Matkustaminen bloggaajaporukalla on paitsi hillittömän hauskaa, myös syvällistä, pohtivaa ja inspiroivaa. Kun istuu valkkaripullon kanssa kolmelta yöllä tallinnalaisen keittiönpöydän ääressä ja puhuu ajatuksistaan, tulee väkisinkin vähän korni olo: enää puuttuu kynttilät ja tupakansavu, ja kohtaus voisi olla kuin jostain taidekoululaisen lyhytelokuvasta. Kaiken korniuden keskellä on kuitenkin pakko keskittyä, jäsentää mietteitään ja pohtia, että kuka olen ja miksi mä istun tässä näiden upeiden naisten kanssa.
Samaa haikeaa itseni etsimistä, haaveilua ja pohdiskelua mä olen harrastanut oikeastaan koko kesän, eikä lähestyvä syksy ainakaan helpota mun jonkinasteista identiteettikriisiä. Päässä pyörii jatkuvasti lapset, parisuhde, bloggaus, ystävyyssuhteet ja työt. Mitä teen ensi vuonna? Mihin mä olen valmis? Mitä haluan parisuhteelta? Kuka mä haluan olla? Mitä tahdon?
Nimittäin jos jotain olen tänä kesänä oppinut, niin sen, että ajelehtimalla vain menettää otteensa elämästään. Että asioiden järjestyminen vaatii tahtoa ja halua – niitä pitää ajatella, jotta ne onnistuvat. Että parisuhde, jossa säännöllisesti ei tehdä osavuosikatsausta ja toimintasuunnitelmaa tulevalle vuodelle, laimenee ja lopulta muuttuu kädenlämpöiseksi ystävyydeksi. Että vaipanvaihtoihin ja tuttipullojen pesuun uppoaa nopeammin, jos vain ajelehtii rutiinista toiseen, eikä pysähdy välillä kuuntelemaan itseään.
Mä pitkään ajattelin, että rentous on sitä, ettei mieti elämäänsä. Halusin olla rento äiti, en sellainen jolla on odotuksia tai ajatuksia elämästä. Kuvittelin, että rentouden määrittelee se, että pesee kaikenväriset pyykit samassa koneellisessa tai että nukkumaanmenoajoista lipsutaan kesän kunniaksi. Nyt mä kuitenkin olen oivaltanut, että rentous on pohjimmiltaan aikatauluttamista ja suunnittelemista. Mitä paremmin tulevien viikkojen kuviot on kirjattu ylös, sen helpompaa on olla arjessa läsnä.
Sen helpompaa on myös sietää sitä, ettei ihan aina ole läsnä. Viikonloppuna puhuttiin paljon äitiydestä, siihen liittyvistä odotuksista, peloista ja vanhemmuuden kipukohdista. Joku mainitsi potevansa jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, ettei ole arjessa riittävästi läsnä. Syyllistyin tähän itsekin vielä vähän aika sitten, mutta sittemmin ymmärsin, ettei täydellisyys, jatkuva läsnäolo ja omistautuminen ole mikään tavoittelemisen arvoinen asia. On väsyttävää ja mahdotonta elää jokainen hereilläolominuutti jollekin muulle ja jonkun muun vuoksi.
Siksi mä olen alkanut harjoitella itsekkyyttä. Siis sitä, että joskus otan aamukahvini, menen parvekkeelle istumaan, vedän oven kiinni ja jätän puurorumban ja seinille lentelevät juustonsiivut mieheni huoleksi. Tai kauppaan mennessä istun ylimääräisen puolituntisen Prisman kahviossa juoden automaattikahvia ja syöden pullaa, enkä selittele reissun venymistä mitenkään. Se on yllättävän vaikeaa, koska äitiyden myötä aivoihin ilmeisesti asentuu joku osa, joka käskee olemaan jatkuvasti pahoillaan ja tuntemaan syyllisyyttä – tavoittelemaan täydellisyyttä siis.
Vaikka eihän täydellisyys ole kiehtovaa. Täydellisen symmetriset kasvot näyttää keinotekoisilta ja aina valkoisena ja puhtaana hohtava koti tylsältä. En viehäty blogeista, joissa kaikki on aina ruusunpunaista, lapset kilttejä ja mies upea – on paljon mielenkiintoisempaa lukea ja elää elämää, jossa tapellaan ennen Särkänniemeen lähtemistä, vaikka vannottiin että ”me ei sitten olla samanlaisia kun meidän vanhemmat”, jossa lapsi haluaa pukea nimenomaan ne kaikista kamalimmat vaatteet päälleen ja esitellä napaansa kaikille vastaantulijoille tai jossa syödään kolme päivää putkeen samaa einesruokaa, kun rannalla oleminen aina vähän venähtää.
Siksi mä olenkin päättänyt, että tuleva syksy on mun itsekkyyden aikaa. Mun on opeteltava taas olemaan Emmi, ei pelkästään äiti. Siis nainen, jolla on muukin elämä, joka on miehelleen muutakin kuin pyllysupoista puhuva äiti ja ihminen, joka tuntee syyllisyyden sijaan onnellisuutta ja kiitollisuutta. Olen päättänyt lopettaa ajelehtimisen ja taas alkaa ajatella ja miettiä asioita. Tehdä niinkin yksinkertaisia asioita, kuin värjätä kulmakarvat, ostaa hiuslakkaa ja järjestää vaatekaapin mustat neulemekot valmiiksi niin, ettei töihin tule pukeuduttua aina vaan farkkuihin niiden helppouden vuoksi.
Siksi mä myös menen ja ostan sen himoitsemani valkoisen tikkitakin syksyksi. Silläkin uhalla, että mulla on pieniä lapsia – menköön pienet puklatahrat sitten vaikka sen epätäydellisyyden piikkiin.
Laura T.
Aamen.
Laura
patchouli (Ei varmistettu)
Kiva teksti.
Ruusu
Se ei ole itsekästä, että äiti puuhaa välillä jotain muutakin kuin viettää sataprosenttisesti aikaa lastensa kanssa. Se on NORMAALIA. Siinä ei ole mitään itsekästä, että kysäisee mieheltä: vahditko lapsia, käyn kaverin kanssa kahvilla? Se on elämää, sun elämää. Toki niin, että mieskin saa sitten vastaavasti mennä omiin menoihinsa. Sä saat mennä ja tehdä asioita, joista nautit, ei elämä ole pelkkää uhrautumista varten.
Mietipä, jos opiskelijalle sanottaisiin, että sä opiskelet nyt etkä saa tehdä mitään muuta. Unohda kaikki bileet, muihin tutustuminen, nukkuminen ja syöminen, koska sun pitää vain opiskella. Sataprosenttisesti, aina. Kuulostaa ihan pöljältä, koska opiskeluaikaan kuuluu niin monta muutakin puolta kuin opiskelu. Sama homma äitiydessä. Välillä on ihan ok olla läsnä vaan 70-prosenttisesti, kunhan kaikki pysyy elossa.
Ja muista, että sun lapset on tosi pieniä vielä. Ne kuitenkin kasvaa kovaa vauhtia, ja sitä helpommaksi erossaolo muuttuu. Tai siis sellaiseksi, ettet syyllistä siitä itseäsi. Koska näet, että ne pärjää ja viihtyy tässä maailmassa mainiosti ja niistä pidetään hyvää huolta. Ja säkin pidät niistä hyvää huolta, ihan varmasti ja enemmän kuin tarpeeksi.
Emmi Nuorgam
Tätähän mäkin paasaan aina kaikille muille! On vaan ihan sairaan vaikea elää itse niinkuin opettaa. Teoriassa mä olen tän kaiken mestari, käytännön toteutus vaan ontuu ja pahasti. Naurettavintahan on siis se, että mun ei ole erityisen vaikea olla lapsista erossa, mutta aina kun olen, niin ajattelen vain että mitähän ne muut ajattelee. Enkä edes tiedä keitä ”ne muut” on!
Ruusu
”Ne muut” on esim. nuo upeat naiset, joiden kanssa olit juuri reissussa Tallinnassa. Tuomitsevatkohan he sut? Ei nyt ainakaan matkakertomusten ja kuvien perusteella näytä siltä 😉
Vierailija (Ei varmistettu)
Tais kolahtaa tää sun pohdinta nyt aika lujaa tähänkin mamiin. Melkein tipahti kyynel silmäkulmasta, mutta onneks sain sen vedettyä äkkiä pois (koska sehän olis aika epätäydellistä).
Tässä muutaman minuutin aikana meinaan ehdin käydä päässäni läpi jo seuraavat kysymykset: Milloin oon viimeksi tehnyt jotakin ihan aidosti vaan itseni hyväksi? Milloin oon lakannut pohtimasta sitä mitä mä itse haluan? Milloin oon viimeks ajatellut jotain päätöksen tekemistä ilman, että teen päätöksen äitinä tai vaimona? Miten mä tuun ikinä oleen aidosti onnellinen jos joka kerta mietin kaiken sen kautta mikä on parasta lapselle ja miehelle? Milloin tulee se hetki kun joku kannattelee mua eikä että mä kannattelen koko perhettä ja avioliittoa?
Miksi mä oletan että mun mies kertois mulle joka aamu kuinka kaunis oon kun en itekkään usko siihen enää? Milloin mä aloin peittelemään itseäni, tunteitani, mielipiteitäni ja vartaloani kun ennen olin just sellanen kun halusin olla ja ylpeä siitä?
Miksi elämä on välillä niin helvetin vaikeeta? Miks mä luulin että äitinä olona on kaikki mitä oon aina halunnu ja nytku oonkin äiti niin se ei sittenkään riitä (tähän siis että rakastan lastani enkä vaihtais mihinkään, mutta silti)? Miks mun piti äsken alkaan puolusteleen sitä että äitiys yksinään ei riitä? Pitääkö äitinä aina olla kaikki hyvin eikä mistään saa valittaa tai on paska äiti? Mä oon kyllä ihan perkeleen hyvä äiti, mutta haluun itteni takas. MILLOIN, MITEN JA MIKÄ SITTEN RIITTÄÄ? -Jutta
Emmi Nuorgam
Tämä kommentti vois olla mun kynästä lähtöisin. Siis niin paljon, että hetkellisesti aloin jo miettiä, että onkohan mulla sivupersoona nimeltä Jutta.
Erinomaisia ksymyksiä kaikki, mullakaan ei ole näihin vastausta. Erityisesti kohta, jossa lakkasi olemaan itseensä tyytyväinen – se oli lamaannuttava hetki, kun tajusi ajattelevansa olevansa ruma. Lisään listaan, että tänä syksynä mä opin taas rakastamaan itseäni.
KaHeVi
Upea teksti!
Iina Mau (Ei varmistettu)
Jestas nainen, oot mun idoli!
Emmi Nuorgam
Voi kiitos! <3
phocahispida
Joo tää oli jotenkin syvällisempi tulokulma reissuun kun mun hehkutus. <3
http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2014/08/10/kreisi-budjettimatka-mammabloggaajaporukalla/
Emmi Nuorgam
Kiitos, taas, ihanista kuvista! <3
phocahispida
Kiitos itsellesi mainiosta seurasta! Hanavedellä mennään!
Vierailija (Ei varmistettu)
Ihan loistava teksti. Just tuota luontevaa oman ajan ottamista minä oon pitänyt yhtenä tärkeimpänä asiana lapsen syntymästä asti. Joskus siitä saa hyväntahtoista naureskelua osakseen kun kertoo että painuin heti synnäriltä kotiuduttani kaupungille syömään jäätelöä ja nauttimaan ihmisten ilmoilla olemisesta YKSIN. Lastaan rakastaa yli kaiken ymmärryksen, mutta ei se silti tarkoita että jaksaisi elää ja olla olemassa vain ja ainoastaan ipanaa varten. Varsinkin kun perheeseen kuuluu isäkin sekä lisäksi kaikki mummut, papat ja kummit ottavat lapsen mielellään hoitoon milloin tahansa. Siinä mielessä meidän perhe on onnellisessa asemassa, tukiverkosto on laaja. Nyt lapsen ollessa kaksi vuotias on ihanaa huomata kuinka hän nauttii myös muiden kuin vanhempiensa seurasta, tuntee olonsa turvalliseksi esimerkiksi mummun hoidossa 🙂 Minäkin tunnistan tuon huonon omantunnon potemisen itsessäni, mutta yritän jättää sen parhaani mukaan huomiotta. Välillä me äidit voitaisiin ottaa mallia isien ajatusmaailmasta; ’minä nyt syön ensin rauhassa, leikin lapsen kanssa sen jälkeen’ 😀
LauraKR (Ei varmistettu)
Jee Emmi!!!!
Lilleri78
Oi jospa oisin voinut olla mukana! 😉
Nimittäin ihan samoja ajatuksia ollut mullakin viime aikoina. Ehkä se liittyy toisen lapsen saamiseen? Kun kaikki ei olekaan uutta, vaan deja-vu ja sitä tajuaa, että hetkinen, mähän olen ollut tässä uudessa tilassa jo kaksi vuotta ja tää vaan jatkuu – mutta kuka mä olen muuta kuin äiti? Ja miten se ajatteleminen jotenkin katoaa ja sitä vaan on staattisesti siinä missä on, miettimättä mitään muuta.
Mulla on kans syksylle pitkä lista asioista, joita haluan tehdä. Ja hei, värjäsin ne kulmakarvat jo 😉 Eiköhän järkätä uusia mammapohdiskeluhetkiä syksyn pimeisiin iltoihin!
Emmi Nuorgam
Voiskohan se olla? Etten mä vaan yhtäkkiä olekaan kasvanut ihmisenä?
Ja joo ehdottomasti järkätään!
Lilleri78
No jos ne ei ole toisensa poissulkevia juttuja? Ollaan kasvettu ihmisinä kun ollaan saatu lapsi ja vielä toinenkin 😉
feliz
Niin hyvä kirjoitus! Kiitos.
Amma
Kyllä mulle erittäin itsekäs teko oli tuo reissu. Polttelin menemään varmaan puolen kuun palkan, mutta kyllä silti viivan alle jää vaan plussia. Vaikka kaikki nautitut kuoharit on jo poltettu (ainakin maksasta), niin ei kaikkea voi mitata rahassa. Mihinhän ehdin jo kommentoida, että ehdottomasti tämän kesän kohokohta! KIITOS!!
Emmi Nuorgam
Sama homma. Ja olisin voinut olla vielä vaikka viikon.
Ella F.
Joo, niin mäkin. Teidän kaikkien kanssa ❤
kata_eric
En tiedä mitään vanhemmuudesta mutta olen tietyllä tavalla suuresti kiitollinen omille vanhemmilleni, ettei he ole koskaan yrittäneet luoda lapsilleen täydellistä maailmaa ja olosuhteita. Tietty he ovat rakastaneet, mutta meillä on aina ollut niin että lapset mukautuvat vanhempien elämään eikä toisinpäin. Ollaan veljien kanssa pienestä pitäen opittu että maailma ei pyöri meidän ympärillä 🙂
LauraEm.
Hyviä ajatuksia!
Sitä mietin, että ois hyvä oppia tajuaan, että ”riittävästi läsnä” ei oo sama kun ”jatkuva läsnäolo”. Joo, jos suurin osa ja lähes kaikki lapsen kanssa vietetystä ajasta on omaa läppärin näpyttelyä, huokailua, joojoota ja toiveita että joku muu olis lapsen kanssa, niin silloin ehkä ei oo riittävästi läsnä. Lapselle tai kenellekään muulle ei varmaan tee hyvää olla vaan sivuroolissa elämässä niin, että tekemisillä ja olemisella ei oo merkitystä. Mut sillonkin luulisin olevan merkitystä tarkastella, miksi sen lapsen kanssa ei kestä/halua/jaksa/kiinnosta olla henkisesti läsnä juuri ollenkaan? Ite huomaan tollasen tulevan pintaan nimenomaan sillon, kun oon ollut ”liikaa” lapsen kanssa, yrittänyt tai joutunut antaan sen lähes kaiken hereilläoloajan lapselle. Menee yli.
Jotenkin siis kun havaitsee omassa toiminnassa nää ääripäät ja huomaa molemmat huonoiks, on vaikee ymmärtää, ettei normaali oleminen ois tarpeeksi. Molemmille. (Ja mitä sitten on normaali oleminen… ;))
LauraEm.
Siis *meidän kaikkien näitä miettivien olis hyvä oppia tajuaan, ei ollut suunnattu nimenomaan sulle vaikka kirjoitusasu olikin vähän epämääränen 🙂
Sensei
Huoh. Olet ytimessä.
Tuo oman ajan ottaminen, siitä on niin helppo puhua. Juuri kerroin työkaverille että kävin eilen kesäteatterissa kaverin kanssa jne. Totuus on kuitenkin, että koko ajan takaraivossa vähän jyskyttää syyllisyys että olen nyt pois lapseni luota illan ja huomennakin päivän töissä. Ja että näytöksen aikana mies kysyi kaksi kertaa tekstarilla että onko nanni loppu ja että pitääkö laittaa paita yöksi.
Ei se äitiys häviä mihinkään eikä sen pidäkään hävitä. Mutta välillä siitä kyllä pitäisi saada (palkallista) lomaa edes
puoleksipäiväksi!MinEna
Ja juuri tässä on taas yksi syy siihen miksi siellä reissussa oli niin hienoa, KOSKA TE!
Uskomattoman hieno kirjoistus Emmi <3 Ja yhdyn sanoissani myös muihin ja titean, että ilman sitä itsekkyyttä, tämäkään reissu ei olisi ollut nnin upea kokemus!
Iksu
Mä olen huomannut, että jos joutuu olemaan koko ajan läsnä ja koko ajan toisen tarpeille avoinna, ei jaksaisi pian olla hetkeäkään läsnä, vaan ajatukset koko ajan harhailee ja mikä tahansa some-päivitys tuntuu kiinnostavammalta kuin se, mistä pitäisi olla kiinnostunut sillä hetkellä. Musta oli ihanaa palata töihin, koska silloin pääsin olemaan taas jotain muutakin äitiyden lisäksi. Ihmisessä voi olla useita puolia ilman, että ne sulkee toisiaan pois.
Tietty äitiys eroaa monista muista asioista siinä, että se on täysivaltaisempaa, jatkuvaa ja vaikuttaa suoraan toiseen (pieneen) ihmiseen. Mutta (niiden kriittisten ensimmäisten viikkojen/kuukausien jälkeen) tauot ja lomat ovat tärkeitä, jotta jaksaa olla sellainen äiti ja ihminen kuin haluaa olla. Riittävän hyvä.
Mä yritän opetella ettei missään nimessä kannata potea huonoa omaa tuntoa siitä, että tykkää olla ilman lastakin. Sehän on aivan oikein ja tuo eniten onnellisuutta, että pystyy elämään hetkessä. Kun olet kahvilla yksin, nauti kahvista ja yksinäisyydestä, ja mieti lapsia sitten kun olet niiden kanssa. Ei kukaan jaksa kahvillakaan istua 14h putkeen, ja harva jaksaa samaa hommaa lastenkaan kanssa, vaikka ne niin ihania ja rakkaita onkin.
Niin ja mä ajattelen rennon äitiyden niin, että mä otan lapsen mukaan ja osaksi sitä mun elämää sellaisena kun se on, enkä ala suorittaa jotain muka vähän hienompaa ja parempaa ja tehokkaampaa.
Vierailija (Ei varmistettu)
Kun mun mies nro:2 ja nykyinen lasten isäpuoli aikoinaan sanoi: ”Sun kanssa oon tajunnut, että voi olla hyvä äiti olematta sitä kokoajan sataprosenttisesti.”, ilahduin suuresti. Tuntui, kun (silloin) lapseton mieheni olisi ymmärtänyt ja ajatellut sekä minua että äitiyden syvintä olemusta hyvinkin syvällisesti.
Emmi Nuorgam
Helpottava ajatus. Mä olen esimerkiksi tällä hetkellä Sokoksen kahvilassa vain n. 33% äiti – ja sekin lähinnä siksi, että ostoskassissa on vaippapaketti. Olen iloinen sun puolesta, hyvä puoliso on tärkeämpää kuin lottovoitto!
Jeba
Todella hyvin kirjoitettu! Mä olen viimeisen kuukauden ollut lapsilleni jonkinlainen puurtaja ja yli-ihminen, kunnes havahduin siihen, etten enää edes nauti äitinä olemisesta. Onneksi nyt näkyy edes vähän valoa tunnelin päässä. Munkin pitäisi ottaa syksyllä enemmän aikaa itselleni ja siksi oonki aatellu mennä jumppaan kerran viikossa ja aloittaa pitkästä aikaa juoksemisen. 🙂
Pitäisi aina muistaa, että onnellinen äiti tarkoittaa onnellisia lapsia ja perhearkea. Ei siis ollenkaan ole itsekästä ottaa sitä aikaa itselleen vaan päinvastoin. Mutta, niinkuin säkin kirjoitit – aina siitä tuntee jollain tavalla huonoa omaatuntoa kun sitä aikaa itselleen ottaa. Mutta silti se on vaan tehtävä! 🙂
Kyllä se siitä! Ihanaa loppukesää sulle. <3
Vierailija (Ei varmistettu)
Todella hyvä teksti ja mahtavaa pohdintaa! Nuo ovat asioita, joiden kanssa varmasti jokainen äiti painii. Seuraan sivusta erään läheisen ihmisen itsenäistymisprojektia, jossa nostetaan omaa itseä esiin äidin roolin rinnalle. Tässä tapauksessa se yhtenä tekijänä johti asumiseroon ja hyvin todennäköisesti myös avioeroon. Se on surullista, mutta kertoo omalla tavallaan juuri tämän kuvion haastavuudesta. Välillä sorrun miettimään, että eikö mikään riitä, kun on saatu paljon halutut omakotitalo, häät ja lapset, mutta tietenkään itseään ei saisi hukuttaa ruuhkavuosiin.
Emmi Nuorgam
Äh, onpa ikävä tilanne. Ja samalla aika tuskaisen tuttu – pakko myöntää että itselläkin on käynyt mielessä, että olisinko onnellisempi ilman avioliittoa tai miestä. Että olisko silloin helpompi olla itsenäinen, ja tavallaanhan ajatus on myös hirveän houkuttava: viikko-viikko -systeemi lasten kanssahan tarkoittaisi aina viikkoa omaa aikaa. Onneksi mä kuitenkin olen tullut siihen tulokseen, että mä tarvitsen mun miestä ja olen hänen kanssaan onnellinen, tätä parisuhdejuttua vaan täytyy vähän nioa nyt kun on pienet lapsetkin. 🙂
Vierailija (Ei varmistettu)
Onneksi olet tullut tuohon tulokseen! Vaikka se viikko-viikko -systeemi varmaan tuossa kertomassani tilanteessa houkuttaa, niin onko se kuitenkaan niin auvoista, kun lapset eivät enää olekaan siinä lähellä kuten ovat aina ennen olleet? Sääli, miten vihreältä ruoho näyttää aidan toisella puolella, kun omankin nurmikon saisi varmasti monilla keinoilla kukoistamaan. Siksi näitä juttuja on varmasti hyvä pohtia ja tehdä niitä parisuhteen vuosikatsauksia ym.! 🙂
Emmi Nuorgam
Siinä on se sama dilemma kun kaikessa muussakin jossittelussa, koskaan ei voi tietää varmaksi, että mikä se tilanne on siellä aidan toisella puolella. Jääminen on riski ja meneminen on riski.
Mä myös hiukan ajattelen niin, että naimisiin mennessä kyse on aina tahtomisesta. Ensin tahdotaan mennä naimisiin ja sitten tahdotaan myös pysyä siinä. Joskus se vaatii enemmän hommaa kuin joskus muulloin, mutta mä ainakin olen luvannut sekä itselleni että miehelleni tehdä aina parhaani meidän avioliiton ja parisuhteen eteen. 🙂
jena (Ei varmistettu)
Kyllä kolahti. Kiitos ja aamen. Taidan kopioida tekstin ja tulostaa sen itselleni kalenterin väliin muistuttamaan, tämä puhutteli minua erittäin syvästi!
Katja Hannele
Ihana toi pointti täydellisyyden mielenkiinnottomuudesta! Itse olen viime aikoina miettinyt, että koska mun kauneuskäsityksestä tuli niin muovinen. Kaikki nuhjuinen ja sotkuinen tuntuu yhtäkkiä tosi raikkaalta ja kiinnostavalta. Toivottavasti tästä tulee seuraava megatrendi.