Sen piti olla täydellinen viikonloppu.
Ihana, kaunis syysilma, keltaisia puita, takkatuli, paljon tärkeitä ihmisiä, Hiivakivi – siis erinomaiset edellytykset nautiskelulle, ympäristön ihmettelylle ja rentoutumiselle. Aamuviinejä, iltaviinejä, juoruamista, sohvalla makoilua, järvelle tuijottelua. Saunomista ja uimista, nautiskelua, täydellisiä lapsuusmuistoja.
Totuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää. Jostain syystä viikonloppu meni kuin sumussa, en ehtinyt huomata mitään, nauttia mistään, hädin tuskin istua sohvalla, viinejä en taatusti juonut. Sunnuntaina aamuyöllä istuin sängyllä tuijottamassa pimeyteen, hyssyttämässä Einoa uneen ja itkemässä yksinäisyyttäni.
Hilda oli vihdoin nukahtanut vasta muutamaa tuntia aikaisemmin, kun Eino jo heräsi. Koko viikonloppu oli kuin yksi tuntikausia kestänyt rutiinisuoritus, jossa koitin muistaa antaa lapsilleni ruokaa, laittaa heidät nukkumaan ja vaihtaa vaipat. Pukea ja riisua ja pukea ja riisua. Potea huonoa omatuntoa siitä, että ylipäänsä oltiin mökillä pilaamassa muiden viikonloppu. Hermoheikko äiti ja kaksi pientä lasta, joilla oli jatkuvasti joku hätänä. Hilda kävi ylikierroksilla ja Eino oli muuten vain tyytymätön. Joka kerta kun pyysin apua, vajosin vain johonkin entistä syvemmälle murheen alhoon ja harkitsin hetken, että pakkaan lapseni puoli viideltä aamuyöstä autoon ja ajan kotiin. Pakko jaksaa pakko jaksaa pakko jaksaa.
Eilen kun vihdoin päästiin kotiin, vei mies lapset ulos ja sain vihdoin istua yksin sohvalla ihan hiljaa. Kyyneleet valuivat, kun tajusin, että olin ollut tässä tilanteessa aiemminkin. Viikonloppu oli muistutus siitä, millaista elämäni oli vielä kesällä: valtavia yksinäisyydentunteita, riittämättömyyttä, pahaa oloa ja syyllisyydentuntoa. Kykenemättömyyttä nauttia mistään, vaikka maailma olisi sillä hetkellä juuri täydellinen.
Ero kesään on kuitenkin se, että nyt tajuan sen olevan vain valhetta. Nyt tiedän, että ne tunteet johtuvat vain väsymyksestä ja ovat ohimeneviä. Ero kesään on se, että tiedän meidän selviävän tästä.
Kutsuvat tätä kai paranemiseksi.
paulahelena
tiiäks mun täytyy kiittää sua, sun ekan masennuspostauksen ansiosta uskalsin ottaa asian J:n kanssa puheeks että oiskohan sillä mahollisesti ehkä semmonen isämasennus, jota lääkkeillä vois hoitaa, ja pitkällisen pohdinnan jälkeen se pääty lääkärille ja nyt meilläkin näyttää jo paljon valoisammalta. vaikka vielä on matkaa kuljettavana mutta nykyään on jo meilläkin läsnä usko siihen selviytymiseen 🙂
Emmi Nuorgam
Ihana kuulla! Toivottavasti teillä jatkuukin valoisana, vaikka tää lähestyvä talvi kyllä tekee kaikkensa, ettei vaan kukaan olisi toiveikas tulevan suhteen. 🙂
Mari-täti (Ei varmistettu)
<3 PS. Etkä sä todellakaan pilannut kenenkään viikonloppua. PSS. Seuraavan kerran kun istut siellä sängynlaidalla aamuviideltä, niin tuu herättään mut, niin itketään yhdessä. Pus!
Emmi Nuorgam
😀 Saanko tulla Niemenrantaankin?
<3
Mari-täti (Ei varmistettu)
Saat!
-mimmu- (Ei varmistettu)
<3
maalta (Ei varmistettu)
<3 Sitäpä se. Paranemista. Pienin askelin. Hitaasti, mutta varmasti. Ja joskus voi tulla myös askel taaksepäin, harha-askel. Ja siitä se taas jatkuu, matka eteenpäin.
pippuriina (Ei varmistettu)
Väsymys. Vasta vanhemmuuden myötä oon tajunnut sen kavaluuden. Aiemmin luulin, että väsymys on sellaista, että ihminen on väsynyt ja sitten kun se nukkuu niin kaikki on taas hyvin. Mutta nyt tiedän, että väsynyt ihminen ei välttämättä edes tajua olevansa väsynyt. Väsynyt ihminen voi tuntea olevansa muuten vain huono ja pahantuulinen ihminen. Elämänilonsa menettänyt. Mutta ei väsynyt, kun eihän musta edes tunnu väsyneeltä. Suhteellisuudentaju hämärtyy. Kumpi on pahempi, lattialla olevat ruoanmurut vai se, että puoliso alkaa tuntua kämppikseltä? Mutta tässähän tämä yöheräily menee, kyllä mä pärjään. En varmasti vieroita yöimetyksestä vain koska neuvolantäti käskee. Ei se voi tietää, mikä meidän perheelle parhaiten sopii.
Sitten kun saa mahdollisuuden nukkua, ei välttämättä edes nukuta. Ajattelin, jos vain saisin tilaisuuden nukkua yöllä rauhassa, niin vähänkö nukkuisin kuin tukki koko yön putkeen. 12 tuntia. Mutta ei, kun tilaisuus tuli, piti uudestaan opetella, miten nukutaan heräilemättä. Ei ihme, että yöheräily jatkuu, jos se ei ole vain lapsen tapa vaan myös vanhemman.
Nyt nukkuminen sujuu sekä vanhemmalla että lapsella jo kohtalaisesti. Ja kun takapakkia tulee, mäkin tiedän, että se on vain väsymystä. Sitten kun vielä osaisi rauhoittaa itsensä nukkumaan. Koska väsyneenä suorittaminen jää päälle.
Kiva, että sun kurjasta viikonlopusta seurasi kaikesta huolimatta valaistuminen. Sun valaistuminen auttaa sua toivottavasti tulevaisuudessa jo silloin, kun tilanne on päällä.
Emmi Nuorgam
Joo, se että ennen lapsia väsytti, oli vain ohimenevää. Se johtui töistä tai juhlimisesta ja aina tiesi, että ensi viikolla tai ensi kuussa saa nukkua. Se oli oma valinta.
Nyt, kun tästä ei tiedä, että koska tämä päättyy – koska taas saa nukkua ja levätä – on tää väsymys lamaannuttavampaa. Varsinkaan, kun tästä ei voi itse päättää. Ei voi valita, että tänään pidän etäpäivän tai en mene baariin, lapset herää ja vaatii ja valvoo siitä huolimatta, mitä itse päättää.
Vaikka yritän viimeiseen saakka vältellä kaikkia sellaisia fraaseja, jotka alkaa ”lapsettomat eivät voi ymmärtää..” niin nyt on kyllä pakko sanoa, että tämä väsymys on myös jotain sellaista, mitä ei ymmärrä, jos ei ole lapsia. Pakko purra aina huulta niin että veri lentää, kun joku sinkkuystävä kertoo nukkuneensa edellisenä yönä vain kuusi tuntia. Ai luoja kun se olisikin joku poikkeustilanne meikäläisenkin elämässä..
Nannannaa
Ihanaa, että huonon viikonlopun keskeltä löytyi kuitenkin toivon pilkahdus. Ihanasti kirjoitit. <3
Emmi Nuorgam
Miisan kuvaus viikon lopusta on paljon kauniimpi, kannattaa katsoa. Tältä siellä kai oikeasti näytti. 🙂
Emmi Nuorgam
Linkki ei näemmä toiminut puhelimella, näkyiskö se nyt: http://www.lily.fi/blogit/naiades/you-my-everything