysyvät miltä nyt tuntuu ja pärjääkö isä ja lapsi kotona varmasti. Tottakai he pärjäävät, miksi sitä edes kysytään?

    Usein olen sitä mieltä, että miehellä on rennompi ote lapsen kanssa elämiseen kuin itsellä. Ei se ole niin justiinsa kaikkien asioiden suhteen, jos kaikki perheessä ovat tyytyväisiä ja hyvällä tuulella pikkulapsiajasta huolimatta.

    1. Emmi Nuorgam

      Musta oli hauskaa perjantaina, kun samaisissa terassin avajaisissa oli eräs mies, jolla on meidän vauvaa 2 päivää vanhempi lapsi. KUKAAN ei kysynyt mieheltä koko iltana, että missä hänen lapsensa on, sen sijaan mä vastasin aika monta kertaa samaiseen kysymykseen. Onneksi kuitenkin suurin osa kommentoijista oli ns. positiivisesti yllättyneitä ja ilahtuneita siitä, että lapset on iskän kanssa kotona kun äiti hummaa, vaikka yleensä se on kai toisin päin? 😛 

      1. FFFifi

        Sivumennen sanoen mä luulen, että ihmiset kysyy tota missä lapset ovat semmoisena smalltalkina. Että muistavat ainiin tolla on lapsi, nythän mä keksin jotain sanottavaa sille 😀 Musta se on kyllä niin turha kysymys ettei mitään rajaa, ja tapaankin vastata tyyliin ”kotona kahdestaan”, ”sirkukseen myin”, ”en tiedä, en oo niitä vähään aikaan nähnyt”.

         

        1. aani

          Mun perusvastaus tähän kysymykseen kahvilassa tai baarissa on ”lähetin kaupungille setelin kanssa”. Käytin tätä paljon etenkin silloin kun lapsi oli alle viiden. Joskus olin yökerhossa kun alle yksivuotias lapseni oli isänsä kanssa kotona nukkumassa ja joku tuli viereen taivastelemaan ”miten äiti voi jättää lapsen kotiin ja olla humalassa täällä”. Sanoin että en mää sitä mihinkään kotiin jättänyt, sidoin puuhun tuohon ulkopuolelle.

          1. Salma

            Muistan vieläkin, kun olin baarissa esikoisen ollessa 1v7kk (!!!). Oli työpaikan pikkujoulut, ja sen jälkeen mentiin tietysti vielä baariin. Eräs vanha baarituttu (!!!) tuli siihen avautumaan, että mitä sinä täällä muka teet, sunhan pitäis olla kotona lapsesi kanssa. En vastannut mitään, mutta ilmeeni oli vissiin sellainen, että mies (!!!) tajusi itse mutista, että niin, onhan siellä kotona tietysti isäkin. Huhhhh kun nousee karvat yhä pystyyn.

        2. huopis

          Onhan se toki smalltalkia, mutta melko sukupuolittunutta sellaista: miksi miehiltä ei kysytä samaa samassa mittakaavassa, ihan yhtä paljon ne lapsen niidenkin on.

          1. Emmi Nuorgam

            Siihenpä kiteytyy koko homman clue: edelleenkään, vuonna 2014, isää ei lasketa vauvan tasavertaiseksi vanhemmaksi, mikä on tietysti ihan reikäpäistä. Ja paradoksaalisinta tässä musta on se, että äitiä pidetään lapsen varsinaisena ja pääasiallisena vanhempana, mutta silti suurimmalle osalle lapsista annetaan nimenannon yhteydessä isän sukunimi. Tää on nyt tietysti ihan asiaankuulumaton sivujuonne, mutta mielenkiintoinen musta silti..

  2. Kahvittelija

    Meilläkin noudatetaan tuota mikä on pienempi paha? -metodia, en olisi tosin itse keksinyt sille noin osuvaa nimitystä 🙂 

    Tosi hyvä kirjoitus ja olen kyllä kanssasi samaa mieltä. Itse koen imettämisen tosi tärkeänä ja toivon, että se onnistuu myös tämän tulevan vauvan kanssa, mutta mulle ei tulisi mieleenkään lähteä syyllistämään ketään toisenlaisen ratkaisun tehnyttä tai muutenkaan asettaa itseäni jalustalle imettämisen takia. Samalla lailla mä toivon, ettei kukaan tule heristelemään mulle sormeaan, kun meillä ei ole koskaan edes harkittu kestovaippojen käyttämistä ja vain hyvin pieni osa lapsen ekoista ruoista jaksettiin valmistaa itse (tai siis mieshän ne valmisti). Miten se onkin niin vaikeaa antaa perheiden elää omaa, hyväksi havaitsemaansa arkea?

    Olet kyllä niin oikeassa siinä, että katkeruus ei ole kaunista. Yksi kamalimmista asioista mitä omille lapsilleen voi tehdä on lasten kasvaessa katkerana muistella, miten paljon on niiden takia uhrannut. Ja miettiä, että omat lapset ois vanhemmilleen ”velkaa” näistä uhrautumisista.

  3. kirsikkainen

    Loistava kirjoitus!

    Harmi, että ne marttyyriäidit eivät ikinä tule ymmärtämään asioita näin. Lisäksi nämä marttyyriäidit markkinoivat pyhän ja täydellisen äitiyden niin tehokkaasti muuallekin yhteiskuntaan, että usein törmää asenteisiin tai kommentteihin: ”niin no mutta sähän oot äiti, ethän sä enää voi // ei tullut mieleen edes kysyä, koska olet jo äiti // ”eihän äidit enää… – no niin kun elä sillain samanlailla.. tai siis tarkotan…tiedätkö?” . Eli todella usein luullaan ja oletetaan, että muu normaali elämä loppuu siihen kun tulee äidiksi.

    1. nuor äiti (Ei varmistettu)

      Oon kohdannut samanlaisia asenteita. Mua ei kutsuta mihinkään, mun ei oleteta enää tekevän mitään koska olen äiti. Mulla on mies ja omat vanhemmat osallistuvat lapsen hoitiin, joten mahdollisuuksia kyllä on, eli asia ei ole niin, että olisi joutunut aina kieltäytymään kutsuista sanomalla syyksi, että en pääse kun on toi lapsi. Kaikki vain olettaa, että mun elämä meni jo (olen 22). Jopa säälitään, harmi kun elämäni jäi elämättä. Ei ole totta, lapsen kanssa olen paljon enemmän ”elossa” ja olen silti myös sama ihminen kuin ennenkin.

      1. FFFifi

        Mulle kävi samoin, ja mä olin sentään ”jo” 25 kun sain ekan lapseni. Kaikki kutsut minne tahansa loppuivat kuin seinään sen jälkeen kun olin kertonut että olen raskaana. Eikä niitä lapsen synnyttyäkään enää tullut, ”kun et sä kuitenkaan pääse”. Kiva, että sen tietää kysymättä…

        Lisäksi sain paljon voivottelua siitä, miten elämäni on niin kauheaa kun en voi mennä milloin tahansa minne tahansa ym. Musta se ei ollut yhtään kauheaa, vaan se aiempi elämä oli paljon ankeampaa 🙂

  4. Elina

    Olen täysin samaa mieltä. Äidin hyvinvointi ja jaksaminen on tekijä joka heijastuu huomattavasti voimakkaammin lapseen nyt ja tulevaisuudessa kuin se onko vauva saanut rintamaitoa vai korviketta. Naisten pitäisi olla ehkä äiteinä itsevarmempia siinä että hyvä äitiys koostuu itselle sopivista valinnoista niin että koko perhe (äiti etunenässä vauvan kanssa!) jaksaa ja voi hyvin, ei ulkoa tulevista määritelmistä.

    1. Emmi Nuorgam

      Nimenomaan! Mutta tämä yhteiskunta on aika hanakasti kertomassa millainen on paitsi hyvä äiti, myös ylipäänsä hyvä nainen. Siksi ehkä on tuplasti vaikeampaa yrittää olla hyvä äitinainen, kun koskaan mikään ei ole oikein. 

  5. LauraEm.

    Mä en ollut tota kristan ketjua lukenut paria ekaa pidemmälle, ja nyt mulle tuli oikeesti paha olo. Siis… miksi?? Mä vielä hitusen ymmärrän, että jollain on huoli siitä, että rintamaito on ”parempaa” kun korvikemaito. Mä vielä ehkä pienemmän hitusen ymmärrän, että joku on niin suppilossa, että kuvittelee imetyksen lopettaneen ”koittaneen pari kertaa ja sit vaihtanu helpompaan”. Ymmärrän sikäli, että jotkut vaan ON niin omassa pienessä ja ehdottomassa piirissään, muissakin aiheissa kun imetyksessä/vanhemmuudessa. Surullista, mutta. Sitä en ymmärrä, miten yhteiskunnan keskellä selviää sellasena ihmisenä, joka ei ite tajua sitä omaa ykssilmäsyyttään, eikä koe ongelmaks pahottaa ventovieraiden (tai tuttujenkaan) mieltä. Olemalla tyhmä.

    Mut tän sun jutun luettuani kans vähän oivalsin lisää siitä, miten äitiyteen uppoamalla on vain minä ite. Siis muihin äiteihin/vanhempiin nähden, muuten on vaan minä ja lapset.

    ”Paasasin äidille ja siskoille, kuinka en voi ymmärtää sellaista ajatusta, jonka mukaan äitiys on uhrautumista ja marttyyriutta – – Aikani julistettua äiti totesi, että en mä voikaan ymmärtää, kun olen kasvanut sellaisessa perheessä, jossa äiti on kolmesta lapsesta huolimatta jatkanut myös omaa elämäänsä opiskelijapoliitikkona, kuntapoliitikkona, opettajana, erityisopettajana, yrittäjänä, kirjailijana ja naisena. Perheessä, jossa kukaan ei uhrannut mitään, iskä oli ihan yhtä hyvä kuin äiti ja asiat tehtiin yleensä kuten helpointa on.”

    Tää oli suoraan se, mitä oon itekin kelannu. Mn vanhemmat opiskeli kun esikoinen synty ja lapsenhoito oli parista kuukaudesta eteenpäin sitä, että ne kävi vuorotellen luennoilla ja tenteissä, samalla kun toinen hoiti kotona vauvaa. Myöhempien lasten kanssa on kait ollut puolesta vuodesta vuoteen äitiyslomia ja sen jälkeen töitä, ja jo lapsenkin silmiin vanhemmilla oli myös harrastuksia ja ystäviä. Tosi vaikee siis ymmärtää sellasta mallia, jossa äidillä olis (vuosia) vaan ne lapset ja kaikki omat jutut taka-alalla. Sillon varmaan ois helppo pistää kaikki paukut siihen äitiyteen ja sen miettimiseen, kun muuta ei oikein olis.

    Kuten mun sisko joskus sano, kun naureskelin että miten meidän äiti, joka on maailman vauva- ja perherakkain ihminen, onkin mennyt aina takasin opiskeluihin ja töihin niin sukkelaan. Sisko totes että ”niin, ehkä se on niin vauvarakas, kun se ei oo koko aikaa ollut sen vauvan kans.”

    Sori jaarittelut, mut tää oli tosi hyvä aihe! Ja kirjotus!

  6. Nii

    Allekirjoitan täysin. Itse pelaan 2,5-vuotiaan äitinä kilpasarjassa lentopalloa, ja se tarkoittaa 4-7 0,5-3h treeniä viikossa sekä pelikaudella säännöllisiä 0-2 yön reissuja.

    Joskus iskee epätoivo ja perheajan kaipuu, mutta pääsääntöisesti olen 100000000000 kertaa parempi äiti hyvien treenien jälkeen. En voi ikinä tajuta, miten jollain parisuhteessa elävällä äidillä ”ei ole yhtään omaa aikaa”! Missä se puoliso on?

    Ja joo mikäs siinä, jos sitä omaa aikaa ei edes kaipaa (en kyllä tajua tätäkään…), mutta ärsyttää kyllä just se marttyyrimeininki. Kun ”minä en ikinä pääse mihinkään” ja ”voi kun pääsisin yksin edes suihkuun”.

  7. Salma

    Onneksi, ONNEKSI, olen ajautunut tämän blogin pariin, minähän kommentoin täällä näköjään koko ajan ja saan jutuistasi ihan oikeasti mietittävää! Taas kerran, olipa osui ja upposi -tyylinen kirjoitus.

    Täällä ilmoittautuu imettäjä-äiti, mutta en myönnä sitä pitäväni minään uhrauksena. Tai oikeastaan mitään muutakaan mitä lasteni eteen teen, yritän vain olla lapsilleni hyvä äiti mutta samalla jatkaa myös sellaisia juttuja, joista vain minä itse nautin. Koska sillä tavoin jaksan olla riittävän hyvä äiti noille pallopäille, jotka minua äidiksi kutsuvat siitäkin huolimatta että väsyneenä ärisen ja murisen ja tunnen itseni maailman surkeimmaksi äidiksi. Imettämisen onnistuminen ykkösen kanssa oli työn ja tuskan takana, mutta taistelin, koska maitoa tuli vyörymällä ja luovutin sitä siinä ohessa sairaalaankin. Tällä kerralla ei tarvinnut taistella lainkaan, vaan tytteli nappasi tissistä kiinni heti synnyttyään ja onkin siitä saakka siinä pysynyt kuin takiainen. Lähinnä itselle on alkanut vauvan ollessa nyt runsaan seitsemän kuukauden ikäinen alkanut hiipiä mieleen ajatus, että miten ikinä saan imetyksen loppumaan säädyllisesti.

    Haluaisin pohtia enemmänkin kysymystä onko imettäminen oikeasti mikään uhraus. Jos se onnistuu, sehän on niin helppoa, ettei sitä mielestäni voi uhraukseksi kutsua. Mikä on helpompaa, kun yöllä tyrkätä tissi suuhun jolloin vauva hiljenee, syö ja nukahtaa. Enemmän ihmettelen pulloruokkijoiden jaksamista. Kokeilimme maidollani sitä jouluna, kun halusin nauttia muutaman lasin viiniä. Sehän oli kamalan työlästä! Vauva alkaa ähistä tissille, mies havahtuu, lähtee hoipertelemaan keittiöön, maito mikroon, onko sopivan lämpöistä, äkkiä takaisin ja tässä vaiheessa parikuinen karjuu jo niin kovaa, että äitikin on taatusti hereillä ja kohta seinän takana nukkuva esikoinen. Toki silloin, kun vauvelimme systemaattisesti hylki pulloa noin kuukauden ajan nelikuisena, aloin miettiä, pääsenkö ikinä tiheään tahtiin syövän tyttömme luota yksin minnekään. Mutta onnekseni hän on aina nukkunut kolmen neljän tunnin päikkärit. Joten pääsin, ja pian pullokin alkoi taas kelvata.

    Nyt kun yösyötöt edelleen jatkuvat, olen alkanut miettiä, josko vauvamme huolisi sitä vastikettakin, mielestäni jaksava ja pitkämielinen äiti on lapsilleen paljon mukavampi kuin yltiöväsynyt, pienemmästäkin äänestä kiukkuava, koska on halunnut hakata päätään seinään (minähän imetän, perkele!). (<- note to myself)

    Ja sitten nämä muut ”uhraukset”, joita kiintymysvanhemmuus ilmeisesti ajaa. Kestovaipat check, no siitä syystä että kestoilu säästää ihan törkeän summan rahaa (MUTTA meillä käytetään myös kertsejä silloin kun tuntuu siltä ja aina öisin), perhepeti, no joskus aamuyöllä vauva jää siihen kylkeen nukkumaan kun en jaksa nostaa sitä sängyn jalkopäässä olevaan pinnasänkyyn, mutta useimmiten yritän jaksaa, koska vaarana on, että vanhemmat nähdessään vauva aktivoituu (kokemusta on), itsetehty luomuruoka, no joo, osittain ja sitten tuo sormiruokailee, mutta siitä syystä että emme me muutkaan syö eineksiä paitsi joskus nakkeja ja kyllä niitä vauvan valmispurkkeja sitten otetaan mukaan kun jonnekin lähdetään ainakin varuiksi. Kiintymysvanhemmuudesta jo pelkästään terminä olen sitä mieltä, että se on kohtuuton. Se rajaa ikävästi muut vanhemmat sen ajatuksen ulkopuolelle, että he eivät olisi kiintyneet omaan lapseensa. Ja väite itsessään on jo niin paksu, etten viitsi sitä sen enempää kommentoida.

    Mutta kiitos! Olet ihana kun kirjoitat suoraan. Itselleni ei ole ehkä ongelmaksi koituneet niinkään pätijävanhemmat (olen onnistunut välttelemään heitä: en lue keskustelupalstoja enkä senhenkisiä blogeja ja meidän hiekkalaatikolle on vissiin eksynyt ihan jees porukkaa), vaan vanhempi sukupolvi joka arvostelee nuorempien epäkelpoa ja arveluttavaa lastenkasvatusta. Mutta enpä jaksa niistä välittää, ja joskus jos menee hermo, voi näpäyttää jotain takaisinkin 🙂

    1. Kahvittelija

      Mun oli myös tarkoitus mainita kommentissani siitä, että en pitänyt imettämistä millään tavalla uhrautumisena vaan mulle oli alusta asti itsestäänselvää, että imetän. Koska kaikki sujui imetyksen suhteen suht helposti, mun on tietenkin helppo sanoa, että valinta oli itsestäänselvä. En tiedä, kuinka pitkään olisin jaksanut yrittää imettämistä, jos siihen olisi sisältynyt suuria vaikeuksia. 

      Mäkin olen välillä ihmetellyt, että miten pulloruokkijat jaksavat sitä pullorumbaa, varsinkin yöaikaan! Eli itsekin koen kyllä imettämisen kaikkein helpoimmaksi vaihtoehdoksi, etenkin silloin, kun kaikki imetyksessä sujuu hyvin, eikä tarvitse samalla seistä päällään ja jodlata. 

       

       

      1. Emmi Nuorgam

        Joo siis missään nimessä mä en ajattele, että kaikki imettäjät kokisi sen jonkinlaisena uhrauksena – silloin kun se imetys sujuu, niin sehän on varmasti se helpoin tapa ja silloin nimenomaan pulloruokintaan siirtyminen voisi olla jonkinsortin uhraus. Kyllä mä itsekin olisin toivonut, että hyvin alkanut imetys olis tällä kertaa onnistunut, koska kyllä se oli helpompaa kun pullojen pesu (mutta itseasiassa pulloista oon ajatellut kirjoittaa ihan erillisen jutun, koska ei se nyt ihan niiiiiiiin vaikeaa ole kun joskus annetaan ymmärtää).  

        Sitä en sitten tiedä, että mitä se anonyymi kommentoija uhrautumisella tarkoitti? Kenties hän ei uskonut siihen, että imetys ei vaan kertakaikkiaan onnistuisi – mihin kyllä koko kommentti itseasiassa viittaa – ja että korvikkeen antaminen on aina vaan äidin laiskuutta tai itsekkyyttä. Tai sitten hänen tarkoituksensa vaan oli olla ilkeä, oli pointti mikä hyvänsä. Mistä näistä tietää..

      2. Salma

        Mulla on kokemusta siitä, kun imetys ei suju ja siitä, kun se sujuu. Molemmissa on puolensa, jotka tajuaa vasta sitten, kun ne on käynyt läpi. Esikoisen kanssa imetys ei ensin sujunut, hän ei saanut lituskoista nänneistäni otetta, hermostui heti ja sitten hermostuin minä. Kamala kombo. Rintakumien kanssa onnistui, mutta sitten tuli jo laitoksella lietsottu stressi, että niistä pitää päästä mahdollisimman nopeasti eroon tai imuote vääristyy kokonaan jajajaja. Ja sählää nyt sitten kumien kanssa kun olet jossain ihmisten ilmoilla, tuore äiti muutenkin! Muistan karjuneeni, että VIHAAN tätä imettämistä, laskeneeni, kuinka kauan vielä tätä täytyy jaksaa jne. jne. Mies moneen kertaan ehdotti kauppareissua vastikkeiden ääreen, en suostunut. (Minulla on tapana lyödä päätä seinään vaikka tajuan seinän paksuuden.) Ehkä syynä oli juuri se, että maitoa tuli oikeasti ihan hirmuisesti. Ja jostain olin tietysti lukenut että hyvä äiti imettää kauan, ja mikäs muu tuore äiti on kuin hedelmällinen maaperä kaikenmaailman odotuksille ja vaatimuksille. Imetys alkoi sujua joskus kahden kuukauden paikkeilla ja helpottui siitä eteenpäin koko ajan. Alkuvaikeuksien vuoksi poika oli saanut koko ajan myös pulloa (omaa maitoani), joten osasi hienosti juoda myös siitä, ja koska pakkanen täyttyi hujauksessa maidostani, pääsin heti vaikka minne omien juttujeni pariin. Siimaa oli vaikka kuinka. 

        Nyt sitten, kun imettäminen on onnistunut yli odotusten, kaikki muu onkin ollut paljon hankalampaa. Juuri pulloon tottuminen, muiden syöttäminen jne. Ja nyt sitten on alkanut hiipiä pelko siitä, että miten ikinä saan säädyllisin keinoin pikkutissiposkeni vierottumaan tissistä. Kun kiinteät ruoatkaan eivät vielä (7kk11pv) tee kovin hyvin kauppaansa. Mutta tuskinpa siitä nyt ongelmaa tulee, jos ei sitä itse tee.

        Ja vielä lisättäköön, että aion ehdottomasti opetella käyttämään tuota pienempi paha -metodia! Voiko armeliaampaa (ja hauskempaa!) tapaa ollakaan, sillä äitinä olemisenhan pitäisi olla myös hauskaa ja nautinnollista, ei kamalaa suorittamista ja pätemistä. Kiva esimerkki lapsille: suoritin, pädin, katkeroiduin. Ota siitä mallia, lapsonen.

    2. Emmi Nuorgam

      Totta joka sana! Ja mäkin toivoisin, että ihan jokaista vanhempaa pidettäisiin kiintyneinä lapsiinsa, vaikka eivät varsinaisesti kiintymysvanhempia olisikaan. Sinänsähän siis en usko, että kaikki marttyyrit olisi kiintymysvanhempia tai toisinpäin, mutta ehkä niitä valintoja (perhepeti jne.) on helpompi pitää jotenkin ”parempina” valintoina ja käydä sitten pätemässä muille. Mene ja tiedä.

  8. annaandandyathome

    Hyvä kirjoitus! 

  9. eviela

    Itse en ole äiti, mutta tuttavapiiristä heitä löytyy paljon ja voin sanoa tämän olevan tuttu efekti enkä ole sitä ikinä ymmärtänyt. Todella monella elämä keskittyy täysin siihen lapseen lapsen tultua ja he pitävät sitä vieläpä normaalina ja koska olen lapseton niin minähän en voi asiasta sanoa mitään, koska mitäpä minä voin aiheesta tietää. Selvää toki on, että on paljon asioita mitä en voi tietää mitä tulee lapsiin ja kasvatukseen, mutta kyllä sitä lapsetonkin näkee ettei tuollainen meno voi olla hyväksi kenellekään. Sitä vierestä kyllä todistaneenakin: marttyyriys ei vaan toimi.

    Lisäksi äideillä on myöskin jokin kauhea kilpailu keskenään sekä älytön arvostelu toisiaan kohtaan. Eh, miksi? Miksei jokainen vain voisi olla rauhassa sellainen äiti kuin on? (joojoo pois lukien ääritapaukset tietysti)

  10. sanumaria

    Imetys on siitä jännä aihe, että siinä nähdään aina vain kaksi puolta. Joko haluat imettää (ja imetät) tai et halua (etkä siten imetä). Se kun ei aina ole valinta että joko tai, tai haluamisen määrä ei vaikuta siihen tuleeko maitoa vai ei.

    Pienempi paha-metodi kuulostaa hyvältä, pitänee ottaa käyttöön!

  11. LottaLiisaTuulia (Ei varmistettu)

    Ihanaa Emmi!! Sä olet mun idoli sitten kun saan omia.

  12. Kristaliina

    Äh voi hitsi mua harmittaa, että tuo sai alkunsa tuolla mun tontilla… Olisi varmaan pitänyt poistaa koko kommentti.

    Mutta joo, ”pienemmän pahan tekniikka” -kuulostaa hyvin toimivalta! Itse palautan myös aina mieleeni sitä, mitä tuo meidän lasten Sara-täti (psykasta väikkäriä tekevä plus lääkisopiskelija) on mulle muistuttanut heti Silvan syntymästä asti: että suurin lasten hyvinvointiin suoraan vaikuttava tekijä on äidin hyvinvointi. Ja ihan käsittääkseni tutkitusti. Omaan hyvinvointiin panostaminen siirtyy siis suoraan lasten hyväksi. Eikä ainakaan mun korvaan pakkofiiliksellä puurtava marttyyriäiti ei kuulosta kovin hyvinvoivalta.

    Mun blogin puolella oli myös joskus kommentointia ”uhrautumisesta”. Mä olin sitä mieltä (muistaakseni tämä tuli matkabloggauskeskusteluiden yhteydessä), että minä en ole uhrautunut/uhraudu lapsen/lasten takia, ja kommentoija oli sitä mieltä että totta kai lasten kanssa oleminen on uhrautumista. Mun mielestä ei ole. Monista asioista tietysti luopuu/joustaa, koska haluaa tehdä niin lasten vuoksi. Mun mielestä uhrautuminen-sanassa on ihan erilainen sisältö. Tyyliin että marttyyriäidit just uhrautuu.

    1. Emmi Nuorgam

      Joo siis totta kai lapsien kanssa täytyy tehdä sellaisia valintoja, jotka olisi kenties tehnyt eri tavalla ennen lapsia. Mutta ei se musta ole uhrautumista – uhrautuminen on jotain negatiivista, sellaista mitä ei haluaisi tehdä ja johon ei ole 100% tyytyväinen. Että jos mä nyt vaikka olen ennen lapsia käynyt useamman kerran vuodessa matkalla, niin nyt en enää voi kun rahat ei riitä liikuttaan tätä koko konkkaronkkaa, mutta ei se ole mikään uhraus perheen edestä. Se vaan on nyt tää tilanne, ja se sitten toivottavasti muuttuu parinkymmenen vuoden sisään. No okei, ehkä 15 vuoden, koska sit noi ei enää halua lähteä meidän kans mihinkään. 😉

      Ja turhaan sä nyt mieltäsi pahoitat, et sä ole vastuussa sun blogiin kommentoivista ihmisistä! <3

  13. Ella F.

    joustaa omasta jaksamisestani”

    Muahahahahaahaaaaa! Sen mäkin haluaisin nähdä kun oman jaksaminen joustaa. Jaksaminenhan ON joustamista, ja sitten kun jaksaminen lakkaa, niin ei ole enää joustoa. Voi hyvä luoja mitä höyrypäitä maailma tuottaa. No, mä sulle sillon joskus sanoinkin, että kadehdin sun imettämättä olemista, niin et oo hormoneista sekaisin kuin seinäkello, niinkuin esim. itse olin. 

    Näille marttyyreillehan on tyypillistä myös tämä itsensä kaikein yläpuolelle korottaminen kun kukaan muu ei sitä tajua tehdä ja katkeroitua sitten lopulta siellä äitiyden pyhällä vuorella aivan yksinään miettien, että mikä sitten lopulta meni vikaan kun lapset ovat paenneet mahdollisimman kauas heti kun ikä riittänyt. 

    Harva tajuaa, että lapsi ei ole mikään suoritus, mitään ikiomaa, joka pysyy hamaan maailman tappiin saakka jne. Lapsi on vain lainaa, sanoo vanha sananlasku, ja niinhän se on. Eivät lapsen ole äitiensä persoonallisuuden jatkeita tai harrastuksia, lapsi kasvaa ja kehittyy ja lopulta aikuistuu. Homman juju onkin siinä, että kasvattaisi hänestä sellaisen ihmisen, joka ei arvostelisi toisten ihmisten valintoja, esim. mitä imetykseen tulee 🙂

    1. Emmi Nuorgam

      ”Eivät lapsen ole äitiensä persoonallisuuden jatkeita tai harrastuksia, lapsi kasvaa ja kehittyy ja lopulta aikuistuu.”

      Niin. Sä olet Ella fiksu likka. <3

  14. Vierailija (Ei varmistettu)

    Sivuhuomautuksena se, että toivottavasti moni näkisi kestovaipat yhteisenä hyvänä, eikä sen vaippajätevuoren kasvattaminen olisi pelkästään perheiden sisäinen valinta.

  15. Supernaiivi (Ei varmistettu)

    Sitä mä en oo ikinä tajunnut, että miten joitakuita voi [i]kiinnostaa[/i] niin paljon muiden perheiden kasvatusratkaisut, että ratkeavat vielä syyllistämään niistä. Yleensä ihan mielenkiinnolla itsekin luen ihmisten ratkaisuista, mutta miksi sen pitäisi aiheuttaa mussa muuta reaktiota kuin: aha, noin teillä. Missään mammakerhoissa en oo törmännyt moiseen dissaamiseen edes sivulauseessa, mitä siis erinäisten keskustelupalstojen perusteella etukäteen pelkäsin ennen ipanoidin syntymää. Oon tullut siihen tulokseen, että näiden tuomio-tuijien on pakko olla tyyppejä, jotka elävät vain netissä imemässä toisten tuijien tuomioita ja sen vuoksi heidän maailmankuvansa on hieman vääristynyt.

    Toisaalta, onhan meitä moneen junaan. Pienenä ipanoidi usein huusi kuin hyeena, ja vaikeahan se oli tietää mistä se milloinkin johtui. Yhtenä iltana kun huutokonsertti ei meinannut laantua laitoin sen vaunuihin ja lähdin ulos varovissa toiveissani, että se nukahtaisi. Pääsin ehkä kymmenen metriä ovesta ulos, kun joku ohikulkeva koirankusettaja kommentoi ystävällisesti vaunuista kuuluvaa ujellusta: vittu sillä on nälkä! Voin kertoa, että oma itkuun pillahtaminen ei ollut kaukana. Tuoreena epävarmana äitinä noinkin älyvapaa kommentti aiheutti hirveän omanarvonalentumisen. Onkse oikeassa? Pidänkö mä lastani nälässä? Että syyllistäminen on kyllä todella helppoa varsinkin jos kohteena on yhtään epävarmempi ihminen, ja varmaan osumia tulee sellaisistakin kommenteista, joita ei ole arvosteluksi tarkoitettu. Nykyään onneksi (ehkä) osaisin jo nauraa räkäisesti, jos joku tulisi arvostelemaan.

    Mut sä vedät hyvin, kyl sä sen tiedät. Vanhempien pitäisi kannustaa toisiaan enemmän. Mehän kuulutaan samaan joukkueeseen. Ainakin musta tuntuu, että vanhemmuuden myötä olen liittynyt erityiseen ihmisryhmään, jonka olemassaoloa en oikein aiemmin ees sisäistänyt. Esim. nykyään kaupassa karjuva lapsi aiheuttaa myötätuntoisen reaktion (okei, joskus myös helpottuneen tai vahingoniloisen: muidenkin lapset huutaa, hähää) aikaisemman ärtymyksen sijaan. Ja herätessä yöllä seitsemännen kerran voin miettiä, että en varmastikaan ole ainut. Samassa kakkavaippaveneessähän tässä ollaan. Voimia vaan, siskot ja veljet! It gets better. ;D

  16. Suvi K.

    Mielenkiintoista seurata näitä keskusteluja näin ei-mitään-kokemusta-pikkulapsista-näkökulmasta. 🙂 Luin tuon mainitsemasi Kristaliinan jutun ja olin sitä mieltä että just näin, nyt luin sinun juttusi ja ajattelin siitäkin että just näin!

    Imo lapsen (vapaaehtoisesti) hankkiminen tarkoittaa sitoutumista siihen, että laittaa lapsen edun aina edelle, jos se on ristiriidassa minkä tahansa muun edun edelleen. Siis jos. En kuitenkaan mitenkään ymmärrä, miten äidin satunnaiset bileillat tai voikukissa kieriminen olisivat uhkia lapsen hyvinvoinnille – vaikken tosiaan asiasta mitään tiedäkään. 😉

    1. Emmi Nuorgam

      Voikukat on myrkyllisiä > lapsi saa koskea niihin > etkö ole kiinnostunut lapsesi hyvinvoinnista > huono äiti. 😉

      1. Suvi K.

        Öö… mä luulin että voikukat on syötäviä (ainakin lehdet)? :DD

      2. Anna-Reetta

        Täh? Myrkyllisiä? Mä olen niitä muksuna ainakin mättänyt naamariin niin että napa ruskas. 😀 

        tosin se voikin selittää miksi olen tälläinen nykyään ;D

        1. Anna-Reetta

          Ainoa mitä kiellettiin syömästä oli kielot, variksen(?)marjat ja sienet.

          1. Emmi Nuorgam

            Siis mulle on kerrottu, että se valkoinen mönjä on myrkyllistä! En mä sitä tosin mistään oo varmistanut koskaan.. 😀

          2. Anna-Reetta

            Sehän on just sitä mitä niistä kukista silloin nuoleskeltiin kultaisella 90-luvulla! 😀 leikittiin että se oli maitoa ja joku toinen muksu sanoi että se on terveellistä.. x)

          3. Anna-Reetta

            http://www.tohtori.fi/?page=5184117&id=1238251 tuossa on jotakin tietoa, tosin en ole ihan varma tohtori.fi-sivuston luotettavuudesta, mutta voikukan hyötyvaikutuksista olen ainakin itse joskus kuullut. Muistaakseni joku joskus teki siitä jopa teetä..?

          4. LauraEm.

            Mä en oo ikinä kuullut että se ois myrkyllistä, mutta se SOTKEE! Se on siinä kukassa valkosta mut tahraa kädet ja vaatteet ruskeeks eikä lähe pesussa pois. Lapset sitten kulkee likasena ja sottasena kun äiti ei vahdi ja kiellä, jos vauva ois kantoliinassa ja siinä sitä imettäis niin pystyis samalla huolehtiin siitä isommastakin lapsesta! Ainakin puoleks vuodeks voisit tehdä näin eksnii.

      3. Solitaire

        Aargh, missä nämä kerrotaan? Tuleeko synnäriltä mukaan joku opas, ”näin et tapa lastasi”, koska huonosti olis käynyt mun mukelolle taas 😀

        1. Emmi Nuorgam

          Ei, pakko vetää ihan intuitiolla! Tai sit käydä kaksplussasta lukeen ohjeita. Mä suosittelen ekaa.

  17. Anna-Reetta

    Kuulostaa hyvältä! Vaikka olen lapseton niin en ymmärrä näitä äitejä joiden maailma pyörii niiden muksujen ympärillä 24/7 seuraavan 18-vuoden ajan ja sitten kun lapset lentää pesästä niin tuleekin identiteettikriisi joka usein avioliitossa eläville aiheuttaa eron. Lapsen saanut nainen on muutakin kuin äiti! Juttelin aiheen vierestä joskus äitini kanssa ja hän on ollut juuri sellainen jota kaikki tämän päivän pirttihirmu-pulloruokintaonsaatanasta-lapsenpaikkaonkotona -äidit olisivat varmaan teurastaneet. Mun kohdalla rintaruokinta loppui puolivuotiaana (aluksi yöimetys) ja mut laitettiin hoitoon 11kk ikäisenä kun äiti sai töitä (elettiin lama-aikaa 1993), pikkusisko oli vain parin kk ikäinen (ei ollut edes puolivuotias) kun joutui hoitoon koska äiti sai töitä (aluksi oltiin naapurissa mummon luona). Sitten tuli vielä pikkuveli joka taisi olla puolivuotias hoitoon mennessään. Ja äiti oli vieläpä niin ”itsekäs” että halusi opiskella itselleen erikoistumistutkinnon. Muutettiin sitten lapset äidin kanssa toiselle puolelle suomea (oltiin 7-, 5-, 4-vuotiaita) ja iskä jäi opiskelemaan kotiseudulle. Minun äitini on myös käynyt joka vuosi vähintäänkin yhdellä ulkomaanmatkalla ilman meitä lapsia, jotka muuten ollaan kaikki nyt aikuisia, ja on harrastanut omia juttujaan eikä elänyt elämäänsä meidän lapsien saavutusten kautta, ja silti paljon on meitä kannustanut ja tukenut elämässä ja tavoitteissa.

    Siis ihan hirveän upea nainen joka on uskaltanut ja jaksanut tehdä sitä mitä itse haluaa. 

  18. honeychile

    Joskus kyllä mietin, että miten kukaan uskaltaa kirjoittaa näistä lastenkasvatusjutuista, kun se tuntuu suoralta kutsulta kaiken sortin avoimeen morkkaamiseen. Iso peukku teille, etekin jos jaksaa edustaa jotain muuta kuin sitä yleistä äitimarttyyriutta 🙂

    Mutta ehkä vapauttavaa oli erään työkaverin kommentti, että esikoisen kanssa hän sai kauheasti stressiä muista äideistä ja siitä, mitä mieltä nämä ovat, kunnes seuraavan lapsen kanssa tajusi että eivät ne naiset olleet sen tyyppisiä ihmisiä joiden kanssa hän muuten olisi ollut kovasti samaa mieltä maailmasta eikä kannata näin ollen olettaa että äitiydestäkään olisi yhteistä säveltä löytynyt… meitä on moneen junaan, vanhempinakin.

    1. Emmi Nuorgam

      Hyvä näkökulma, en oo koskaan tullut ajatelleeksi! Mikähän siinä on, että harva mua kritisoi, kun meidän perhe asuu kerrostalossa Tampereella, mutta tuttipullosta jaksetaan jauhaa? 

  19. Ruusu

    Mä kahdehdin Emmi sun asennetta, että osaat mennä viipottaa maailmalla ilman lapsia. Kokeilit imetystä, huomasit ettei homma toiminut ja valitsit vauvan ruokkimiselle paremman vaihtoehdon. Osaat jättää lapsesi muidenkin hoitoon ja pystyt nauttimaan täysillä, kun olet heistä erillään. En mä vaan aikanaan osannut, vaikka olisin halunnut. Okei, nykyään mä viipotan maailmalla varmaan ihan liikaakin, mutta tuota taitoa olisin kaivannut jo lapsen ollessa pienempi.

    Mä luulenkin, että tuollaiset ”mikset uhrannut lapsellesi edes puolta vuotta” -kommentit kimpoaakin kateudesta. Kaikilla kun ei ole esimerkiksi miestä, joka jää tyytyväisenä hoitamaan kuukauden vanhaa kiljukaulaa ja sanoo vaimolle ”mene vaan menoillesi”. Silloin on helpompi vedota imetyskorttiin kuin myöntää ääneen, että äitikin haikailisi omille menoilleen mutta mies ei auta. Toki silloin pitäisi ottaa mieluummin ottaa asiaa puheeksi kotona kuin huudella tuskaansa anonyyminä netissä.

    1. Emmi Nuorgam

      Niin, enpä ole tullut ajatelleeksi. Onneksi musta tuntuu yleistyvän koko ajan vanhemmuuden tasa-arvoinen jakaminen, jossa kummallakin on yhtäläiset mahdollisuudet toteuttaa itseään myös kodin ulkopuolella. Tai sit mä vaan elän sellaisessa kuplassa?

      1. Ruusu

        Mä luulen että me eletään näissä suurimmissa kaupungeissa kuplassa. Ei mun mies nyt puolen vuoden koti-isäkokemuksella oo tainnut kertaakaan törmätä negatiiviseen kommentointiin esim. kaupungilla lapsen kanssa pyöriessään. Koti-isyyshän on tällä hetkellä suorastaan trendikästä! Mutta kuten sanottu, vain isommissa kaupungeissa. Veikkaan, että pikkukylillä ei vielä ihan näin ajatella. Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa…

        1. Nii

          Mä kyllä väitän myös, että osasyy voi olla myös äidissä. Jos äiti ei ikinä anna isän tehdä asioita omalla tavallaan (tyyliin vaihtaa miehen vauvalle pukemat vaatteet, järjestää tiskit uudestaan koneeseen, syöttää vauvan _aina_ itse vaikkei imettäisikään, syöksyy aina itse lohduttamaan itkevää vauva, tai mikä pahinta harrastaa tätä ”anna kun minä näytän”-kommentointia) niin tuskinpa sillä miehellä hirveästi kiinnostaa edes ehdottaa minkäänlaista vapaailtaa. Kun tietää että sieltä tulee kuitenkin 5min välein viestiä että mitensiellämeneepärjäätteköpitäiskömuntullakotiineikaiseitke ja parhaimmillaan kotiin palaava äiti alkaa kauhistella että MIKS TÄLLÄ EI OO PYJAMAA KO SE NUKKUU OMG IHAN HIR-VE-ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ (otteita elävästä elämästä).

          Me eletään täällä suurkaupungissa 😉 näköjään samassa kuplassa, koska ei miehelle ole asiaa kommentoitu, appiukko nyt on joskus jotain mutissut kun se Niina on taaaaaaas reissussa. Sen kommentit voi kyllä jättää omaan arvoonsa 😀

          Niin joo ja. Mun mielestä mies ei ”auta lastenhoidossa”, se kuulostaa aivan urpolta jo lauseena. En minä tiiä sitten miten sen vois sanoa fiksummin, jotenkin vaan että ”mies on lapsen kanssa yhtä paljon kuin minä”. Kammottavinta on mun mielestä sanoa että mies on lapsenvahtina! EI SE OLE LAPSENVAHTI, se on sen ISÄ!!! Niin.

          1. Emmi Nuorgam

            Tell me about it. Teki mieli ravistella neuvolan terkkaa, kun se kysyi, että onko mieskin nyt sit ihan autellut vauvan hoidossa? En kuitenkaan ravistellut, totesin vaan, että ei se mitään auttele, vaan on vanhempi siinä missä minäkin.

          2. LauraEm.

            Mäkin kirjotin tästä jo blogin alkuaikoina ( http://www.lily.fi/blogit/vau-mika-vauva/isa-ei-auta-aitia ), koska en kestä sitä ”auttamista”. Nimenomaan että auttaa hoitaan vauvaa, siis kuulostaa yhtä hölmöltä kun yleisesti ”auttaa kotitöissä”. Että ne on sille naiselle kuuluvia juttuja, joissa mies sit joskus vähän auttelee hyvää hyvyyttään. Omasta: ”Jos pitää auttamisesta puhua, ois musta oikeemmin sanoo, että autetaan toisiamme pärjään hyvin.” Oon edelleen tota mieltä.

  20. Heidi

    Asiallinen keskustelunavaus ja kommenttiketju! Olen toipuva marttyyriäidin kasvatti. Äiti korkeakoulutuksestaan huolimatta vietti yli kymmenen vuotta kotona kasvattaen neljä (4) lasta ilman päiväkotia kouluikään. Isä vähän autteli, mutta mielestään kantoi arvokasta roolia perheen elättäjänä. Isä oli usein pitkillä työmatkoilla ja tuli kotiin jet lagisena ja kärttyisenä. Äiti ei osannut asettua vastaan, kun isä piti fyysistä kurinpitoa tehokkaana kasvatusmetodina tottelemattomille lapsille. Äiti oli siis isälle tässä suhteessa täysin alisteinen ja antoi oman hellän kasvatustyylinsä mennä hetkessä romukoppaan, kun isä alkoi laskea kolmeen. Äiti ehkä kuvitteli olevansa ihan rento, kun ei aina desinfioinut tutteja ja syötti jatkuvasti eineksiä, mutta minä sain kuvan uhrautuvasta, itselleen vieraaksi jääneestä naisesta, jonka omalla onnellisuudella ei ollut mitään arvoa. Hän kohteli itseään arvottomana, joten olin pitkään kauhuissani ajatuksesta hankkia lapsia, sillä kuvittelin minusta tulevan yhtä arvoton. Onneksi äiti voi olla monella tavalla. Pahinta on, että olen vasta 24, eli tämäkin kokemus on ihan lähimenneisyydestä. Älkää tämmöisiltä ottako vastaan minkäänlaisia kasvatus- tai vanhemmuusneuvoja! Rakastaa ennen kaikkea itseänne!

  21. Heidi

    Asiallinen keskustelunavaus ja kommenttiketju! Olen toipuva marttyyriäidin kasvatti. Äiti korkeakoulutuksestaan huolimatta vietti yli kymmenen vuotta kotona kasvattaen neljä (4) lasta ilman päiväkotia kouluikään. Isä vähän autteli, mutta mielestään kantoi arvokasta roolia perheen elättäjänä. Isä oli usein pitkillä työmatkoilla ja tuli kotiin jet lagisena ja kärttyisenä. Äiti ei osannut asettua vastaan, kun isä piti fyysistä kurinpitoa tehokkaana kasvatusmetodina tottelemattomille lapsille. Äiti oli siis isälle tässä suhteessa täysin alisteinen ja antoi oman hellän kasvatustyylinsä mennä hetkessä romukoppaan, kun isä alkoi laskea kolmeen. Äiti ehkä kuvitteli olevansa ihan rento, kun ei aina desinfioinut tutteja ja syötti jatkuvasti eineksiä, mutta minä sain kuvan uhrautuvasta, itselleen vieraaksi jääneestä naisesta, jonka omalla onnellisuudella ei ollut mitään arvoa. Hän kohteli itseään arvottomana, joten olin pitkään kauhuissani ajatuksesta hankkia lapsia, sillä kuvittelin minusta tulevan yhtä arvoton. Onneksi äiti voi olla monella tavalla. Pahinta on, että olen vasta 24, eli tämäkin kokemus on ihan lähimenneisyydestä. Älkää tämmöisiltä ottako vastaan minkäänlaisia kasvatus- tai vanhemmuusneuvoja! Rakastakaa ennen kaikkea itseänne!

  22. Katkera uhrautuja

    Mun mielestä sä ehkä vähän syyllistyt siihen samaan kuin ne (=me) marttyyriäidit. Eli siis dissaat toisten tapaa olla äiti. Tai mulle ainakin tuli nyt vähän sellainen olo, että meidät, jotka imetetään pitkään ja hoidetaan lasta kotona ja syötetään itsetehtyä luomuruokaa jne, leimattiin nyt kaikki katkeriksi äitiyden suorittajiksi, jotka ovat itse asiassa huonompia äitejä kuin ne, jotka eivät koskaan koe uhrautuvansa.

    Ja itse asiassa kaikki äidit – myös me katkerat uhrautujat – noudatetaan sitä samaa pienemmän pahan periaatetta: koen imettämisen vaivan merkittävästi pienemmäksi pahaksi kuin pulloruokinnan vaivan. Samoin koen, että luomuruoan ostaminen ja valmistaminen ovat pienempi paha kuin se, että syöttäisin lapselleni teollista purkkiruokaa. Koen myös, että jatkuvan läsnäolon raskaus on pienempi paha kuin _mahdollisesti_ terveen kiintymyssuhteen muodostumista uhkaava lapsen ikään nähden liian pitkä poissaolo. Esimerkkejä on lukuisia, ja jokaisessa kysymyksessä toimin pienemmän pahan periaatteen mukaisesti, mutta se pienempi paha on minulle eri kuin sinulle. Vaikka ulospäin näyttäisi siltä, että teen kaiken vaikeimman kautta, teen kuitenkin ratkaisuja, jotka ovat minun näkökulmastani kokonaisuuksina helpompia. Luulen, että kaikki ihmiset toimivat niin.

    Vaikka välillä mulla onkin olo, että hiukan uhraudun, en missään tapauksessa ole katkera enkä ainakaan koe itseäni muita paremmaksi äidiksi. Teen valintoja vain siksi, että ne tuntuvat minusta oikeilta (eli siis tuntuvat kokonaisuudessaan helpommilta kuin ne muut vaihtoehdot). Moni tuntuu kyseenalaistavan tällaisen ”uhrautuvan” äidin motiivit, mutta itse en edes yleensä kerro muille ihmisille lastenkasvatusta koskevista valinnoistani enkä taatusti ole ketään muita äitejä tuomitsemassa heidän valintojensa perusteella eli mitään piilotettuja ylemmyysajatuksia tai tarvetta nokittelulle minulla ei ole. Harmittaa vain, että näiden valintojen perusteella minusta tehdään päätelmiä ja leimataan tuomitsevaksi katkerikoksi.

    Eli siis. Pitkän avautumiseni pointti: näkökulmaa muuttamalla ollaan kaikki ihmiset samanlaisia, mutta valinnat vain näyttävät ulkoisesti erilaisilta. Kaikki me kuitenkin tavoitellaan kokonaisuudessaan optimaalisia toimintatapoja. Ne vain ovat erilaisia eri ihmisille. Jos lähdetään siitä (kuten kai tarkoitus oli?), että kaikki ovat omalla tavallaan hyviä äitejä, ei mun mielestä ole kovin ok todeta, että ne koskaan uhrautumattomat äidit olisivat lapselleen parhaita äitejä. Kun ihan samalla tavalla se jatkuvasti uhrautuva äitikin toteuttaa äitiyttään juuri sellaisella tavalla kuin itse parhaaksi näkee.

    1. emminuorgam

      Aluksi: Tämä kirjoitus on kirjoitettu vuonna 2014. Kärsin synnytysmasennuksesta ja minua syyllistettiin ihan ihmeellisistä asioista. Jos kirjoittaisin tekstin nyt, siitä ei tulisi samanlainen, onneksi.
      *
      Itse ajattelen, että uhrautuminen terminä on negatiivinen. Uhrautuminen on jotain, jota tehdään omasta hyvinvoinnista tinkien, luopuen ja ehkä vähän vastentahtoisesti. Sen vuoksi ajattelen, että se helposti katkeroittaa ja tekee onnettomaksi. Enkä soisi kenenkään olevan onneton äiti. Näitä valintojahan voi tehdä myös muuten, ilman että se on varsinaisesti uhrautumista. En ainakaan kirjoituksestasi saa sitä mielikuvaa, että pitkä imetys tai luomuruoka (jota myös meillä syötiin) olisi sinulle uhrautumista – se on valinta, jonka sinä olet kokenut parhaaksi. En siis väitä, että kaikki valinnat, jotka joku on tehnyt eri tavalla kuin minä, olisi uhrautumista. Sen sijaan kritisoin ajattelutapaa, jossa äitiä syyllistetään siitä, ettei tämä tingi omasta jaksamisestaan jonkun niinkin vähäpätöisen asian, kuin vauvan ruokailun vuoksi. Tärkeintähän kuitenkin on, että lapsi saa ruokaa, sen muodolla ei sinänsä ole väliä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *