Voiko ihminen muuttua? Millainen mä olen ollut? Millainen haluan tulevaisuudessa olla? Millainen olen nyt?
Tapasin kesällä yksissä polttareissa ihmisen, jonka kanssa olen ollut viimeksi tekemisissä kolmisen vuotta sitten. Pari tuntia juhlien alkamisen jälkeen tämä ihminen, kutsutaan häntä nyt vaikka Niinaksi, tuli kysymään, että voitaisko jutella ja kertoi, että oli mun takia pelännyt koko polttareihin tulemista. Olin ihan haavi auki, kun Niina kertoi mun olleen hänelle tosi kusipäinen viimeksi kun nähtiin, ja meinannut jättää koko polttarit mun takia väliin. Niinan mies oli kuitenkin patistanut hänet tulemaan juhliin ja ottamaan asian esille – mies kun uskoi että ihminen voi muuttua.
Tää ei ole mitenkään erikoinen tarina – ei enää. Viime aikoina, siis ehkä viimeisen vuoden aikana, mä olen saanut ihan liian monta kommenttia, joiden sävy on ollut hämmästelevä: Sähän oletkin tosi mukava! Ethän sä olekaan niin kusipää kun mä luulin! Harmi ettei oltu silloin paikassa X enemmän tekemisissä, kun sä vaikutit niin idiootilta. Aluksi mä hämmennyin, enää en niinkään.
Ei ole helppo kuulla toisen ihmisen sanomana sitä, minkä on itsekin tiennyt: olevansa kusipää. Varsinkaan, kun sitä ei edes oikein voi perustella millään. Lihavuuden pehmeät muodot voi aina perustella sillä, että syö liikaa suklaata (joo, paraikaa) tai kertoa olevansa isoluinen. Ruman tukan sillä, että on ollut liian poissa kampaajalta (thank god kampaaja tulee pian lomalta) tai karjuvan lapsen sillä, että lapsella on nälkä. Mutta kusipäisyys, milläpä sitä perustelet?
Aluksi mä koitin sanoa jotain hormoneista, teini-iästä ja epävarmuudesta itseni kanssa. Sittemmin tajusin, että ehkä julkista vittuilua poliittisen nuorisojärjestön kokouksessa ei voi kuitata vaan hormoneilla. Ei varsinkaan, jos sanojaan on asetellut jo viikon ennen kokousta. Sitä on vaikea selittää, mutta jotenkin se vihaisen nuoren naisen rooli oli mulle tosi turvallinen. Saatoin sanoa mitä vaan kelle vaan, enkä koskaan juurikaan miettinyt, miten kuulija ne mun sanat ymmärsi. Väärinkäsitykset tai mielensäpahoittamiset kuittasin sillä, että omapa on ongelmansa, jos ei ymmärrä mun viestiä. Jossain vaiheessa se alkoi kääntyä mua vastaan: kun mä menetin piirini puheenjohtajuuden ystävieni avustuksella ihmiselle, joka ei edes asunut Suomessa, aloin ymmärtää, että ehkä tässä kaikessa on jotain vialla. Ei pidä käsittää väärin, sitä selkäänpuukotusta mä en koskaan anna anteeksi (kypsä aikuinen kun olen), mutta ehkä se oli ensimmäinen merkki siitä, että kaikki ei ole ihan ookoo.
Selkäänpuukotuksen jälkeen tapahtunut vaiheittainen luopuminen kaikesta politiikasta, opiskelijapolitiikasta ja niistä ympyröistä oli sellainen muutos, jonka mä tarvitsin tullakseni paremmaksi ihmiseksi. Se on itseasiassa asia, joka mua myös pelottaa: aina välillä mua kiehtoisi kuntapolitiikka ihan järjettömän paljon – mä kaipaisin haastamista, debattia, tuntua siitä, että mun ajatuksia kuunnellaan. Se maailma oli aina välillä niin mahtava – niin kornilta kuin se kuulostaakin, en ole koskaan muulloin tuntenut niin kovaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, kuin joskus puoluekokouksessa Kataisen puheen aikana. Mä sain yhdistystoiminnan kautta paljon hyviä ystäviä, ja tutustuin samanhenkisiin ihmisiin, joiden kanssa oli ihana jauhaa koulutuspolitiikasta. Samaan aikaan mua kuitenkin pelottaa se, että paluu niihin ympyröihin tarkottaisi paluuta sellaiseksi ihmiseksi, joka mä en enää tahdo olla. Mä en enää halua olla se kylmä ja kova ihminen, jollainen mä silloin olin – tai mun rooli oli.
Jälkeenpäin mua on eniten harmittanut se, että menetin roolini myötä – ja varsinkin sen takia – mulle tärkeitä ihmisiä. Näin jälkikäteen ajateltuna olen ihan superpahoillani sekä omasta että muiden puolesta, että mä olen vaikuttanut tunneköyhältä sosiopaatilta. Varsinkin nyt viimeaikoina, kun omia ajatuksiaan ja identiteettiään on pitänyt ihan oikeasti punnita uudelleen, olen ymmärtänyt mitä se Raamatun Kultainen käsky tarkoittaa. Ja ei, ei tää ole mikään julkinen uskoontulo tai muukaan hengellinen kirjoitus, mutta periaate, jonka mukaan muita kohdellaan samalla tavalla kun haluaisi itseäänkin kohdeltavan, on musta nerokas – liittyi se Raamattuun tahi ei.
Joku kommentoi mulle siihen #kutsumua -postaukseen, että toivoisi mun lasten tulevan kiusatuksi ja jonkun kohtelevan niitä samalla lailla kun mä olen kohdellut muita. Se oli tosi pysäyttävä kommentti. Olenko mä oikeasti ollut niin kamala ihminen, että joku hautoo mulle kostoa? Tai varsinkin toivoo mun lapsille pahaa. Mun pienen pienet, asiaan ihan täysin syyttömät, suloiset lapset.. Jos olisin yhtään enemmän hormonipäissäni, niin vollottaisin täyttä häkää täällä. Samalla se kommentti tuntuu niin kamalan väärältä, mutta taas samalla tosi tarpeelliselta.
Ehkä mun uusi motto voisikin olla, että kohtele muita, niinkuin toivoisit omia lapsiasi kohdeltavan.
Ehkä mä olen muuttunut.
LauraEm.
”Kohtele muita siten kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” on kyllä ajatuksena hyvä, mut toisaalta ”kohtele muita siten kuin he haluavat itseään kohdeltavan” on vielä parempi 🙂 tosin se on ehkä enemmän tilannekohtaista, toki ymmärrän tuon alkuperäisen ohjenuoran. Lapsiin viittaava on kyllä erittäin varteenotettava kans, poistaa sen ”kyllähän mäkin aikuisena ihmisenä kestän, kyllä tonkin pitää” -option.
Emmi Nuorgam
Niin, mutta on kamalan vaikea aina tietää, mitä toinen ihminen haluaa. Ja mä jotenkin haluaisin uskoa, että kaikki haluaa tulla kohdelluksi tasavertaisina ihmisinä, joita kunnioitetaan ja arvostetaan sellaisina kuin ne on. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta voi antaa siitä huolimatta kaikkien kukkien kukkia.
Mustahan se varsinainen maailmanparantaja on tulossa..
LauraEm.
Totta. Sitä ehkä tarkotin tolla tilannesidonnaisuudella ja osaltaan se liittyy myös siihen, että ymmärtää ihmisten erilaisuuden. Tietysti ventovieraita ja ihmisiä ylipäätään tulee kohdella hyvin (kuten toivon heidän kohtelevan mua), mut muuten on hyvä nähdä myös, että se mikä on kivaa ja parasta mulle, ei välttämättä oo sitä kaikille. Mut tosiaan, se ei oo niinkään sellanen universaali ohje, vaan sellasta henkilökohtasta kohtelua. Eli meni vähän asian viereen joka tapauksessa 😛
A. Sinivaara
Mä jäin miettimään tuota, että käyttäydytään jollain tavalla ympäristön vuoksi, eli kuten vihjasit, että ne oli ne poliittiset ympyrät, jonka takia olit sellainen kuin olit. Mä en henkilökohtaisesti usko siihen ihan 100 %. Se tietty käytös ja ajattelutapa lähtee kuitenkin ihmisestä itsestään ja sen perusteella hakeudutaan tai ajaudutaan tietynlaiseen ympäristöön jossa itseään pääsee toteuttamaan. Se ympäristö saattaa kyllä töniä tiettyyn suuntaan, mutta ihminen itse tekee itsestään sen mitä on. Mä en siis usko, että sillä poliittisella aktiivisuudella on paljonkaan tekemistä sen ”kusipäisyytesi” kanssa, se vaan purkautui sitä kautta. Sun pitäisi ehkä kaivaa syvemmälle sun mielessä, että mikä susta oikeasti teki vihaisen nuoren naisen, joka halusi päästä huutelemaan mitä sylki suuhun toi?
Tän järkeilyn perusteella, jos siinä nyt oli järjen häivää, ei pitäisi olla mitään riskiä, että muutut kusipääksi uudelleen vaikka politiikkaan menisitkin mukaan. Sä olet muuttanut ajattelutapaa, jättänyt sen vihaisen nuoren naisen taakse. Ja jos se nostaa uudelleen päätään, se voi tapahtua yhtä hyvin missä tahansa muuallakin. Älä siis pelkää, raamattua minäkin lainatakseni.
Emmi Nuorgam
Niin siis ei mun tarkoitus ollutkaan mitenkään perustella käytöstäni politiikalla – apua, saiks tästä sen kuvan? Tarkoitus oli siis sanoa, että kun otin vähän etäisyyttä myös itseeni ja omiin tekemisiini, niin sain ihan uudenlaista perspektiiviä kaikkeen. Silloin oli niin paljon tekemistä ja menemistä ja se käsitys mikä mulla oli, oli että pitää olla kova pärjätäkseen. Sittemmin olen ehkä vähän pehmentynyt ihmisenä (kaikin tavoin).
Mut siis se on kyllä ihan fakta, että ne piirit on aina välillä aika paskoja ja kuntapolitiikka varsinkin sellainen aikuisten ihmisten hiekkalaatikon herruudesta kilpailemisleikki.
Nannannaa
Ehkä sä olet myös sellainen ihminen, että suhun täytyy oikeesti tutustua, ennen kuin susta saa kunnon kuvan. Vaikka en tunnekaan sua livenä, niin mulle kävi täällä virtuaalimaailmassa vähän niin, että ekaa kertaa sun blogiin törmätessä sä ja sun jutut tuntui jotenkin ärsyttävältä. Toisella kerralla totesin saman ja sitten jopa ihan tietoisesti välttelin sun blogia, kunnes oli joku aihe, joka oikeesti hirveesti kiinnosti. Yhtäkkiä mä huomasinkin eksyväni tänne useammin ja nyt oon jo jonkun aikaa seuraillut ihan aktiivisesti. Tuntuu ihan hassulta, että joskus vuosi sitten pidin koko blogia ärsyttävänä ja nyt elän täällä mukana ja oikein odotan sun kirjoituksia. 😀 Että ehkä sä et ookaan niin hirveesti muuttunut, mutta joku on saanut esim. sun politiikka-roolin kautta susta tietynlaisen kuvan, joka ei sitten ookaan se koko totuus.
No olipas nyt keittiöpsykologiaa kerrakseen. Ehkä sä sittenkin oot muuttunut. 🙂 Miten vaan, niin kivaa kun kirjoittelet. Ihana blogi sulla on. 🙂
Emmi Nuorgam
Voi kiitos, kiva kommentti.
Mut joo, sellainen mä ehkä olen. Kirjoitetussa tekstissä se korostuu vielä enemmän, kun ei näe ilmeitä, kuule äänenpainoja ja varsinkin mun huumori saattaa mennä ohi, jos olen aivan vieras. Lisäksi mä harvoin jaksan kirjoittaa niitä disclaimereita, että tämä ei tietenkään ole yleistys, vaan mun mielipide, enkä tarkoita että kaikki poliitikot olis kusipäitä. 🙂
anei. (Ei varmistettu)
Mä tunsin tätä lukiessani jotain tosi syvää ymmärrystä sua kohtaan. Vaikken ole koskaan missään järjestötoiminnassa saati politiikassa mukana ollut, enkä kokenut välttämättä laisinkaan samanlaisia asioita, nyökyttelin ymmärtäväisesti koko ajan lukiessani.
Koska mulle on sanottu samalla tavalla, ”sä oot tosi mukava, siis paljon mukavampi kun mitä mä koskaan arvasin” ja myöhemmin kun oon jollekin tuota kommenttia ihmetellyt ääneen, oon kuullut, että ”no sähän oot vähän tollanen, että ensivaikutelma on se, ettet tykkää kenestäkään”. Tätä kun tapahtui eri sanamuodoissaan muutaman kerran, pysähdyin kyllä todella miettimään. Minä, joka tykkään ihmisistä niin valtavasti; joka en tiedä tässä maailmassa mitään yhtä kiinnostavaa ja kivaa asiaa kuin ihmiset… Oli vaikea uskoa sitä mitä mulle oli sanottu, mutta jotenkin yritin sitä ymmärtää.
Ihmiset, jotka on tunteneet mut vuosia, eivät allekirjoita tuota lainkaan, eivät silloin, eivätkä nykyään. Mieheni mukaan minusta tuli tuollainen parikymppisenä, mutta nyt se on hiljalleen taas vähentymässä (? kiva analyysi, tarkennusta odotellessa :D). Itse en tunnista itsessäni mitään kummoista eroa, toki aikuiseksi olen kasvanut ja varmasti ajatusmaailmaltani kypsynyt vuosien saatossa. Mutta ilmeisesti mä muutuin jossain vaiheessa tuollaiseksi, ja nyt taas muutosta on tapahtunut siitäkin tilanteesta.
Kommentoin sulle ekaa kertaa nyt. Luin sun koko blogin läpi (!!) lomani aikana pari viikkoa sitten, ja kirjoitustesi pohjalta tunnut ajatuksiltasi ja olemukseltasi jo siltä, että olisit jotenkin tuttu. Hassua. Ja nyt tämä aihe jotenkin liippasi niin, että päätin rohkaistua kommentoimaan.
Tykkään sun blogista. Ja mä uskon ja luotan siihen, että ihminen voi muuttua.
Emmi Nuorgam
Kiitos, ihana kuulla!
”Ihmiset, jotka on tunteneet mut vuosia, eivät allekirjoita tuota lainkaan, eivät silloin, eivätkä nykyään. Mieheni mukaan minusta tuli tuollainen parikymppisenä, mutta nyt se on hiljalleen taas vähentymässä (? kiva analyysi, tarkennusta odotellessa :D). Itse en tunnista itsessäni mitään kummoista eroa, toki aikuiseksi olen kasvanut ja varmasti ajatusmaailmaltani kypsynyt vuosien saatossa. Mutta ilmeisesti mä muutuin jossain vaiheessa tuollaiseksi, ja nyt taas muutosta on tapahtunut siitäkin tilanteesta.”
Tää vois olla ihan mun näppiksestä lähtenyttä tekstiä! Kiva että meitä on täällä muitakin, jotka ollaan ehkä kasvettu jollain tasolla aikuiseksi. 🙂
Janica B. (Ei varmistettu)
Toivon, että pystyisit olemaan itsellesi myös armollinen ja ymmärtäväinen. Sähän olit hirveän nuori, kun olit politiikassa. Paperilla ehkä täysi-ikäinen, mutta nippa nappa parikymppinen ihminen on kuitenkin ihan raakile vielä. Hyvää vertailupohjaa saa, jos kaivelee vähän nykyisten konkaripoliitikkojen ja vaikuttajien taustoja. Tyypit ovat tehneet melkoisia takinkääntöjä, laukoneet nuorena älyttömyyksiä ja muuttuneet ihmisinä tosi paljon.
Politiikka on kamalan ankara ympäristö. Niin ankara, että tiedän, ettei oma mielenterveyteni koskaan kestäisi sitä. Opportunismi, piikittely ja pelaaminen ovat kuitenkin aina jossain määrin sen viitekehyksen piirteitä. Voin kuulostaa todella kyyniseltä, mutta tällainen kuva mulle on tullut, kun olen tarkastellut politiikkaa aidan toiselta puolelta, toimittajana.
En usko, että sun teräväkielisyyteesi on ollut yhtä ainoaa syytä. Ehkä se on johtunut osittain nuoruudesta, osittain ympäristöstä, osittain epävarmuudesta. Tunnistan käytöksessäsi todella paljon itseäni. Mähän olen kauhean herkkä ja neuroottinen tyyppi, mutta samaan aikaan kova väittelijä ja sellainen oman elämäni Kyösti Pöysti. Nämä molemmat puolet ovat itsessäni aitoja ja sidoksissa toisiinsa. Olen ollut todella monta kertaa elämässäni ylikiltti nappisilmä, joka uskoo kaiken, mitä muut sanovat, ja sitten ihmettelen itku silmässä, että miksi mulle jäi taas luu käteen. Tuolla pinnallisella piikittelyllä voi puolustautua, mutta olen huomannut, että verbaalinen lahjakkuus + piikit pystyssä debatointi = ei ole aina kovin hedelmällinen yhdistelmä.
Noiden puolien tasapainottaminen on nykymaailmassa kovin vaikeaa. Itselläni on ehkä enemmän kokemuksia siitä, että ei se kaikkien loputon miellyttäminen, 100-prosenttinen rehellisyys ja kilttinä tyttönä paahtaminen todellakaan ole paras vaihtoehto. Mulla ei ole ainakaan vielä sopivaa reseptiä, miten yhdistää herkkyys ja avoimuus piinkoviin mittelöintitaitoihin. Aina välillä onnistun, ja sitten taas mokaan, ja opin siitä jotakin. Tavoitteeni on, että ehkä mä viisikymppisenä olen ristiriidattomasti sekä herkkä että teräväkielinen humoristi. Saapa nähdä, onnistuuko, ainakin yritän.
Mukavaa, että puhuit tästäkin asiasta. Olen miettinyt, miksi ihmeessä jätit politiikan, kun näen sussa niin valtavasti yhteiskunnallista potentiaalia, vaikka olenkin aina äänestänyt muita puolueita kuin kokoomusta. Ajatusta paluusta ei kannata torpata. Kannattaa kuitenkin miettiä, jaksaisitko sitä vielä itse – ei vain sitä, ”jaksaisivatko ne muut nyt minua”.
Emmi Nuorgam
Musta se eilinen debatti sun facebook-profiilissa oli oikeasti sekä hauska että älykäs. Jos mun pitäisi opetella arvostamaan itseäni enemmän, niin pitäisi erään Janicankin!
Riikkaxx (Ei varmistettu)
Mun mielestä sun todellakin kannattaisi lähteä jatkamaan esim. kuntapolitiikassa, mikäli se yhtään kiehtoo. Sillä se, että sä olet tunnistanut nuo tunteet, nähnyt itsesi toisilla laseilla, on tuonut jo toisen näkökulman mukaan ja veikkaanpa ettet enää voisi toimia niinkuin ennen koska olet nyt eri ihminen. Kehittyminen on ihan kaameeta, mutta toisaalta se on niin parasta.
Emmi Nuorgam
Hmmm. Ehkä mä harkitsen tätä(kin) uusiksi vielä.. 🙂 Kiitos kannustuksesta!
Katja Hannele
Mä komppaan edellisiä, jos politiikka vetää puoleensa, niin sinne vaan! En olisi sinuna huolissaan – se, että voi noin avoimesti pohtia omaa historiaansa, kertoo mun mielestä kyllä ihmisestä hyvää. Ei kai ihmisen mittana voida pitää sitä, tuleeko mokailtua vai ei? Olennaisempaa on kai kuitenkin se, onko valmis tarkastelemaan oma käytöstään ja tarvittaessa muuttamaan sitä.
Vierailija (Ei varmistettu)
Yläasteaikainen koulukiusaajani aloitti viime syksynä saman yliopiston eri tiedekunnassa. Aluksi ahdisti, olihan hän yksi syy, miksi lähdin kauas kotiseuduilta, mutta kun samassa ainejärjestössä kiusaajani kanssa ollut ystäväni kyseli tarkentavia tietoja kusipäisyysasteesta, päätin olla hiljaa. En minä tiedä, millainen hän on nykyään. Jos edelleen kuspää, eiköhän hän osaa sen tuoda itsekin esille. Jos taas kuusi vuotta on tehnyt tehtävänsä, ei ole minun paikkani mennä puhumaan hänen menneisyydestä.
Emmi Nuorgam
Onpa jotenkin ihanan aikuinen kommentti! Kiva, että olet pystynyt nousemaan tilanteen yläpuolelle, jos sunlaisia ihmisiä olisi enemmänkin, niin ehkä tää maailma ei olisi niin kurja paikka. 🙂
MM
Mun mielestä tää maailma alkaa tuntua aika kamalalta paikalta, jos ei voi uskoa siihen, että ihmiset muuttuu. Ja sä olet kyllä aika hienolla tiellä, kun noin avoimesti ja julkisesti pohdiskelet omaa kasvuasi. Tuskin sulla on enää paluuta entiseen.
empuska
Toisaalta netti tuo sen ikävästi ilmi, että jos ei HETIJUSTNYT muutu, ei koskaan voi muuttua. Ihan kuin joku tuollainen realisaatio, että on pikkasen vääriä nesteitä päässä tulisi salaman iskuna taivaalta, mitä ei tietenkään tule. Prosessi sekin missä itsensä muuttuminen.
Sanni_K (Ei varmistettu)
Itse olen sinuun aikanaan tutustunut juurikin noissa ”aktiivipiireissä” ja voin täysin allekirjoittaa tämän nimeltä mainitsemattoman Niinan tarinan. Sinusta sai hetkittäin ihan ok-mielikuvan, mutta seuraavassa hetkessä lyttäsit kaiken ja kaikki maanrakoon. Koskaan ei oikein tiennyt mitä odottaa ja paha mieli oli aina taattu, jos oli pidempiä aikoja vietetty samassa tilassa vaikka kilometrien päähänkin näkyi, että nyt puuhasi pelkästään epävarma nuori nainen, joka purkasi ”raivoaan” maailmaa kohtaan omalla tavallaan.
Kun vaihdoit blogikotisi tähän ”Mun elämä, milloin siitä tuli näin (ihana)”, oli ensireaktioni, että no niin, on siinä sarkasmia kerrassaan! 😀 Mielenkiinnolla jäin lueskelemaan, että no koska sieltä tulee se ”todellinen” Emmi esiin, mutta eipä sitä vanhaa bitch-osaston Emmiä täällä näkynytkään. Lopulta oli pakko todeta, että sinäkin taidat olla lopulta hiffannut sen, että on paljon helpompi ja kivempi olla mukava ihminen, kuin aiheuttaa ikävää fiilistä ympärille ja ehkä myös itselle ja ehkäpä ne muinaiset vilaukset siitä ok-Emmistä olivatkin enemmän niitä oikeita. En usko, että ihmisenä olet juurikaan muuttunut, mutta lopultakin sieltä kovan kuoren alta on tullut esiin se Emmi, joka todella olet ja paine on hionut timantin kulmia. 🙂 Ja tämä nykyinen Emmi jos mikä on himpulan kova mimmi! Keep on rocking girl! Olet todella rohkea, kaunis ja ajatteleva nuori nainen, joka edelleen uskaltaa sanoa suunsa puhtaaksi, mutta nykyään huomattavasti kypsemmällä tavalla. Ja se jos mikä on rikkaus. <3
Emmi Nuorgam
Kiitos. Tää kommentti merkkaa mulle ihan kamalan paljon! Taidan tulostaa sen ja laittaa toimiston seinään. <3
Ja olen tosi pahoillani, jos ja kun olen ollut mulkku.
annepa (Ei varmistettu)
Ensinnäkin kultainen sääntö esiintyy useammassa uskonnossa, ei vain kristinuskon satukirjassa. Siksi uskoontulokommentti huvitti.
Toiseksi vihainen on eri asia kuin kusipää. Vihaisia ihmisiä on paljon helpompi sietää, koska heillä todennäköisesti on joku syy olla vihainen. Kusipää on vain kusipää.
Ja kolmanneksi, ehkä ne ”selkäänpuukottavat” ”ystävät” ajattelivat järjestön etua ja kampesivat siksi kusipään pois johtajan pallilta. Tuntuu, että sinä ajattelit ja ajattelet edelleen omaa etuasi, olisihan sinun pitänyt saada jatkaa, vaikka sinusta kenties olisi ollut haittaa itse järjestölle. No, ihminen on itsekäs, ei siinä mitään uutta ole.
Kaikesta edellsisestä huolimatta on virkistävää lukea tällaista pohdiskelua omasta henkisestä kasvustaan. Harva ihminen tietää olleensa kusipää tai jos tietää niin ei ainakaan myönnä. Propsit siitä ja tsemppiä!
emmapa (Ei varmistettu)
Vau, olipa kurja kommentti! Naurattaa kävi viimeistään tässä vaiheessa: ”Harva ihminen tietää olleensa kusipää tai jos tietää niin ei ainakaan myönnä.”. Älä annepa kiusaa.
annepa (Ei varmistettu)
Ai kiusaa? Älä itte kiusaa!
Eikö ole mukava tietää, että kultainen sääntö on jotenkin universaali? Että se ei kuulu vain kristinuskoon vaan on huomattu useimmissa kulttuureissa? Minulle se antaa toivoa.
Se, että sanoo kusipäätä ”nuoreksi vihaiseksi naiseksi” tai no, vihaiseksi ylipäätään, on rankkaa vähättelyä. Selitys tulikin jo aikaisemmassa kommentissa. Vihaisuus ei tarkoita sitä, että on inhottava ja rääkkää muita ihmisiä. Kusipäisyys usein tarkoittaa. Mutta Emmihän ei enää ole kusipää, joten tässä suhteessa ei liene enää mitään ongelmaa, vai?
Itsekkyydestä taas.. No, mietipä vaikka Laura Rätyä ja hänen verojärjestelyitään, jotka olivat laillisia silloin kun hän ne järjesteli. Mietipä sitten useimpia (en sano että itseäsi, koska en tunne sinua) ihmisiä ja heidän veronmaksuhalukkuuttaan. Useimmat ihmiset järjestelevät asiat niin, että maksavat mahdollisimman vähän veroja, koska ihminen on itsekäs. Minä myönnän auliisti olevani itsekäs ja ihan varmasti järjestelisin veroasioitani, jos olisi mitä järjestää. Olisin myös yhtä lailla käärmeissäni selkäänpuukotuksesta. Tilanteiden mahdollisia syitä ei vain näe, kun on itse siinä keskellä. Kokee vain, että itseä kohtaan on tehty väärin. Myönnetääköön, että selän takana toimiminen ei ollut kovin tahdikasta näiltä ”ystäviltä”.
Harva ihminen tietää oleensa kusipää ja jos tietääkin ei sano. Ja koska ei tiedä tai myönnä, ei voi kasvaa. Emmi on myöntänyt ja kasvanut. Nauramasi kommenttivaihe oli siis kehu.
Niin että älä ite kiusaa.
emmapa (Ei varmistettu)
Vitsi, meniköhän sulla nyt jotenkin kommentit sekaisin ja vastasit oikeastaan johonkin toiseen 🙂 Minähän en mistään noista puhunut, huomautin vaan, että on hyvä idea vilkaista peiliin ja miettiä mistä kumpuu se oma tarve tulla huutelemaan rumia tuntemattomalle, ennen kuin sen suunsa avaa.
Musta nää sun jutut rupee tuntuu siltä, että sulla on jotain henkilökohtaista tässä pelissä. Ja jos näin on, kannattaisi varmaan ottaa puhelin käteen ja soittaa vaikka sille Emmille, että meette kahville ja selvitätte asianne. Tuntuu pöljältä että yrität päteä nimimerkin takana jossain blogin kommenttiosiossa. Selkärankaa!
Lilanna
Voiko ihminen muuttua?
Onkohan se välttämättä edes oikea kysymys? Pitäisikö ensin kysyä, onko ihminen tietynlainen vai käyttäytyykö hän tietyllä tavalla? Se että käyttäytyy kusipäisesti ei ole sama asia kuin että on kusipää. (Toki siis jonkun kokemus toisesta ihmisestä voi olla jälkimmäinen. Mutta ei se silti ole sama asia.)
Ihmisillä on tietysti joitakin luontaisia ominaisuuksia, joita ei voi oikein muuttaa. Lihavuus tai laihuus voi olla muuttuvaa, mutta luuston rakenne ei. Samalla tavalla tietyt piirteet ihmisessä ovat osa luontaista temperamenttia tai reaktiotapaa, mutta aika iso osa persoonasta on kuitenkin jollain tavalla valittuja käyttäytymismalleja. Voi olla, että niitä malleja on vaikea muuttaa, varsinkin jos niitä ei tiedosta tai ei tiedä, mistä ne johtuvat – ja erityisen vaikea silloin, jos uskoo, että ”minä olen tällainen ihminen” sen sijaan että uskoisi, että ”minä olen usein toiminut tällä tavalla”. Useimmiten sama ihminen kuitenkin voi toimia usealla eri tavalla, vaikka toimisikin suurimmassa osassa tilanteita aina samalla lailla. Sitä vain jotenkin muodostaa käsityksen itsestään tietynlaisena ja ottaa sen osaksi identiteettiään. Uskoo, että on ihminen, joka on kärkäs sanomaan eikä häpeile sanomisiaan tai pyytele anteeksti väärinkäsityksiä. Eihän se tarkoita, etteikö oikeasti pystyisi toimimaan toisinkin, sitä vain uskoo, että tämä nyt on kiinteä osa minua ja minun olemista.
Itse olen alkanut hoksata omia haitallisia ajatuksiani itsestäni. Kun uskon itsestäni olevani tietynlainen tai käyttäytyväni aina tietyssä ympäristössä yhdellä lailla, toteutan myös tuota uskomustani hyvin pitkälti. Ja unohdan kaikki kerrat, kun itse asiassa olen toiminut toisella tavalla.
Usein huomaan ajattelevani, että olen laiska. Se kuvitelma on jopa alkanut vaikuttaa päätöksiini siitä, kannattaako jotain yrittää, ja asenteeseeni jo etukäteen, tulenko jaksamaan loppuun asti. Tosiasiassa en minä ole laiska tai ahkera. On ollut tilanteita, joissa olen mennyt sieltä missä aita on matalin. On ollut hetkiä, jolloin olen paiskinut töitä tehokkaasti. Ja on ollut erilaisia olosuhteita, jotka ovat vaikuttaneet siihen, mitä olen valinnut tai jaksanut olla. Mutta ei laiskuus tai ahkeruus ole mitään ominaisuuksia, ne ovat erilaisiä toimintatapoja. Ja vaikka olisi taipuvaisempi toimimaan toisen mukaan, se ei tarkoita, että sitä taipumusta tarvitsisi oikeasti aina noudattaa.
Pystyisitköhän ajatella omasta ”kusipäisyydestäsi” vähän samaan tapaan? Voiko siis ihminen muuttua – vai onko edes ihmisen persoona mikään staattinen ja muuttumaton kimppu tiettyjä piirteitä?
Emmi Nuorgam
Mä ymmärrän mitä sä tarkoitat. Haluaisin ainakin ajatella edelleen olevani periksiantamaton ja tarpeen tullen tiukkakin – mutta sellainen ihan tarpeeton länkyttäminen, muiden ihmisten vähättely ja välinpitämätön asenne on jääneet pois. Mä olen alkanut aktiivisesti tehdä töitä sen eteen, että hyväksyn myös ihmisten toisenlaiset näkemyksen tai mielipiteet – ei se, että omasta mielestäni olisin oikeassa, tarkoita automaattisesti sitä, että toinen ihminen on väärässä. Tiedätkö mitä tarkoitan?
Jotenkin haluaisin ainakin uskoa, että rakentavalla kanssakäymisellä pääsee pidemmälle, kuin egoilemalla ja esiintymällä. Että ehkä pitäisikin luottaa siihen omaan asiantuntemukseensa sen sijaan, että verhoaa epävarmuutensa jonkun roolin taakse.
Kiitos pohdiskelevista kommenteista sekä tähän että siihen edelliseen kirjoitukseen! Tälläinen ajatusten pallottelu on tosi tarpeellista, kun on tarkoitus ottaa omista aatoksistaan selvää. 🙂
eviela
Ihminen voi todellakin muuttua: sinä tunnut olevankin siitä yksi todiste. Itse olen nähnyt mielettömiä muutoksia mihin ihmiset pystyvät, jos he vain haluavat. Siitähän se kaikki on kiinni 🙂 Näin omassakin elämässä todistanut.
Tai sanotaanko, että uskon siiten, että ihminen voi muuttua tietyn prosentuaalisen määrän, mutta se onkin se mikä riittää muutokseen 😉
Nāiádes
Ja voi miten sun 16-vuotias pikkusiskosi seurasi sua siellä ihaillen! Laukomassa mielipiteitäsi ja olemassa niiiiin niin rohkea. Etkä sen mielestä ollut kusipää ollenkaan. Sen mielestä olit vaan kaikinpuolin täydellinen.
Eikä niiltä osin ole kyllä mikään muuttunut. Nykyään seuraan sua vielä enemmän ihaillen ja oot mun mielestä entistä rohkeampi ja täydellisempi.
Ja sen takia oikein tekee pahaa lukea mitä joku sulle kirjoittelee ja varsinkin Hippuselle ja Einolle toivoo. Ne kun on luultavasti kaikki semmoisia ihmisiä, jotka mäkin tiedän ja saatan niitä Tampereella nähdä ja niille bussissa hymyillä.
Emmi Nuorgam
<3
Vierailija (Ei varmistettu)
Mä uskon, että ihminen voi muuttua ja siis ihan kaikkihan me muutumme aikuistuessa väistämättä. Olin hetken aikaa töissä tuossa mainitsemassasi samassa nuorisojärjestössä, mutta eri piirissä ja siitä nuoresta porukasta jäi sellainen olo, että nuoruuteen kuuluu se, ettei kulmat ole vielä hioutuneet ja eroteta kaikkia harmaan sävyjä, vaan mennään koko sydämellä ja vimmalla mukaan. Ja näin on siis varmasti ihan kaikessa nuoruuteen liittyvissä jutuissa ennen kuin ääriviivat pehmenevät aikuistuessa.
Mua kiusattiin koulussa ja vielä lukiossakin ja muistan, että äitini sanoi joskus surullisena juuri noin, että kunpa kiusaajat joutuisivat joskus kokemaan saman lastensa kohdalla. Uskon, että kiusaaminen on kiusatun vanhemmille eri tavoin raskas ja ehkä jopa raskaampi taakka ja siksi äidin puuskahdus oli turhautuneen ja murheellisen ihmisen toive, jonka ymmärrän hyvin. Vaikka nyt kuluneet vuodet ovat laittaneet itsetuntoni kuntoon, on kiusaaminen yhä sellainen juttu, mikä esimerkiksi pitelee vauvakuumeen kurissa. Vaikka elämä voi tietenkin heitellä miten vain ja uhkia ja mahdollisuuksia on mielettömästi, tuntuu kamalalta näin kiusaamisen kokeneena ajatella tilannetta, jossa joutuisin sen kokemaan oman lapseni kautta vielä uudelleen ja kenties silloin vielä raastavampana.
Emmi Nuorgam
Voi ei! Toivottavasti joskus vielä uskaltaudut antamaan vauvakuumeelle periksi, lapset on kyllä yksi parhaista asioista tässä maailmassa. Jos yhdessä vaikka uskottaisiin sellaiseen maailmaan, jossa erilaisuus ei enää ole taakka kellekään? Eikä varsinkaan samanlaisuuskaan! 🙂
Hosuli
Olipas ajatuksia herättävä teksti. Kiitos siitä. Mulla on vähän samantyyppinen vihaisen nuoren naisen tausta kuin sulla, vaikka ihan eri piireissä (politiikassa kylläkin – ja sama kokemus siitä yhteenkuuluvuuden tunteesta). Kun nyt mietin, en todellakaan aina ollut kauhean kiva kaikille. Oli tärkeämpää olla terävästi oikeassa kuin varoa pahoittamasta kenenkään mieltä. Nykyään painopiste on siirtynyt jälkimmäistä kohti. Vieläkin pitää tosin varoa, ettei besserwisseröityä liikaa. Nokkeluuden ja ilkeyden raja on joskus häilyvä. Luulen, että mut 10 vuotta sitten tunteneet ihmiset ja viime vuosina tunteneet ihmiset pitää mua ihan erilaisena. Hyvä niin.
Loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että on tärkeämpää olla lempeä kuin osoittaa älykkyyttään. Onneksi lempeys ja älykkyys mahtuvat erinomaisesti samaan ihmiseen. 🙂 Siihen pyrin. En toivo kenellekään sitä kokemusta, joka mulla on koulukiusaamisesta, mutta tavallaan se auttaa mua samastumaan toisten epävarmuuteen ja itsetunto-ongelmiin. Yritän huomioida ihmisten erilaisuuden kommunikoinnissani.