Jenni Vartiainen haluaa tietää, miltä tuntuu löytää Se Oikea. Sen sijaan mä ajattelin kertoa, että miltä tuntuu olla masentunut. Ei siksi, että haluaisin jotenkin retostella asialla tai siksi, että haluaisin maalata kuvan yhdestä ainoasta tavasta masentua, vaan siksi, että mulle itselle oli tosi vaikea tajuta mistä on kyse ja tämä ehkä auttaa jotakuta muuta tunnistamaan jotakin itsessään. Tai sitten ei.
Kuten siinä edellisessäkin kirjoituksessa mainitsin, on mun käsitys masentuneesta ihmisestä aika stereotyyppinen – siis sellainen syrjäytynyt ja eronnut keski-ikäinen mies tai syömishäiriöistä kärsivä teini. Sellainen, mitä löytyy kun guuglettaa sanan ”masennus”. Oli aika vaikea hoksata, että tälläinen kolmikymppinen (voi luaja..), elämästään pääsääntöisesti tykkäävä ja skumppaa juova nainen voisi olla masentunut. En missään vaiheessa ole miettinyt itseni tappamista, saatikka tekeväni lapsille mitään – päinvastoin, mulla on aivan käsittämättömän ihanat lapset, joista oon ihan superonnellinen.
Mutta kuten sanottu, mä pääsääntöisesti pidän mun elämästä. Mulla on kaunis koti ja ihana kesänviettoparveke, paljon tärkeitä ihmisiä ja ystäviä ja työ jota rakastan. Siksi tätä onkin niin tavattoman vaikea kuvailla.. Tavallaan kyse on siitä, että mä tiedän että mulla on asiat hyvin, mutta mä en tunne sitä. Tai oikeastaan en ole vähään aikaan tuntenut spontaanisti oikeastaan yhtään mitään. Kuulostaa ehkä vähän murrosikäisen draamalta, kun sanoo ettei tunne mitään, mutta tarkoitan tällä siis sitä, että mä olen joutunut aktiivisesti ajattelemaan olevani iloinen tai onnellinen. Yksi mun läheinen sanoi, että parasta siinä, kun parantuu masennuksesta, on se, että yhtäkkiä vain tuntee asioita, ilman että niitä tunteitaan tarvii ajatella. Sitä mä odotan kuin kuuta nousevaa.
Mun lääkäri (joo oon nykyään se ihminen, joka aloittaa kaikki lauseensa sanoilla ”mun lääkäri”) epäili, että olen sairastunut jo silloin ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Se selittäisi monta asiaa, ja todennäköisesti näin onkin käynyt. Ja nyt kun puhun sairastumisesta, niin puhun nimenomaan fyysisestä sairaudesta: mitä enemmän sen lääkärini kanssa olen puhunut ja aiheesta lukenut, niin mäkin olen sitä mieltä, että synnytyksen jälkeinen masennus on nimenomaan fyysinen sairaus: raskauden ja synnytyksen jälkeen hormonit on sekaisin, eikä aivot enää tuota mielialaa, unirytmiä ja psyykistä energiaa sääteleviä välittäjäaineita.
Tän takia aloitin niiden masennuslääkkeiden syömisenkin – jotta mä olisin taas ihan spontaanisti iloinen! Toisinsanoen, että mä olisin taas oma itseni. Tiedän, että jatkuvaa väsymystä ei voi korjata millään lääkkeillä, eikä mun päänsisäiset issuetkaan pelkästään niillä parane, mutta voi serotoniinit kuinka teitä kaipaankaan!
Viime viikonloppuna kun vietettiin ystäväni polttareita, kysyi multa yksi puolituttu, että mitä mulle on käynyt, kun ennen olin paljon enemmän täynnä iloa. Siihen oli jotenkin ihan sairaan hyvin kiteytetty se, miltä musta tuntuu. En mä ennen joutunut koko ajan analysoimaan, että miltäköhän musta nyt tuntuu, tai että onko mulla kivaa. Mulla ei koskaan ennen ollut TRL-päiviä, joita nyt tuntuu olevan ihan koko ajan – en pysty nauttimaan esimerkiksi superhyvien tyyppien seurasta laivalla, kun mietin koko ajan miten masentavaa seuraa mä varmasti olen ja rumakin vielä. Mä vertaan itseäni koko ajan muihin: olenko yhtä hyvä äiti kuin joku toinen, olenko yhtä hyvä vaimo, onko mulla siisti koti, olenko tarpeeksi hyvä ystävä, sisko, lapsenlapsi, käly tai miniä. Yleensä aina vastaus on ei. Vaikka tekisin mitä, en koskaan voi olla edes riittävän hyvä.
En tiedä mikä tän inhottavan piirteen mussa on laukaissut – luultavasti lapsien syntyminen ja se ikävä tosiasia, ettei kukaan koskaan ole täydellinen vanhempi. Sen myötä mä olen alkanut kyseenalaistamaan muunkin erinomaisuuteni ja mun itsetunto ihan kaikilla elämän osa-alueilla laahaa jossain pohjamutiakin alempana. Keskustelut mun lääkärin kanssa on saaneet mut tajuamaan, että mä olen ihminen joka vaatii itseltään ihan valtavasti. Tähän saakka olen ajatellut olevani vaan sellainen rento ja spontaani ihminen, joka tekee just niinkun haluaa. Nyt ymmärrän, että se nimenomaan on yksi mun suurimmista ongelmista: asiat on tehtävä just niinkun mä haluan. Ja lasten kanssa se on varma tie syviin epäonnistumisen tunteisiin ja itseinhoon.
Siltä musta siis tuntuu. Väsyneeltä, rumalta ja lihavalta. Äidiltä, joka ei koskaan ole lapsilleen riittävän hyvä. Vaimolta, joka varsinkaan ei ole miehelleen riittävän hyvä – ystävistä tai muista perheenjäsenistä nyt puhumattakaan.
Kuulemma ensimmäinen askel parantumisessa on tunnistaa nää asiat itsessään. Toinen on niistä puhuminen. Ensimmäinen askel on kohtuullisen helppo ja toinenkin ihan siedettävä (vaikka tuntuu aina niin syylliseltä sanoa olevansa masentunut, kun ei mun lapset ole edes mitään koliikkilapsia eikä mieskään ole alkkis), mutta se kolmas, eli näiden asioiden käsittely, on aivan sairaan pelottavaa.
Ens viikolla psykologi palaa takaisin lomalta. Toivottavasti se on edes puoliksi yhtä ihana kuin mun lääkäri ja osaa esittää tismalleen oikeita kysymyksiä.
Maria S.
Tunnistin oman masennukseni jälkikäteen kun luin aiheesta lehtiartikkelin, missä kuvattiin masennuksen oireita. Mulla on semmonen monen kuukauden pätkä elämästäni, josta mä tiedän, mitä oon tehny, mutta mistä mulla ei oikeasti ole mitään muistikuvaa. Sillon oli elämässä sekaisin opinnot ja totaalisen väärä poikaystävä, ja yhtäkkiä olin vaan niin hukassa kaikesta siitä, mitä olin aina suunnitellut elämältäni. Kriisi laukes ja solmut alko selviämään, kun poikaystävä jätti, ja muutaman hyvän ystävän avulla kampesin itseni ylös suosta, jossa en ees tienny olleeni.
Tän takia mua vähän pelottaa lapsien saanti, sillä pelkään olevani ns. prime material synnytyksen jälkeiselle masennukselle.
Anna-Reetta
Tunnistan itteni tästä! 😮 Oikeastaan näitä jaksoja on elämässä ollut useampikin ja erilaisina. Etenkin lukioaikana sain taistella itseni semmoisesta suosta ettei ole tosikaan. Tiedän että olen sinä kesänä tehnyt tätä työtä ja ollut täällä, mutta hirveitä mustia aukkoja koko se aika täynnä, eikä muistot kyseiseltä ajalta tule spontaanisti. Toisaalta ei tuota aikaa ehkä niinkään tee edes mieli muistella.
Anna-Reetta
Lisättäkööt että kävin tuolloin lukioaikana psykologin luona juttelemassa, mutta missään papereissa ei ole mainintaa masennuksesta, vain pienestä alakuloisuudesta.
Kahvittelija
Itse pelkäsin vähän samaa; olin varma, että mulle jos jollekin napsahtaa synnytyksen jälkeinen masennus, koska olin opintojeni puolivälissä, juuri tuollaisessa sunkin kuvailemassa sekaisessa elämänvaiheessa (lievästi) masentunut ja koska mun suvussa on vahva ”masennusalttius”. Mutta mä en ole varmaan koskaan ollut niin onnellinen kuin esikoisen synnyttyä, vaikka lapsen saaminen on toisaalta vienyt esimerkiksi väsymyksen aivan uudelle tasolle.
Emmi Nuorgam
Joku muu kommentoi aiemmin samaa kuin Kahvittelija tuossa alla; siis että lapsen saamisen jälkeen oli niin kaukana masentuneesta, kuin vaan voi olla. Masennustaustasta riippumatta tai juuri sen ansiosta, sitähän kukaan ei tiedä.
Ainakin meidän neuvolassa tähän asiaan on suhtauduttu koko ajan asiallisesti ja järkevästi ja ollaan paljon puhuttu siitä, miten asiat sitten menisi, jos me vielä joskus haluttaisiin lisää lapsia. Lääkitys voidaan esimerkiksi aloittaa ennaltaehkäisevästi. Itse tunnet tietysti itsesi parhaiten, mutta kannattaa olla avoin raskaudelle ja itselleen, uskoisin, että lopputulos tulee oleen loistava! 🙂
Samaistuja (Ei varmistettu)
Kiitos kirjoituksestasi. Upeaa, että puhut kokemuksistasi niin avoimesti. Moni on varmasti samassa tilanteessa, vaikka kadulla vastaan tullessa ei uskoisikaan. Halit ja aurinkoa kesääsi!
Emmi Nuorgam
Olen jo nyt yllättynyt siitä, miten sellaiset ihmiset on ottaneet yhteyttä näiden kirjoitusten jälkeen, joiden en koskaan olisi uskonut olleen masentuneita. Tai joiden elämä on ollut pelkkää juhlaa – siis täältä ulkoa käsin katseltuna. Kiitos haleista ja kannustuksesta! 🙂
Hurmosmamma
Apua. Nyt meni kieli väärään kurkkuun, tai sitten tuli allerginen reaktio sun tekstistä. Nimittäin mä samaistun aivan täysin.
Oon pistänyt tän kaiken elämänmuutoksen shokin piikkiin. Ja sen piikkiin, että hyvin lähipiirissä on lähes samanikäinen ”täydellinen” mamma, joka briljeeraa täydellisyydellään niin, että väkisinkin tulee ruma ja lihava ja paska olo. Mutta kyllähän mua neuvolassa tarkkaan syynättiin ja sain aika korkeat pisteet siitä ”masennustestistäkin”. Mä haluaisin myös olla se iloinen, kaunis, riittävä itseni joka olin ennen.
Mutta erona suhun, mä olen pässi ja jäärä ja odotan tän menevän ohi itsekseen. Tai yritän suorittaa sen ohi. Teen asioita nokittaakseni lähipiirin täydellistä mammaa, jotta voisin taputtaa itseäni selkään, että nytpäs tein hienosti.
Ja silti olo on aina vaan riittämätön.
Isoja halauksia sulle <3
Emmi Nuorgam
<3
Halauksia takaisin (ja oikeasti, se yksin suorittaminen ei kannata. Ihan vaikka kaikkien meidän muiden vuoksi: pyydäthän apua!)
sanniiii (Ei varmistettu)
Mulla ei ole minkäänlaista kokemusta synnytyksenjälkeisestä masennuksesta koska sen verran nuori olen vielä ettei lapsia ole toivottavasti tulossa piiiitkään aikaan 😀 Mutta tiedän tasan tarkkaan miten hirveitä hormonit osaa joskus olla, n. 2 vuotta sitten mulla alkoi menkkojen aikaan aivan hirveät hormoniongelmat ja koko viime vuosi meni oikeastaan siinä että 1-2 viikkoa kuukaudessa lähinnä vain itkin, joinain päivinä itkin sängyssä räkäisessä pyjamassa ja söin vain puuroa kun jaksoin lämmittää. Siten keväällä asiat onneksi parani ja ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tuli huima 3 kuukauden tauko oireista, ja oli aivan ihmeellistä olla onnellinen ja iloinen niinkun, koko ajan, ja niinäkin päivinä kun ei ollut, ei haitannut koska tiesi että se ärsytys ja itkuja masennus on luultavasti huomenna jo mennyt. Harmi vain että aina kun tämä olo tulee niin mitään niitä hyviä päiviä ei ikinä muista 🙁 Mutta tsemppiä, kyllä sä selviät !! 🙂
Nāiádes
Voi Emmuli sä oot ihan täydellinen tommoisena kun oot. Sekä äitinä Einolle ja Hildalle, että tyttärenä äitille ja iskälle, vaimona Markulle ja varsinkin isosiskona mulle ja Supelle.
Tällä hetkellä yritän olla Sunnálle yhtä hyvä isosisko, kun sä olet mulle ja toivon, että jos äidiksi ja vaimoksi joskus tulen, niin voisin olla niissä sun veroinen : )
Emmi Nuorgam
<3
Mahdoton Nainen
Mä lopetin terapian jo yli vuosi sitten, mutta käytän toisinaan edelleen fraasia ”mun terapeutti sanoi…” 😀
Masennus todellakin on vaikea sairaus tunnistaa, ellei se mene todella pahaksi. Mä olen ollut ajoittain enemmän tai vähemmän masentunut varmaan teini-ikäisestä saakka, mutta tajusin hakea apua vasta vuosien kuluttua kun tilanne meni niin pahaksi, että ajatuksissa pyöri lähinnä ”jos toi bussi nyt ajaa mun päälle niin ehkä se on parempi niin”. Asioiden käsittely tosiaan on ihan helvetin pelottavaa ja aika raskasta (siis ihan fyysisesti raskasta, monesti terapiaistunnon jälkeen mä olin niin väsynyt että olisin voinut vaan nukkua), mutta se ihan oikeasti kannattaa. Koska se tunne kun pääsee irti siitä masennuksesta on kuin vetäisi ilmaa keuhkoihin ekaa kertaa pitkään aikaan.
Nannannaa
Sä kuvailit just aika hyvin sen, miltä musta tuntuu. Miltä musta on tuntunut, tyyliin aina. Sä olet vaan niin rohkea ihminen, ettet tiedäkään.
Emmi Nuorgam
Kiitos. <3
edgybeauty
Kuvailit ihan loistavasti. Itselläni mukaan tulee vielä ihan ääretön turhautuminen siitä, ettei tunne mitään, ja vaikutan tosi vittuuntuneelta koko ajan. Mutta totta kai se turhauttaa kun kaikki on päällisin puolin aivan täydellisesti mutta ei itse tunne sitä. Pahimpina kausina mulla menee myös muisti, muutamista puolivuotisista vuosia sitten muistikuvia ei juurikaan ole.
Voimia ihan hirmusti, toivottavasti lääkkeetkin alkaa tepsimään. Se käsittelyvaihe vie voimia, mutta lopulta palkitsee ihan älyttömästi.
hanne_tasteofhoney
”Tähän saakka olen ajatellut olevani vaan sellainen rento ja spontaani ihminen, joka tekee just niinkun haluaa. Nyt ymmärrän, että se nimenomaan on yksi mun suurimmista ongelmista: asiat on tehtävä just niinkun mä haluan. Ja lasten kanssa se on varma tie syviin epäonnistumisen tunteisiin ja itseinhoon. ”
Mä tunnistan itseni tällaisesta ärsyttävyyteen ja neuroottisuuteen asti menevästä kontrollifriikkiydestä. Kotioloissa kaikki lasten- ja kodinhoitoon liittyvät asiat on mentävä just sillä mun tavalla, ja lopputulos on se että mä turhaudun omaan riittämättömyyteeni ja kärsimättömyyteeni, ja lapset kiukkuaa kun äiti on niin jäärä. Ihan oikeasti, onko sillä väliä jos lapselta jää pari lusikallista syömättä, tai jos mies ripustaa pyykit vähän eri tavalla kuin minä? Eikö pääasia ole, että lapsella on maha täynnä ja mies huomioi minut auttamalla kotitöissä?
Mun lapset on myös syntyneet pienellä ikäerolla, ja välillä on oikeasti ollut tosi masentavat tunnelmat. Kumpikin lapsista on valvonut öitä pahimmillaan aamuseitsemään asti, jolloin on saanut alkaa jo samoilla silmillä aamupuuron keittoon. Sellaista väsymystä ei kukaan tajua, ellei sitä ole itse kokenut. Vuosi sitten kaiken pikkulapsirumban keskellä muutettiin tänne USA:an, ja se on myös lisännyt henkisiä koettelemuksia aika paljon, kun kaikki arkirutiinit on pitänyt rakentaa nollasta. Olen myös parantumattomana perfektionistina ja huonona avunpyytäjänä kieltänyt masennuksen todella pitkään, mutta askel parempaan oloon varmaan olisi asian myöntäminen, jotta niihin joskus tulisi joku muutos. Tsemppiä sulle Emmi, ja kiitos kun kirjoitat näistä asioista.
Emmi Nuorgam
Ihan varmasti olisi! Mä toivotan sulle paljon jaksamista ja voimia olla hetken heikko. MUN LÄÄKÄRI (siis oikeesti voi luoja) on sitä mieltä, että tekee parisuhteelle vain hyvää, kun se vahva nainen edes joskus antaa ohjat miehen käsiin ja suostuu hoivattavaksi. Samaa maalaillaan sellaisessa kirjassa kuin Äidin voimakirja, jonka nyt aloitin. Tosi hyvää ja ajattelemisen aihetta antavaa tekstiä, jos vaan mitenkään saat käsiisi, niin lue ihmeessä!
Yksi monista (Ei varmistettu)
Sairastuin masennukseen kaksi vuotta eron jälkeen. Jäin kolmen lapsen yksinhuoltajaksi, kun ex muutti toiselle puolelle maapalloa uuden rakkautensa perään. Puoleen vuoteen en tuntenut mitään tunteita. Vain joitakin negatiivisia tunteita.
En tuntenut äidinrakkauttakaan. (mikä vielä 5 vuoden jälkeenkin tuntuu käsittämättömältä. Kuinka voi kadottaa äidinrakkauden??!)
Järkeilin vaan, että kun olen aina rakastanut lapsiani enemmän kuin mitään muuta, niin kai minä niitä nytkin rakastan. MUTTA en TUNTENUT sitä. Huolehdin lapsistani: laitoin ruokaa, ulkoilutin, pidin puhtaana, vein harrastuksiin, luin, leikin. Hymyilin ja nauroinkin. Mutta en tuntenut iloa tai onnea. Minä ”näyttelin” äitiä. Joka kerta, kun hymyilin tai nauroin lasten kanssa olin tyytyväinen, että pystyin siihen (koska niinhän äidit tekee lasten kanssa). Syvällä sisimmässäni oli vain mustaakin mustempaa. Jos lapsia ei olisi ollut, olisin varmasti tappanut itseni. Mutta koska lapsillani ei ollut muita kuin minut, pidin yllä kulissia ja huolehdin heistä.
Ajattelin, että JOS oloni ikinä helpottaa, niin en halua polttaa siltoja takanani. Monesti kyllä mietin hullujen huoneelle lähtöä, mutta se olisi tarkoittanut lasten huostaanottoa. Niinpä sinnittelin.
Jälkeenpäin ajateltuna ONNEKSI SINNITTELIN. Koska siinä vaiheessa, kun ymmärsin hakea apua ja sain lääkitystä, niin olo parani ja normalisoitui. Tunsin taas. Tunsin iloa, surua, onnea, pelkoa… Ja ennen kaikkea tunsin taas äidinrakkautta.
Natis
<3
Emmi Nuorgam
Ihanaa, tää antaa toivoa! Ja kuulostaa samalla kaikessa traagisuudessaan niin tutulta. Onneksi sä jaksoit, ja toivottavasti minäkin. Kyllä me täältä vielä noustaan! 🙂
Lilleri78
Emmi, tää on ihan mahdottoman hienoa että kirjoitat tästä, sen näkee jo näistä kommenteistakin, joita varmasti tulee vielä paaaaaljon lisää. Voimia sulle ja toivottavasti pian myös ilonpilkahduksia ja muita tunteiden läikähdyksiä ♡
Kkk (Ei varmistettu)
Tosi hienoa että kirjoitit tästä-kin! Mä jäin miettimään että paraneeko hormoneista johtuva masennus keskusteluavulla (tai mielialalääkkeillä)? Tavallaan jännä tapa jos kyse tosiaan siitä että hormonit sekoittaa aivotoimintaa. Se jonkun ehdottama hormonitasojen tsekkaus kuulosti hyvältä. Tosin kai ainakin usein ellei aina puhkeamiseen on useampi syy.
Mä ite ja useampi läheinen myös painii masennuksen kanssa toistuvasti. En ehkä usko että se itseltä kokonaan koskaan pysyvästi katoaa mutta ehkä on jotenkin oppinut elämään sen kanssa.
Emmi Nuorgam
Nää lääkkeet joita mä syön tuottaa niitä välittäjäaineita, joita mun aivot jostain syystä ei tuota. Ja toivottavasti nämä auttaa! Mutta jos ei, niin sit ilman muuta otan sen hormonitestauksenkin puheeksi. 🙂
Rosanna
Voi Emmi, halaus. <3 Olet niin älyttömän vahva ja rohkea, kun kirjoitat näistä tunteistasi avoimen rehellisesti. Tiedätkö mä oon aivan varma, että jossain on joku, joka saa näistä teksteistäsi voimia/rohkeutta hankkia tukea itselleen vastaavassa tilanteessa. Juuri näin niitä tabuja, kuten masennusta, aletaan purkamaan.
Ps. Jos sellainen fiilis iskee, että tekee mieli kirjoittaa kesäjuttuja, niin silloin olisi kivaa kuulla teidän kesätemmosta. Mutta vain jos tulee sellainen olo kirjoittaa joskus.
Emmi Nuorgam
Mä toivon sitä samaa! Ja lupaan kirjoittaa – itseasiassa aloitin jo ja aattelin viimeistellä huomenna! Ehkä. 😀
Marjatta506455 (Ei varmistettu)
Noh. Jos sulla menis elämässä joskus huonosti, siis silleen, että mies jättäis, lapsi sairastuis, rahat loppuis, terveys menis, joutuisit muuttaan johonkin kauheeseen läävään, niin sit sä hokaisit, että hitto kyl oli asiat sillon hyvin ja miks en ollu onnellinen. Kyse on siitä, et kun elää pumpulissa niin ei tajuu olla onnellinen. Hyväosasten länsimaalaisten naurettava ongelma.
Kohtalotoveri (Ei varmistettu)
Harmi vaan, että masennus on ihan oikea sairaus. Hyvin usein masentunut tietää tasan tarkkaan, että omassa elämässä on kaikki hyvin, mutta ei siitä huolimatta pysty tuntemaan iloa ja onnea. Tässä esimerkiksi Stanfordin yliopiston professorin Robert Sapolskyn luento masennuksesta: https://www.youtube.com/watch?v=NOAgplgTxfc, jos kiinnostaa ottaa selvää, mistä masennuksessa oikeastaan on kyse. Ainakin itselleni yksi masennusta ylläpitävä tekijä on nimenomaan syyllisyys, joka kumpuaa siitä, että ihan oikeasti tietää, että on etuoikeutettu, mutta ei kovasta yrittämisestäkään huolimatta kykene tuntemaan kiitollisuutta tai iloa. Pitää myös muistaa, että hoitamaton masennus on mahdollisesti kuolemaan johtava sairaus, ei todellakaan ”hyväosaisten länsimaalaisten naurettava ongelma”.
Nannannaa
Mä en vaan pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka väkisin haluavat aiheuttaa toiselle vielä pahemman olon kuin niillä jo on. Se on helppoa huudella nimimerkkien takaa.
Kärttyri
Jep. Ja tiedätkö miten paljon terveydenhuollossa saa taistella saadakseen masentuneet ihmiset ymmärtämään, että se että asiat ovat hyvin, ei tarkoita että ihminen automaattisesti on onnellinen? Tai ettei tarvitsekaan olla, ja että syyllisyys masennuksesta on turhaa ja pahentaa oiretta?
Usein se, että kaikki on ulkoisesti hyvin jopa laukaisee esiin ongelmat, joita ei ehkä ole aikaa käsitellä muutoin. Se ei tarkoita, etteikö ne piilisi taustalla.
Joskus kysymys on puhtaasti hormoneista, toisinaan opituista käyttäytymismalleista tai koetuista asioista, kuormituskyvyn pitkäaikaisesta ylittymisestä tai hankalasta elämäntilanteesta, jolle ei näy loppua.
Itse yritän tulevaisuudessa muistaa, että lapsen on hyvä kärsiä pettymyksiä ja olla joskus laiska ja jäädä siitä kiinni. Ja silloin pitää käsittää – todella, syvällä sisimmässä käsittää – että se on joskus ok. Että riittää että tekee tarpeeksi hyvin. Etten missään nimessä ole äiti, joka valvoo että lapsi tekee kaikki läksyt ja lukee kokeisiin ja saa pelkkiä kymppejä. Toivon olevani äiti joka osaa kertoa lapselle, että tämä on ihan yhtä rakas, vaikka välillä tulisi huonompia numeroita. Sillä pienellä alaviitteellä, ettei asia saa olla täysin yhdentekevä lapselle.
Ja juu, joskus ihminen jolla on tiukkaa, on onnellisempi kuin ihminen jolla kaikki on hyvin. Se ei tee hänestä parempaa ihmistä. Mutta ihminen joka hakee apua, myöntää ongelmat ja yrittää korjata niitä, on hemmetin paljon parempi kuin vierustoveri, joka ei myönnä olemassa olevaa ongelmaa mutta antaa sen vaikuttaa kaikkeen ympärillään. Tai ihminen joka syyllistää toista siksi, että tällä on sairaus.
kao kao
Hei sit jos se sun psykologi ei ole sellainen ihana, jonka kanssa on helppo miettiä asioita, niin vaihtoon vain! Niissäkin on eroja. Toiselta saa täsmälleen sitä mitä tarvii ja toinen taas saat sut ahdistumaan joka viikko ja luumuilemaan porttikäytävässä, ennen kuin saa mentyä sisään. Ajattelin sanoa tän, koska iteltä meni 1,5 vuotta hukkaan mulle sopimattoman psykolin takia. Siinä pitää olla kemiaa 🙂
Emmi Nuorgam
Joo ihan varmasti! Peukut pystyy, että olis yhyä upea kuin mun lääkäri. 🙂
Kohtalotoveri (Ei varmistettu)
Hei,
kiitos, että kirjoitat näistä asioista! Olen aina blogisi perusteella pitänyt sinua hyvin iloisena ihmisenä (mitä ilmeisesti pohjimmiltasi oletkin), enkä olisi osannut kuvitellakaan, että kärsit masennuksesta. Masennus on kyllä aivan kamalaa, toivon sinulle kovasti voimia! Toivottavasti saat aikaa ja mahdollisuuden toipua, jotta masennuksesi ei kroonistu. Haluaisin kysyä sinulta erästä asiaa, koska en tunne (muita) äitejä, jotka kärsisivät masennuksesta. Toivottavasti et loukkaannu kysymyksestäni, olen yrittänyt muotoilla sen mahdollisimman kohteliaaksi, mutta voi olla, että muotoilu silti jättää toivomisen varaa. 🙂 Miksi päätitte hankkia toisen lapsen, kun ilmeisesti sinulla oli vaikeuksia jaksaa hoitaa ensimmäistä? En tarkoita, etteikö masentunut äiti saisi hankkia myös toisen lapsen, mutta mistä sait uskoa siihen, että jaksat kahden lapsen kanssa? Miten lähipiiri suhtautui asiaan? En itsekään viihdy kotona lapsen kanssa kovinkaan hyvin, ja ajattelen sen takia, että minulla ei olisi oikeutta ”hankkia” tässä tilanteessa toista lasta. Enhän jaksa tämän ensimmäisenkään kanssa.. En ainakaan niin hyvin kuin olisin toivonut. 🙁 Koen jatkuvasti syyllisyyttä siitä, että en ole tarpeeksi hyvä äiti.
Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksiasi aiheesta. 🙂
Emmi Nuorgam
Kiitos kovasti! Enkä pahastu kysymyksestä, et todellakaan ole ensimmäinen (etkä varmasti viimeinenkään) joka sitä kysyy. 🙂
Mehän ei varsinaisesti olla ”hankittu” lapsia, vaan kumpikin lapsi on ”vain tullut”. Ensimmäinen oli ihan tietoinen riski ja tämä toinen taas ns. nuvaring-raskaus (99% ehkäisyteho ei riittänytkään). Me mietittiin tätä aika lailla, mutta raskaudenkeskeytys ei sitten kuitenkaan tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Jos sitten enää myöhemmin en vaikka olisikaan tullut enää raskaaksi, niin en olisi koskaan voinut antaa sitä itselleni anteeksi. Lisäksi sen perinteisen ”olisiko joskus muulloin parempi aika” -pohdiskelun tulos oli, että todennäköisesti ei. Ajateltiin, että menkööt nyt kaikki sitten samoihin väsymyksiin ja alusta saakka oli selvää, etten mä ole koko vanhempainvapaata kotona, vaan mies jää niin aikaisin kun pystyy, koska viihtyy kotona paljon paremmin. Nythän mä menen äitiysrahajakson jälkeen töihin ja se toivottavasti helpottaa vielä lisää! Mä jotenkin sinisilmäisesti uskoin, että kyllähän mä nyt neljä kuukautta seison vaikka päälläni, mutta jotenkin tää pudotus olikin sitten vaan edellistä kovempi, enkä jaksanutkaan. Lisäksi varmaan ne raskaushormonit sitten sekoitti mun päätä vielä entisestään, kun kuvittelin, että toisen lapsen kanssa se olis jotenkin erilaista, helpompaa..
Vastasinkohan nyt sun kysymykseen?
Kärttyri
Meinasin kirjoittaa jo aiempaan postaukseen, mutta kirjoitan nyt. Lueskelin ensimmäisen lapsen jälkeisiä tuntemuksiasi ja helpotuksesta, kun pääsit töihin. Kun luin uudesta raskaudesta, jännäsin että kuinkahan nyt, kun kahden kanssa tilanne poikkeuksetta (en ainuttakaan tiedä, joka olisi muuta väittänyt) on pahempi. Tai raskaampi, koska pahimmillaan toinen valvoo yöt ja toinen vaatii vahtimista päivällä. Plus että siinä kohtaa ei ole juuri muuta kuin se äiti.
Ilokseni totesin, että sullahan menee hyvin ja olet iloinen. Niin sitä vaan voi haksahtaa, varsinkin kun ei tunne. Ja vaikka tuntisi, niin monihan peittää ne negatiiviset tunteet, ainakin ulkopuolisilta.
Kiva kuulla, että ainakin lääkärisi kanssa asiat pelaa. Toivotaan vielä, että psykologi on tosi mukava ja osaa tosiaankin saada pohtimaan oikeita kysymyksiä – ja vastauksia. Niihinhän ei kukaan muu voi vastata. Ja joo, fiksu kommentti lääkäriltä antaa miehen olla ohjissa.
Eräässä aiemmassa suhteessa olin vain muutamia aikoja oikeasti onnellinen, ja se oli silloin, kun tarvitsin toista ja nojasin toiseen ja suunnittelimme yhdessä, miten eteenpäin. Suurimman osan ajasta en tarvinnut miestä tai minä pidin asioita pystyssä ja olin aika onneton. En olisi siinä suhteessa koskaan tullutkaan onnelliseksi, mutta silloinkin tasaveroisuus teki hetkellisesti onnelliseksi.
Emmi Nuorgam
Kiitos kommentista! Mä pidän peukkuja myös, että meillä kemiat kohtaisi. Kiva kuulla myös, että voit jo paremmin ja pääsit eroon hankalasta suhteesta. 🙂
Kärttyri
Kiitos. Uskoisin, että opin jotakin siitäkin suhteesta. Itsestäni ja elämästä. Siis minähän olin se paska muija joka ei halunnut suunnitella yhteistä tulevaisuutta ja toinen halusi, ja suhde oli niin epätasapainossa kuin olla ja voi. Ja minä siinä uskomattoman onneton, mutta kykenemätön ottamaan sitä viimeistä paskan muijan viittaa harteilleen ja ilmoittamaan, ettei suhde toimi.
Vielä suhteen loppumisen jälkeen olin pitkään jonkinlaisessa odotustilassa oman elämän suhteen, jotta toinen saisi asiansa mallilleen ennen kuin itse uskalsin tai kykenin elää taas, koska mähän olin edelleen se paska muija. Sairasta.
Mutta nyt olen ollut jo vuosia onnellisessa parisuhteessa ja nyt naimisiin menossa. Kuvittelin jossain vaiheessa, että olen kykenemätön sitoutumaan (epäonnisen parisuhteen vuoksi), mutta tarvitsin vain oikean ihmisen =D
Elina Tanskanen
Iso kiitos hienosta ja rohkeasta tekstistä! Olen kirjoittamassa syyskuun Trendin Auta, Elina -palstalle masennuksesta, voisinko siteerata sua siinä yhteydessä? Voimia <3
Emmi Nuorgam
Kiitos! Ja totta kai voit – jos mun tarinasta on apua edes yhdelle toiselle ihmiselle, niin tämä kirjoitus oli kirjoittamisen arvoinen. 🙂
Elina Tanskanen
Kiitos – juuri näin!
Miiza
Kiitos tästä kirjoituksesta! Selviät varmasti masennuksestasi 🙂
Itse masennuin jo lapsena koulukiusaamisen seurauksena ja varhaisteini-ikä sekä teini-ikä ovat elämässäni vähän sumuista ajanjaksoa. Muistan kyllä tavallaan ja tavallaan en muista mitään. Muistan, että ehkä noin 11-vuotiaana surkuttelin kun meillä ei ollut unilääkkeitä kotona, jotta olisin niillä voinut tehdä itsarin. Onneksi en tiennyt että esim. siskoni insuliinit olisivat ajaneet saman asian. Teini-iässä masennukseni sai aika pelottaviakin piirteitä, en puhunut siitä kenellekään, koska pelkäsin skitsofrenia -diagnoosia. Nyt tiedän että silloiset paranoidiset ajatuskuvioni johtuivat siitä masennuksesta.
Opiskeluaikoina oloni koheni ja aloin taas voimaan hyvin, kunnes minulla todettiin hyperprolaktinemia ja minua ei lääkärit osanneet kohdata (mielestäni) oikein. Kukaan ei selittänyt mistä on kyse ja tein sitten guugletohtorointia itse. Silloin masennuin uudestaan, olin varma että olen lapseton, minulla on aivokasvain, työtön sekä olen ruma ja läskikin vielä. Silloin olin niin masentunut, että toivoin kuolemaa. Pikkuhiljaa kuitenkin elämä alkoi taas maistua, kun aivokasvainta ei löytynyt ja töitäkin sain.
Nyt viimeiset kolme vuotta olen ainakin omasta mielestäni ollut selvillä vesillä masennuksen suhteen ja osaan jo ennakoida hyvin kun huomaan tiettyjen ajatuskuvioiden palaavan mieleeni. Koskaan en ole lääkärille käynyt masennuksestani juttelemassa, mutta jos vielä masennus iskee niin varmasti menen lääkärin juttusille. Yksin masennuksesta selviäminen on työn ja tuskan takana.
Tsemppiä sinulle 🙂