Täällä kärsitään ihan järjettömästä kuumeesta. Kyseessä ei ole Lilyssä hurrikaanin lailla tuhoa tekevä vauvakuume, vaan yksinkertainen ja simppeli matkakuume. Lämpö, aurinko, huoleton elämä ja hotellin lakanat täyttää mun ajatukset päivin ja öin. Kuumetta ei poista vanhojen matkakuvien selailu, mutta kyllä se ensiavusta käy. Jännittävää muuten, että ennen kun tapasin nykyisen mieheni, en ollut pätkääkään kiinnostunut matkustamisesta. Miehen kautta mulle jotenkin aukesi uusi maailma: siis matkoilla ei olekaan joko juostava pää kolmantena jalkana pitkin ostoskeskuksia tai maattava koko viikkoa uima-altaalla. Matkoilla voi lähinnä syödä, katsella paikkoja, syödä, nukkua ja syödä. Erinomainen mies, erinomainen matkaseura. Meidän ensimmäinen yhteinen matka olikin kevyesti vähän reilun kahden viikon reissu Keski-Amerikkaan.
Panaman muistot on julkaistu alunperin siellä mun vanhan blogin puolella, mutta päätin siirtää nämä tännekin muistiin ja erityisesti suositella muutamaa paikkaa, jossa me käytiin. Matka sijoittuu 2012 vuodenvaihteeseen: lentokone nousi muistaakseni Tapaninpäivänä 2011 ja laskeutui 2,5 viikkoa myöhemmin.
Oltiin päätetty miehen kanssa joulun tienoossa, että johonkin etelään lähdetään eikä lahjoja siis osteta. Meillä kävikin ihan älytön säkä ja löydettiin lennot Panamaan 600 eurolla per naama. Lennot oli Aurinkomatkojen lomalennot ja samalla koneella meidän kanssa tuli satakunta suomalaista, jotka kärrättiin bussilla golf-resortiin keskelle ei-mitään. Oli kuulemma ollut loistava loma, kun hotellilta sai kaiken eikä tarvinnut poistua lainkaan hotellin aidatulta alueelta.. Me otettiin Aurinkomatkojen paketista vain ne lento-osuudet ja googleteltiin Panama Citystä Ivonne, joka majoitti kotiinsa matkailijoita ympäri maailman.
Villa Michelle oli oikein mukava hostelli, joskaan Ivonne ei kamalasti joustanut esimerkiksi varausajoista ja maksettiin sen vuoksi hänelle vähän ylimääräistä. Me oltiin reissussa tosiaan uuden vuoden yli ja silloin koko kaupunki oli ihan sekaisin neljä päivää – joka paikassa pauhasi musiikki ja ihmiset kreisibailas päivin ja öin. Myös Ivonnen luona ja se oli kyllä koko reissun raskain osuus, kun itse olisi halunnut nukkua, mutta joku käänsi volat isommalle aina puolen tunnin välein ja korkkasi uuden vodkapullon.
Hinta oli tosi kohtuullinen (2 viikkoa taisi kahdelta hengeltä olla 460$) ja Ivonne oikein ystävällinen. Panama City oli aika geneerinen suurkaupunki pilvenpiirtäjineen, mutta Ivonnen avulla saatiin siitä oikeastaan irti kaikki, mitä irti oli saatavissa. Meitä kun ei nuo Hard Rock Cafet tai muut turistirysät innostanut, niin oltiin muutaman päivän jälkeen varmoja siitä, että muutakin on nähtävä. Panama Cityn vanha kaupunki oli tosi kaunis käveltiin ja katseltiin siellä pariinkin otteeseen. Muuten tehtiin lähinnä nopeita reissuja ympäri kaupunkia ja koitettiin etsiä sellaisia paikkoja, joissa olisi mahdollisimman vähän pakokaasua ja saatetta. Kävelijöille muuten tiedoksi, että kaupunki on kyllä ankein mahdollinen paikka liikkua muuten kuin taksilla: kävelyteitä ei juurikaan ole eikä busseissakaan lue mihin ne ovat menossa tai mistä tulossa.
Ivonnen luona oli mm. ulkokeittiö, jossa kokkailtiin yksin ja muiden majoittujien kanssa melkein joka ilta ruokaa. Ruokamatkailijan paratiisi Panama City nimittäin ei todellakaan ollut – joka paikassa tarjottiin riisiä ja keittobanaania, joihin kyllästyi aika pian. Uuden vuoden aattona pidettiin pihalla isot barbecue partyt, joihin Ivonnen ystävät toi mm. perijenkkiläistä kalkkunaa. Oli muuten parasta mitä oon koskaan syönyt!
Panamalainen kulttuuri tuli meille aika tutuksi sekä Ivonnen manana, manana! -ajattelusta että varatessamme reissua Tyynenmeren puolella oleville Pearl Islands (Islas de las Perlas) -saarille. Varasin meille majoituksen ja laivamatkat netistä juhlapyhien aikaan, mutta meille selvisi lähtöä edellisenä päivänä ettei varauksia löytynyt varausvahvistuksista huolimatta. Meiltä meni siis ohi tämä:
Aluksi olin tosi harmissaan asiasta, mutta toisaalta, minkä sille mahtoi. Kiitos kuitenkin TripAdvisorille, löysimme reissun Panaman suurimpaan sademetsään, Captain Carlin kelluvaan kotiin (Captain Carl’s floating lodge @Lake Gatun).
Enkä voi siis sanoin kuvailla, mikä onnenpotku tää löytö oli. Carl on amerikkalainen elämäntapaintiaani, joka kyllästyi elämäänsä jenkeissä, osti laivan ja lähti purjehtimaan sillä Panaman kanavaa edestakaisin. Pian hän kuitenkin tajus, ettei se ollut sitä mitä hän elämältään halusi ja sukelsi laivoineen Gumboan sademetsään. Siellä hän kiinnitti laivan järveen ja alkoi rakentaa taloa sen ympärille. Alla näette lopputuloksen. Tai lopputuloksen ja lopputuloksen, talo tuntui olevan ikuisuusprojekti, jota hän laajensi ja suunnitteli uudelleen jtkuvasti.
Voisin kertoa tässä, kuinka me melottiin miehen kanssa vesiputouksille uimaan, tavattiin pikkuruisia apinoita, nukuttiin huoneessa, jossa yksi seinä oli kokonaan avonainen ja aamulla herättiin viidakon ääniin, syötiin aivan taivaallisen hyvää itse kalastettua kalaa tai pyydystettiin pikkuruisia alligaattoreita. Mutta en mitenkään voi saada kirjoitettuun tekstiin sitä tunnetta ja euforiaa, joka sademetsässä oli. Reissu oli ihan ehdottomasti yksi elämäni kohokohdista – niin upea, että sielu halajaa sinne uudelleen ihaileen auringonlaskua ja uimaan kalojen kanssa. Niin satumaista, että vain romanttisissa komedioissa voi olla jotain niin ihanaa. Sellaista, että tekisin sen milloin vain uudelleen.
Erityisen upean reissusta teki se, että meidän ex-tempore-aikataulun vuoksi laivalla ei tuolloin ollut ketään muita. Hetken jopa Carl ja hänen apulaisensa oli poissa ja me oltiin tosiaan ihan kahden sademetsässä. Loppureissusta kun paikalle paukkas myös 20-henkinen amerikkalaisturistiryhmä, niin tajuttiin miten hienoa se privaattiaika oikeastaan olikaan. Reissu oli ihan kohtuuhintainen (100$ per naama), kun siihen kuului kuljetukset kaupungista sademetsään ensin taksilla ja sitten veneellä, ruoat (aamiainen, lounas, illallinen) ja kaikki vapaavalintainen aktiviteetti.
Palatessamme Gamboasta takaisin Ivonnen luo, me ehdittiin olla muutama yön kaupungissa, kunnes oli taas aika seuraavan reissun. Baltimorelaiset Kyle ja Lisa, joihin me tutustuttiin Ivonnen luona, kutsui meidät luokseen Karibianmeren puoleisille saarille. Lisa ja Kyle häipyi kaupungista aika pian uuden vuoden jälkeen ja matkasi pohjoisempaan – kohti kahvi- ja perhosviljelmiä ja vuoristoa. Tuolta heidän oli määrä jatkaa Karibialle, josta heidän porukalle oli varattu kaksi bungalowia amerikkalaiselta omistajalta. Se ihmeellinen pullamunkki kohtasi meidät taas, kun osa niiden porukasta peruikin reissun viime hetkillä ja toinen bungalow uhkas jäädä käyttämättä. Me onneks oltiin niin kurkkua myöten täynnä kaupunkia, että varasin meille heti lennot Bocas Del Toroon (80$ meno-paluu / hlö) ja vuokrattiin se toinen bungalow viimeiseksi neljäksi päiväksi (180$) meidän omaan käyttöön. Valitettavasti enempää meillä ei ollut aikaa, mutta ihan ehdottomasti siellä olisi viihtynyt vaikka viikon!
Karibia oli niin upea, kuin sen nyt voi kuvitellakin olevan. Iloisia ja ystävällisiä ihmisiä, upea ilmasto, parempaa ruokaa kuin kaupungissa, merta, merta ja merta. Koko matkan ainoa oikea takaisku koettiin, kun bungalowin tehokas ilmastointilaite veti meidät flunssapotilaiksi yhdeksi päiväksi, mutta se ei tunnelmaa haitannut. Jopa kaikilta vatsataudeilta tai muilta taudeilta säästyttiin, vaikka uhkarohkeasti lähdettiin matkaan ilman mitään rokotuksia tai lääkkeitä.
Bungaloweja vuokrasi sama nainen, joka omisti naapurissa olleen Aqua Lounge -hostellin. Hostellia piti yllä ranskalainen Jaques (vai Charles? Joku -les se kuitenkin oli..), joka oli päätynyt sinne surffaillessaan ympäri ämpäri maailmaa. Väli-Amerikka, tai ainakin se mitä me siitä koettiin, tuntuikin olevan amerikkalaisille ja eurooppalaisille sellainen ”uusi Thaimaa” jonne lähteä nauttimaan elämästä. Panama Cityssä me törmättiin todellä vähän muihin turisteihin, eikä niitä liiaksi Bocasistakaan löytynyt. Toisaalta se oli aivan järjettömän hyvä, toisaalta taas pienoinen haitta. Esimerkiksi Cityn ravintolakulttuurille tekis todella hyvää kun turisteja olisi hiukan enemmänkin, sillä nyt, noh, ravintolakulttuuria ei oikeastaan ollut.
Summa summarum, Panama oli kertakaikkisen upea. Koko kahden viikon matka kaikkine majoituksineen, lentoineen ja muine kuluineen kustansi reilusti alle 2000€, jota voidaan pitää varsin kohtuullisena hintana siitä, että saatiin nauttia olostamme maailman toisella puolella. Suosittelisin Panamaa kaikille, jotka haluaa kokea, fiilismatkustaa ja nauttivat elämyksistä. Mikään rantalomakohde Panama City ei ole, ellei halua mennä sellaiseen golf-resortiin (only over my dead body) ja kulttuuriakin löytyy aika nirkosesti, mutta muuten suosittelen kyllä ehdottomasti.
***
Jutun kirjoittamisesta on reilusti yli kaksi vuotta aikaa, mutta allekirjoitan edelleen kaiken. Lähtisin Panamaan milloin tahansa uudelleen ja meillä onkin haaveena viedä lapset vielä joskus Carlin luo sademetsään.
Ja pakko kyllä sanoa, että ei tää matkakuumetta kyllä missään määrin lievittänyt. Lottovoittoa odotellessa..
Eeru
Joo lottovoittoa sitä täälläkin odotellaan, olisi monta kohdetta jo mietittynä minne sitä lähtisi samantien kun rahat kilahtaisivat tilille. Tosin niihin reissuihin kyllä sitten mielellään voittaisi koko potin eikä vain neljä oikein ja varanumeron 😉
Titiu
Hah. Voin vain kuvitella kuinka MAHTAVA loma teillä on ollut, koska Panama oli mahtava Aurinkomatkojen pakettimatkalla vuonna 2007:kin. Oltiin tuolloin juur Panama Cityssä, Gamboassa ja just sellasessa golfresortissa 😀
Panama Panama, ihana maa… 😀
Bjuuti
Voit kuvitella fiiliksen kun tätä postausta lukiessa Spotify päätti laittaa soimaan Maailman toisella puolen -biisin. Onneks ollaan miehen kanssa köyhiä opiskelijoita, eikä se nörtti (<3) varmaan suostuis muutenkaan lähtemään mihinkään missä paistaa aurinko ja on ihmisiä.
Kuinka kauan saa elää kokematta jotain huippua ulkomaanreissua? Ja uskaltaako sellaselle lähteä muutenkaan vai onko se niinkuin heroiini, ekasta piikistä jää koukkuun ja irti ei oo pääsyä?