Askel eteen, kaksi taakse

Tai tässä tapauksessa aika monta askelta taakse. Koko muu maailma tuntuu menevän eteenpäin, miettivän tulevaisuutta ja kyselevän jouluverhoista. Minä otan akseleita taaksepäin, hitaasti mutta varmasti. Ahdistun kaikesta, en pysty nukkumaan – ihan kohta olen niissä kesäkuun lopun tunnelmissa, joissa kysymys ”miten sulla menee?” aiheuttaa sensorttisen hanojen aukeamisen, että en uskalla edes ajatella. 

Rakastan töitäni, rakastan sitä, että pääsen pois kotoa. Mies ja lapset on kamalan rakkaita, mutta huomaan ajattelevani, että niiden olisi parempi ilman mua. Mun olisi parempi ilman niitä. Mietin, että mitä jos en vaan menisi enää kotiin – tekisin vain töitä, töitä, töitä.

Vaikka tietysti menen. Halaan rakkaimpiani, hengitän, ja soitan lääkärilleni. 

***

Sellainen on tämä sairaus. 

Sellainen, joka vaatii itseltä ihan hirvittävästi ja läheisiltä vielä enemmän. 

Sellainen, jota en kellekään muulle koskaan toivoisi.

Ikävä. Kuristava. Hajottava. 

47 comments

  1. Raissi

    Varmasti se, että joudut luopumaan sulle tärkeästä työstä, voi laukaista nuo ahdistuksen tunteet ja masennuksen. Minä toivon, että luopumisesta seuraa sulle vielä jotaki hyvääkin. Yleensähän niin käy, kun jostaki joutuu luopumaan, saa tilalle jotain jopa parempaa. Ei sitä tiiä miten mahtavan työpaikan sinä vielä löydät ja saat.
    Soita lääkärille, puhu ja hengitä syvään. Muun maailman menoon ehdit mukaan takas milloin vaan, ei se siitä ympäriltä mihinkään häviä <3

    1. Emmi Nuorgam

      Niin, eiköhän. Luoja että mää kaipaan sitä aikaa, kun elämä vain on. Ilman että sitä täytyy jatkuvasti vatvoa ja tunnustella. Oon niin kateellinen teille kaikille, joiden aika ei mene siihen, että miettii, miltä musta just nyt tuntuu ja tuntuukohan tältä vielä tunninkin päästä tai ensi viikolla. Se on niin kaikin puolin helpompaa.

      1. Raissi

        Mulla tuli mieleen, että tarviiko sitä koko ajan miettiä sinunkaan? En siis tiiä, pitääkö sinun opetella tunnistamaan niitä tunteita tms. Mutta tuli vaan mieleen, että miltähän se tuntuis, jos olis hetken miettimättä yhtään sitä miltä tuntuu… Olis vaan hetken, vaikka tuntematta yhtään mitään, tiiäkkö? Tai ei ainakaan miettis mitään sellaista, että helvetti ku mulla ahistaa, vaikka minun pitäis olla onnellinen ja tuntea onnea tms. Siitähän ahistuu vaan vielä lisää… Hyväksyis vaan sen, että no nyt on tällanen fiilis, antaapa sen olla, ja keskittyis johonki ihan muuhun. 

        Ööö, en tiiä saatko tästä minun sönkötyksestä ollenkaan kiinni…

        1. Emmi Nuorgam

          No sehän se onkin! Yksi masennuksesta selvinnyt läheiseni sanoi joskus, että se oli parasta parantumisessa, kun tajusi, ettei ole pitkään aikaan vatvonut tunteitaan. Että on vaan iloinen ja onnellinen, ilman että täytyy jatkuvasti pyrkiä siihen. Sitä odotellessa. 

          1. Päähenkilö

            Masennus on just sitä (no, on se paljon muutakin), että ei voi vain tuumata, että ”keskitynpä nyt johonkin ihan muuhun kun näihin mun tunteisiini”. Se ei onnistu.

            Paitsi niillä, jotka oireilevat masennusta siten, ettei mikään tunnu miltään. Muistan itse vaikeina aikoina ajatelleeni, että olis sitten ennemmin vaikka noin päin! Mutta moni sanoo, että aika kamalaa se sekin on.

          2. Raissi

            Niin ymmärrän ja siksi kysyinkin vähän asiasta, kun en tarkemmin tiedä. Ajattelin vain sitä kun Emmi pohti niitä tunteitaan, että onko onnellinen, onko huomenna mikä tunne jne. Että jos hetken kokeilis olla miettimättä, pohtimatta ja stressaamatta sitä miltä tuntuu ja miltä pitäis tuntua, kokeilis vaan olla. Mutta tosiaan, sehän nyt oli vain minun ajatus/miete…

          3. Emmi Nuorgam

            Voi Raisa rakkaani, sitä mää haluaisin enemmän kuin mitään muuta. Siksi töissä on niin ihanaa, kun siellä ei ole aikaa kelailla, että miltä musta tuntuu. Ja ens viikolla vielä ihanampaa, kun voi vaan kelailla, että mistä saadaan Raisalle lasi kuohuvaa! 

          4. Raissi

            SITÄ MINÄKI OOTAN! Sitten nautitaan ja juorutaan 🙂 Mitä nyt sie teet ”vähän” töitä, mutta ei välitetä siitä 😀

      2. Amma

        Mä voin kertoa, että niillä, jotka ei mieti niitä omia tunteita, on kyllä varmasti muita murheita. Kuten se, että mitenhän perheen asunto maksetaan keväällä ja millä rahalla ostetaan ruokaa ja irtisanotaanko lapsen maailman lähes paras hoitopaikka ja laitetaan se joskus hamaassa tulevaisuudessa johonkin paskaan ja kaukaiseen tarhaan vai mitähän helvettiä tässä nyt sitten tehtäis.

        Mutta niin, mitäpä se auttaa, että sanoo, että paskaa on muillakin. Kamalasti tsemppiä tohon vittumaiseen oloon.

        1. Päähenkilö

          Kaikilla on huolia. Toisinaan, tai toisilla meistä, aika helvetin isojakin huolia. Mutta pitää muistaa, että huolet ja murheet ja hankaluudet ovat eri asia kuin masennus. Ihmisellä voi olla lamauttavan suuria vaikeuksia elämässään ilman että hän on masentunut. Tai ihminen voi olla masentunut ilman että hänen elämässään on mikään muu asia sen kummemmin vialla.

          Mä itse, molemmat kokeneena, ottaisin ehkä ennemmin ne isot murheet ilman masennusta.

        2. Emmi Nuorgam

          Mää tiedän. Lähetän teille miljuuna voimakasta halausta ja toivon siitä, että tilanne muuttuisi paremmaksi ennen kuin huomaattekaan! <3

          1. Amma

            No mut hei, kuten näistä muista kommenteista nyt voi lukea kauniisti rivien välistä, niin mitäs vittu valitat, kun et ole masentunut. Ymmärrän, ettei noitakaan varmasti pahalla taas ole sanottu, mutta tää on taas sarjassamme, jos et ole liito-orava, et voi keskustella liito-oravien asioista.

            Mää oon ny hilijaa ku en mistään mittään tiiä.

            (tää ny lähinnä on sarkasmia, etten täällä ny oikeesti vetele herneitä nokkaan. Ihan vaan vähäsen kirpasee se, ettei omat asiat nyt ole tarpeeksi huonosti, että voisi tsempata toista, mutta kylhän sää ny tiiät..)

          2. Emmi Nuorgam

            Elkääpä nyt, hyvät ihmiset. Kenenkään meidän ongelmat ei ole muita isompia – ne on niin henkilökohtaisia kokemuksia. Kaikille tasaisesti tsemppiä ja paljon kinkkua jouluna. 

            Tai Ammalle kyllä jotakin seitania tai vastaavaa.

          3. Päähenkilö

            Joo, huolia, ongelmia tai sitä, miltä vaikka sairaudet tuntuvat ja miten ne kokee, ei kannata koskaan kauheasti vertailla ihmisten kesken. Vain omia fiiliksiään eri juttujen suhten voi vertailla ”reilusti”.

        3. Lilanna

          No ei kaikilla ole muita murheita. Minulla ei tällä hetkellä ole. Kaikki asiat on enemmän tai vähemmän hyvin.

          Masennuksen sairastaneena voin kertoa, että ei se paha olo silloin ollut murheiden määrästä kiinni. Eikä minun elämäni vastoinkäymistä puolestaan mikään muu murhe ole vetänyt vertoja masennukselle kuin perheenjäseneni kuolema. Kaikki muu on ollut masennukseen verrattuna pientä.

          Tämä ei tietysti ehkä lohduta Emmiä. Mutta ainakin voin kertoa, että masennuksesta voi selvitä. Koittaa vain sinnitellä, kyllä se siitä hyvin todennäköisesti vielä muuttuu.

  2. MM

    Kun painoin sydäntä, en tykännyt siitä, mistä kirjoitit, vaan siitä, miten siitä kirjoitit. Puet asian sanoiksi niin, että se menee ihon alle.

    1. Emmi Nuorgam

      Minä tiedän, älä siitä huoli. 🙂 

  3. Suvi K.

    Enpä osaa muuta sanoa kuin kovasti tsemppiä ja voimia! Kyllä se ihan varmasti vielä helpottaa.

  4. paulahelena

    huh, nää sun tekstit on aina niin pysäyttäviä, kun tietää että toi oma kaikkein rakkain ihminen käy läpi samanlaisia fiiliksiä. 

    tsemppiä <3

    1. Emmi Nuorgam

      Sille sun kaikkein rakkaimmalle ihmiselle toivon joululahjaksi paljon unta ja kiireetöntä joulua. Ja paljon, paljon kärsivällisyyttä sulle. Olet upea ihminen, kun jaksat! <3

  5. Luru

    Emmi, en muista olenko vielä sinulle tätä suositellut, mutta jos vain jaksat niin lue Arto Pietikäisen Joustava mieli-kirjan. Lue, vaikket uskoisi self-helpiin (ja siis huom. tämä ei ole mikään new age-hippikirja, vaan ihan työterveyslääkärin kynäilemä teos) ja vaikket uskoisi jonkun kirjan lukemisen voivan auttaa. Olin itsekin epäileväinen, mutta sain tuosta kirjasta paljon apua oman pään sisällön järjestelemiseen ja tasapainon saavuttamiseen.

    Taidat olla nyt siellä missä itse olin aika tasan vuosi sitten. Toivoisin niin kovasti, ettet olisi, mutta samalla lohdutan, että kunhan lepäät ja annat itsellesi aikaa, jaksat vielä joskus kömpiä sieltä pois. Tiedän, että on turha toitottaa kaiken olevan hyvin, joten sanon mieluummin, että vielä tulee hyvä päivä.

    Lempeyttä ja rauhaa toivotellen. <3

    1. Päähenkilö

      Mä olen lukenut ton Pietikäisen kirjan itse asiassa työn puolesta. Silloin kun itse olin alamaissa, mua lähinnä otti aivoon kaikki Joustavan mielen kaltainen läppä. Mutta sitten kun tilanne alkoi helpottaa, tajusin, että niissä löpinöissä oli oikeasti paljon järkeäkin. Ja että olin itse asiassa käyttänyt aika pitkälti juuri Pietikäisen kuvaamia keinoja kohti valoa pyrkiessäni. Että ihan hyvä kirja se on, mäkin voin suositella.

    2. Emmi Nuorgam

      Kiitos Laura. Mietinkin juuri yksi päivä, että mitähän sulle kuuluu! Ilmeisesti elämä ja tulevaisuus on jo aurinkoisempi – ainakin kuvainnollisesti? <3

      1. Luru

        Kyllä, nyt voin jo ihan rehellisesti sanoa että kuuluu hyvää. 🙂 Itselle ehkäpä isoin asia oman hyvinvoinnin edistämisessä oli työpaikan vaihtaminen maaliskuussa. Pääsin eroon ahdistavasta etätyöstä (epäilijöille tiedoksi, että kyllä – äärimmäisen kiltille ja tunnolliselle suorittajalle etätyö ja se, että mahdollisuus työn tekoon on käytännössä 24/7 on äärimmäisen ahdistavaa), pitkistä matkoista, ylipitkistä päivistä, ahdistuneesta työilmapiiristä ja monesta muustakin stressistä. Nyt käyn töissä 8-16, puolen tunnin ajomatkan päässä ja arjessa tuntuu olevan tasapaino työn ja vapaa-ajan välillä. Lapsetkin kasvaneet jo sen verran ”helppoon” ikään (pienempikin täyttää kohta jo 4), että senkin puolesta jaksaminen jo paljon helpompaa. Oon myös oppinut tunnistamaan herkemmin itseä rasittavia asioita ja raivaan niitä tehokkaasti tieltä pois heti kun huomaan, että olen vajoamassa ”APUA! en jaksa, en pysty, en osaa”-tiloihin. Enää en rakenna elämästäni sellaista kuin kaikilla ”pitää” olla vaan sipsuttelen kaikessa rauhassa omia polkujani. Blogikin on ollut pitkään tauolla, osin juuri sen aiheuttamien paineiden vuoksi, enkä oikeastaan enää kaipaakaan sitä. Tykkään kyllä käydä teidän muiden juttuja lueskelemassa <3 Täällä ollaan sinun tukena. 🙂

  6. mirjis (Ei varmistettu)

    Hei Emmi, paljon voimia sinulle, kuulostaa tutulta. Minulle kävi samantyyppisesti, kun sairastin vuosi sitten synnytyksen jälkeistä masennusta. Kehitys oli lähtenyt jo positiivisempaan suuntaan, kun yhtäkkiä joulun tienoilla mentiin alas ja kovaa. Keskustelu- ja kotiavun, kovan potemisen, lääkärien ja yksittäisten rauhoittavien lääkkeiden avulla, jotka helpottivat nukkumista, tilanne saatiin jotenkin ohi. Mutta se oli rehellisesti aivan kamalaa niin kauan kun sitä kesti.

    Tunnistan myös aiemmissa kirjoituksissasi kuvaamasi tilanteen, jossa kerrot kokevasi ahdistusta ja painetta muiden jouluvalmisteluista. En itse pystynyt käymään missään vauvojen äitien vertaistapaamisissa tai lukemaan vauva-aiheisia juttuja lainkaan pahimmassa vaiheessa, koska ensimmäinen ajatus muita kuunnellessani/lukiessani oli aina: teenkö väärin, jos en ajattele tai toimi tässä(kään) asiassa samoin kuin muut. Mitä jos en noudata jotain neuvolan tai muiden virallisia (imetys- yms.) suosituksia? Mitä jos vihaan koko vauva-aikaa enkä todellakaan ”nauti vauvasta” ja rauhallisesta kotonaolosta? Näin jälkikäteen tuntuu oudolta, että saatoin reagoida niin vahvasti hyvää tarkoittavaksi vertaistueksi tarkoitettuun materiaaliin, mutta asian järkiperäinen selittäminen hölmöksi ei siinä tilanteessa auttanut yhtään, pahensi vain tilannetta. Olet oikeutettu tunteisiisi, vaikkei niissä järkeä tuntuisikaan olevan.

    En voi oikein muuta kuin toivottaa sinulle voimia ja mielenrauhaa ja todeta: sisko, et ole yksin! Olet rohkea ja vahva ja teet jo matkaa parempaan suuntaan (vaikkei ehkä siltä tunnu), kun pystyt kirjoittamaan tuntemuksistasi tänne blogiin.

    1. Suvi K.

      Niin tähän jouluvalmiselujuttuun, Emmi: Muista että kukaan ei odottais sun laittavan tikkua ristiin joulun eteen jos olisit vatsataudissa tai flunssakuumeessa. Masennus on ihan vastaava juttu, inha sairaus joka muun muassa heikentää suorituskykyä. Eikä luultavasti kukaan muu odota sulta yhtään mitään kuin sinä itse. 🙂

    2. Emmi Nuorgam

      Kiitos! Mää olen miettinyt, että olenko jotenkin kohtuuton, kun tiedän ihmisten tarkoittavan hyvää, enkä silti pysty suhtautumaan kannustukseen neutraalisti. Ihana kuulla, etten ole ainoa. 🙂

  7. Natis

    ”…huomaan ajattelevani, että niiden olisi parempi ilman mua…”

    Kuulostaa valitettavan tutulta tunteelta. Itse olen yrittänyt kuvailla pahimpia masennusfiiliksiä jotenkin näin: Tuntuu kuin olisin saastunut. Ja minusta leviää sitä saastetta/myrkkyä ympäristöön -läheisiin. On olo, että omalta kohdalta peli on jo menetetty, mutta läheisillä olisi vielä toivoa. Heillä olisi toivoa, jos vaan eivät olisi minun myrkytysalueella.

    Itsellä ei nuo tunteet ole nyt akuutisti pinnalla, mutta vahvassa muistissa kuitenkin. Paljon voimia toivon sinulle. Ja läheisillesi paljon ymmärrystä  -ja kykyä osoittaa rakkautta <3

     

    1. Emmi Nuorgam

      Kiitos. 🙂

  8. Janica B. (Ei varmistettu)

    Olen huomannut, että sellainen arkinen jurnuttaminen ja jatkuva kotona oleminen ei tee itseni kaltaiselle ihmiselle hyvää (vaikka toisaalta tarvitsen ja rakastan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta). Mutta jos elämä on sellaista, miten sen nyt sanoisi, todella konkreettisen tason loputtomien rutiinien pyörittämistä, tulen hulluksi. Kun olin nuorena työttömänä, ahdistuin siitä, että mulla oli aivan liikaa aikaa tutkiskella jokaista mielenliikettäni. Joka aamu oli semmoista helvetin oloarvontaa, että miltäs musta nyt tuntuu. Samoin liian helpot ja yksitoikkoiset työt ovat ajaneet mut lähes kirjaimellisesti hulluuden partaalle. Eräässä työpaikassa aloin huomata itsessäni lähes vainoharhaisia piirteitä, pelkäsin kaikkea ja itkeskelin. Kovin moni ei sitä tajunnut, mutta mun aivot kävivät niin alikierroksilla, että ahdistuin. En todellakaan nauttinut siitä, että työvuoroon tullessani tiesin puuduttavan hyvin, miten se vuoro runksuttelisi eteenpäin. Kun sitten vaihdoin lennosta paljon epävarmempaan, haastavampaan ja itsenäisempään projektityöhön, olin kuin uudesti syntynyt. Stressasin jonkin verran, mutta luovasta työstä saamani kiksit olivat aivan omaa luokkaansa.

    Itselleni vaikeinta kotona olemisessa on ollut juurikin se oleminen. Se, että aamulla tiedän liiankin hyvin, miten päivä kulkee, ja mielenkiintoisinta vaihtelua siihen tuo pahimmillaan vain se, että kuinkas paljon tänään saadaan uhmaraivareita ja kitistään, how interesting! Siksi kirjoitushommat, bloggaaminen ja keikkatyöt ovat olleet elinehto pääni kasassa pysymiselle. Sitä on välillä vaikea selittää ihmisille, joille työ on vain työ. Pakollinen toimenpide ja ajanhukka, jota vastaan he saavat rahaa. Tällaisen ihmisen silmissä älyllisiä virikkeitä ja flow´ta kaipaava ihminen lokeroidaan liiankin helposti työnarkomaaniksi, joka ei rakasta lastaan, mikä on bullshittiä. Työnarkomaani on koukussa tunteeseen, että on tärkeä ja saa cv:n täytettä. Työtään rakastava ihminen kasvaa ja täydentyy työssään. Ja korviketekemiseksi ei todellakaan riitä vuodesta toiseen joku askartelu tai virkkaaminen, ellei se oma intohimo sitten liity siihen. Ja tällä asialla ei ole niin mitään tekemistä sen kanssa, etteikö ihminen olisi halunnut lastaan ja rakastaisi tätä ehdoitta.

    Ja tulipa taas mieleeni, että harvan miehen tarvitsee selitellä tällaisia asioita. Sen kuin menee sinne töihin ja sählyyn tapaamaan kavereitaan, ei kukaan märise, että ootsää sit huono isä, kun et koko ajan halua olla läsnäolevasti kotona läträämässä maitoliiman kanssa.

    1. Emmi Nuorgam

      Pitäis olla enemmän aikaa pelata sählyä ja päästä Janica B:n terapiatuoliin! No, opimmepa tästä ainakin sen, että mun psyyke ei kestä kahta keikkatyössä olevaa vanhempaa ja alle 2-vuotiasta lasta. Kiitos 29.10.-07.12.2014!

  9. pystyyn päässyt (Ei varmistettu)

    Vuosi sitten tipahdin itse tuohon tilaan, missä sinä olit kesällä. Vaikka nyt ei varmasti siltä tunnu, niin vielä tulee se aika kun asiat helpottuvat, eikä tarvitse niin paljon pyöritellä omia olotiloja. Minulla se on tapahtunut terapian tukemana ja minipienin askelin. Joku päivä sitä huomaa tuntevansa pienen onnen läikähdyksen, pian niitä on jo useita.
    Älä turhaan epäröi hakeutua vaikkapa pitkäkestoisempaankin terapiaan. Itse jahkailin sitä vuositolkulla, kun tiesin lapsuuden asioiden painavan jossain alitajunnan perukoilla. Kuvittelin, että oman perheen saaminen hautaisi ne lopullisesti, mutta sepä nostikin kaiken pintaan. Terapia on muuttanut elämänlaadun kyllä ihan täysin, eikä yksikään siihen käytetty tunti ja euro ole ollut turhaa.
    Paljon voimia, tuosta tilasta voi selvitä ja nousta. Aluksi pienin, lopulta pidemmin ja varmemmin askelin &lt;3

  10. Hannahi90

    Nämä Jannan biisin sanat sopii tähän kohtaan oikein hyvin.
    ”anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa
    hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
    hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
    hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa”

    ♡ ♥ ♡ <3

    1. Emmi Nuorgam

      Kiitos! Tuota kappaletta mä kuuntelin juhannuksena kun ajoin mökiltä kotiin, itkin ja tajusin, että mää en ole hullu, mää vaan tartten apua. 

      Halaus.

  11. Päähenkilö

    Mä kuuntelin vaikeina aikoina (ja kuuntelen usein edelleen – mutta nyt kevyemmin mielin) tätä biisiä. Tunnistatkin varmasti.

    elämän keskipäivässä
    minäkin eksyin synkkään metsään
    aamupäiväin kappaleisiin
    iltojen ikävään
    missä
    kasvot puhuvat omaa kieltään
    oppivat suruaan nauramaan
    ja elämän hauraat astiat
    katsovat ihmetellen toisiaan

    askel ja pysähdys kerrallaan
    yksi nurin yksi oikein
    etsi tietä joka hehkuu
    polkua joka puhuu

    se on käsiesi liikkeissä
    se on taivaankannen valoissa
    se on päivällä ja yöllä ja aina
    se on täällä se on muualla
    se ei puhu, ei voi vastata
    olen ymmärtänyt tämän sen valossa

    talvi toi meidät tähän paikkaan
    missä lepäämme kylki kyljessä
    opimme enemmän toisiamme
    opimme ajoissa luopumaan

    en ehkä tiedä mitä tehdä
    vaikka joskus olenkin varma
    ja joskus makaan aivan hiljaa
    ja uskallan vain epäillä

    jos yrittäisin puhua vain sanoja
    käsiin jäänyt kosketuksen paloja
    täytyy luopua, ajatella uudelleen
    itsensä ja muut

  12. eibeigeä

    Haluaisin sanoa että kiitos kun kirjoitat aiheesta! On ”lohduttavaa” että tuollainen vahvan oloinen nainen myöntää masennuksen. Vaikka ei sitä tietenkään kellekään toivo mutta ehkä ymmärrät. En toivota tsemppiä koska pelkästään itseään tsemppaamalla mielenterveysongelmista tuskin päästään, mutta toivon että saamasi apu toimii mahdollisimman pian 🙂

    1. Emmi Nuorgam

      Kiitos. 🙂

      Lääkärin määräyksestä yritän olla vähän vähemmän vahva – toisinaan se toimii paremmin ja toisinaan huonommin. 

  13. -mimmu- (Ei varmistettu)

    Emmi, kaikella rakkaudella! Tiiätkö, mulla oli eilen tosi huono päivä, ahdistu, vitutti ja itketti, tuntu että happi loppuu! Tänään on paremmin. En tiedä laukaisiko lasten sairastelu viimekesän raskaat muistot, liitän ahdistuksen yövalvomisiin ja juurikin sairasteluun. Ja tieto siitä että taas joku masentunut naisihminen oli päättänyt päivänsä rekan alle.

    Kolmivuotias katto mua eilen ja tuli halaamaan, sano että äiti, vanhempien kuuluu pitää lapsista huolta, pidäthän sinä minusta huolta? oonko äiti sinun enkeli…en tiedä, kai nuo pienet aistii asioita herkemmin, kyllä, kyllä ja kyllä, pelastava enkeli, en jaksais ilman noita murusia!

    En tiedä uskotko suurempaan voimaan,mutta minua auttaa se kun muistaa ettei kaikkea tarvi kantaa yksin vaan meillä on enkelit vierellä kunhan vaan muistetaan uskoa niihin, usein pyydän heiltä apua. Luin kirjan Enkeleita hiuksissani, suosittelen lämpimästi jos vaan yhtään olet kiinnostunut enkeleistä. kirja sai minut ajattelemaan toisin tätä kaikkea ja antaa voimaa…minua helpottaa se kun on jokin mihin uskoa.

    Lämmintä Joulun aikaa teidän perheelle! Sydän

    1. Emmi Nuorgam

      Ihana kuulla, että valoisa päivä tuli taas. Oikein hyvää joulunaikaa sinnekin, ja paljon halauksia! 🙂

  14. Laura T.

    Emmi.

    Kun vuosi sitten hajosin, niin yksi kantava ajatus oli se että jos mä ikinä tästä selviän, niin siitä kirjoitan.

    Mä tiedän sen tunteen, kun avaat silmät aamulla ja tuijotat kattoon. Et näe valoja tai varjoja, vaan ainoa asia mihin kykenet, on tuntea tyhjää. Että miltä tämä päivä tuntuu, miltä mun elämä tuntuu. Se on yhtä helvetin itsereflektiota koko homma. Sitä pystyy ajattelemaan tunteita, mutta ei pysty kuitenkaan tuntemaan oikein mitään.

    Mutta sitten joku päivä (en kirjoita että joku kaunis päivä koska se voi olla loskainen tammikuun viides) sitä huomaa aamupäivällä että on unohtanut miettiä. On vaan elänyt, niin kuin sanoit. Huomaamattaan elämä on antanut muutaman armollisen tunnin. Ja ne tunnit kasvaa pikkuhiljaa. Joskus kasvu pysähtyy pitkäksikin aikaa; tulee vaikeita kausia, mutta niihin kannattaa asennoitua samalla tavalla kuin erityisen hyviin päiviin: älä tuudittaudu liiaksi ääripäihin. Paskaviikot ei tarkoita että elämä olisi pohjimmiltaan nokipölyä, eikä pidennetyn viikonlopun räkänaurut vie pois sitä faktaa että on masentunut. Koska ihmisyys, myös armollisuus.

    Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

    Joku päivä kirjoitan tästä. Siihen asti: <3

    1. eibeigeä

      Tämä on maailman paras kommentti.

    2. Emmi Nuorgam

      Missä olet Laura?

      Mää olen ihan hirveän onnellinen, että olet Laura juurikin täällä Lilyssä. <3

  15. neljän äiti (Ei varmistettu)

    Itse masennuin ensimmäisen lapsen jälkeen. Lääkkeiden avulla toipuminen eteni hyvin. Uskalsin (onneksi) pyytää nopeasti apua ja uskon, että se edisti nopeutti toipumista. Toinen romahdus tuli sitten siinä vaiheessa, kun poltin kynttilää molemmista päistä. Kaksi lasta, opiskelu, työ ja läheisen kuolema oli se setti, joka kaatoi veneen.

    Tämän jälkeen menin terapiaan ja se oli kyllä joka pennin arvoista. Kävin omalla rahalla. Tärkein siellä oppimani asia oli se, ettei tarvitse pelätä jos ahdistaa. Ahdistus on vain tunne ja tunteet on sallittuja. Tunne menee jossain vaiheessa ohi.

    Ei tämä oppi kaikkia auta, mutta mlle se oli iso avain toipumiseen kun lopetin tunteideni pelkäämiseni. On lupa tuntea erilaisia asioita.

    Vielä loppuun yksi mietelause, jonka kuulin ahdistuksen syövereissä. Ainoa kasvusuunta on valoon päin. Aika mieletön lause, kun sitä oikein pohtii tosissaan.

    1. neljän äiti (Ei varmistettu)

      Sorry kirj.virheet. Kännykällä kommentointi on……

    2. Emmi Nuorgam

      Kiitos, tuo on loistava mietelause! 🙂

  16. Heikunkeikun

    Hei Emmi!

    Tulin tooodella pitkästä aikaa käymään täällä Lilyssä (no en ole tainnut käydä puoleen vuoteen, sen jälkeen, kun aloin käydä töissä elokuussa… Olin unohtanut jo salasanankin) Jostain kumman syystä päädyin tietenkin lukemaan sinun blogiasi. Niin samanlaisissa tunnelmissa koin olleeni kanssasi silloin, kun viime keväänä ja kesänä luin Lilyn blogeja.

     

    Halusin vain sanoa, että minä niin ymmärrän sinua. Käyn nyt töissä, (uusi ja vastuullinen työ kasvatuksen ja opetuksen parissa…kaikki ihan uutta…) lapset nyt kohta 3v ja 1v4kk… Täysin jaan tunteesi…tää on yhtä ala- ja ylämäkeä ”sairauteni” ja kaiken kanssa… huonosti nukutut yöt yhdistettynä väistämättömään työpaineeseen…kodinhoito, parisuhteenhoito yms. yms. ja se oma aika….kun se vaan on mulle niin tärkeää… Tiedän todellakin, että kaikki mun elämässä on hyvin…silti meinaan väsyä ja mieliala laskee usein aika alas. Vaikka usein mietii, että mitä jos häipysi…niin ei sitä todellakaan tee! Kun ne omat rakkaimmat ovat vain maailman ihanimpia!!

     

    Toivottavasti olosi on nyt uuden vuoden puolella parempi. Voimia arjen pyöritykseen ja kaikkea hyvää!! Etenkin armollisuutta ja anteeksi antoa itseä ja muita kohtaan.

    1. Emmi Nuorgam

      Kiitos! Voimia ja isot tsemppihalaukset myös sinne! Kyllä me tästä selvitään. Ainakin tiedetään, mitä ne ruuhkavuodet pahimmillaan on. Kuten tuossa ylläkin todettiin, kasvusuunta on aina valoon päin. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *