Jos jokaisella traagisellakin asialla on aina hopeinen reuna, niin tämän synkän syksyn hopeareunus olkoon se, ettei vanhempien väsymys ole enää tabu. Viimeksi tänään ja eilen Hesarissa on kirjoitettu aiheesta – annettu synninpäästö niille vanhemmille, jotka ahdistuvat negatiivisista tunteistaan, eivät jaksa tai tarvitsevat apua. Eilen HS uutisoi ympäri maata syntyneistä Hätäkahvit -ryhmistä (täällä esim. Pirkanmaa, Tampere, PK-seutu) ja vaikka jutun otsikko olikin aluksi melko raflaava (Kun äiti haluaa kuolla tai surmata lapsena, apua saa toisilta äideiltä) on jutun sisältö oikeasti lukemisen arvoinen: tappamisvinkkien sijaan äidit ja isät ovat alkaneet avoimesti puhua tunteistaan. Niistä ajatuksista, joita ei ennen ole voinut sanoa ääneen, tilanteista, jotka ovat liian rankkoja ja muistoista, jotka haluaisi pyyhkiä pois. Itse kuulun Tampereen hätäkahveihin ja on ollut valtavan helpottavaa lukea sieltä muiden tarinoita. Tajuta, ettei olekaan ainoa ja että on ihan ok olla uupunut tai haluta heittää penska parvekkeelta alas, jos se ei nyt nuku. Ja vaikka apua ei tarvitsisikaan juuri nyt, tai välttämättä koskaan, on vapauttavaa tietää että apua saisi, jos sitä haluaisi.
Samaa sanoo myös lastenpsykiatri Janna Rantala tämän päivän Hesarissa.
”Rantalan mukaan lapsen huostaanottoa pelätään niin paljon, että jo pelkistä synkistä ajatuksista puhuminen pelottaa. Ja jos uskaltaa avautua anonyymisti keskustelupalstalla, leimataan hirviöäidiksi. Se surettaa Rantalaa. ”Kunpa kaikki voisivat puhua jollekin, joka kysyisi, että aiotko tehdä sen oikeasti. Että jos aiot, niin minä etsin sinulle apua heti. Ja jos et aio, niin tule tähän, minä halaan sinua.””
Viimeksi pari viikkoa sitten neuvoin yhtä tamperelaista tutun tuttua, kun puheeksi nousi kotiapu ja lapsiperheen oikeus siihen. Todella uupunut ja hankalassa tilanteessa ollut äiti ei ollut halunnut pyytää kotiapua, koska luuli siihen vaadittavan lastensuojeluilmoituksen. Hän ei halunnut joutua lastensuojelun asiakkaaksi, eikä siis pyytää apua, vaikka oma terveydentila alkoi olla niin huono, ettei vauvan hoitaminen enää meinannut onnistunua. Vakuutin, ettei Tampereella lastensuojeluilmoitusta tarvita ja kotiapu on ennaltaehkäisevää perhetyötä, ei mikään sossun viimeinen oljenkorsi. En tiedä miten tilanteessa loppujen lopuksi kävi, mutta toivon sydämeni kyllyydestä, että äiti sai ja uskalsi pyytää apua.
No, miten tämän jutun otsikko sitten liittyy näihin tilanteisiin?
Lukekaapa noiden hesarin juttujen kommentteja. Heti ensimmäiset kommentit paljastavat, että miksi näistä on niin hankala puhua.
”Kyllä kai jokainen tietää, että vauva saattaa valvottaa, kauppareissu saattaa venähtää vauvan takia ja suihkussa käydään pikaisesti vauva sitterissä mukana. Jotenkin tuntuu että ihmiset nykyisin väsyvät heti, kun kaikki ei menekään kuten on suunniteltu. Kun lapsia meinaa hankkia kannattaa varautua siihen, että arki muuttuu täysin ja ne lapset vaativat muutakin kun nättejä vaatteita.”
”Missä olivat nämä ymmärtäjät silloin, kun perhesurmiin syyllistyneiden isien tekoja on kauhisteltiin joukolla, ja kollektiivista syyllisyyttä teoista jaettiin kaikille miehille? Nyt kyllä riittää loputtomasti ymmärrystä, kun hirmutekoihin on syyllistynyt äiti.”
”Tämä äitien ”väsyminen” tuntuu nykyään olevan hyvinkin laveasti tulkittava termi. Sen varjolla ilmeisesti voi tulla ruumiita, tai sitten vain vähän väsyttää aamulla kun lapsella on ollut flunssainen yö. Tiettyä äitimyyttiä tässä on taustalla, sillä yleensä perheessä ”väsyttää” kaikkia jos lasten kanssa on puuhaa. Ja ”väsytti” muuten usein sinkkunakin. Jotenkin ihmistä vain ”väsyttää” silloin tällöin.”
Niinpä niin. Haluaisitko itse avata suusi, kun joku bigdaddy olisi heti määkimässä, että kuule kyllä sinkkujakin väsyttää ja vittuako siinä nyt suurentelet olojasi. Tai umppis kertoisi, että jo keskiajalla käytiin lapsi kainalossa suihkussa ja pestiin samalla hopeadinaareja ja tehtiin ristiretkiä.
Mua niin hävettää. Mua hävettää jokaisen sellaisen ihmisen puolesta, joka vähättelee muiden ihmisten tuntemuksia ja kokemuksia. Toivottavasti noita ihmisiä itseäänkin hävettää. Toivottavasti he joskus törmäävät tähän kirjoitukseen, ja ymmärtävät, että ylenkatsovalla asenteella, vähättelemisellä ja oman itsen erinomaisuuden korostamisella he saattavat itsekin olla pahimmassa tapauksessa vastuussa jonkun lapsen hengestä.
Tuon tekstin on nimittäin saattanut juuri lukea äiti tai isä, joka helpottuneena ajatteli pyytää apua. Kommenttien jälkeen hän kuitenkin peruu aikeensa, koska ei halua olla valittaja – koska aina ennenkin on pitänyt pärjätä. Hän koittaa pärjätä ja pärjätä ja venyä ja pärjätä, kunnes jonain päivänä ei enää jaksa.
Toivottavasti bigdaddylla on tuona päivänä kultaiset muistot sinkkuaikojen väsymyksestään.
KaisaK (Ei varmistettu)
Janna Rantala on fiksu nainen!! Paras kirjoitus, mitä olen viime aikoina aiheesta lukenut.
Ihminen joka vähättelee väsymystä, ei ole koskaan kokenut sellaista. Ja joo, en puhu nyt mistään sinkkuväsymyksestä kun on viime yönä viihdytty ylhäällä liian pitkään. Kaikkia väsyttää toki joskus.
Mutta se VÄ-SY-MYS mitä pienten lasten kanssa mahdollisesti joutuu kokemaan, on jotain aivan muuta.
Mulla on kokemusta todella vaikea hoitoisista keskoskaksosista, joiden kanssa yöherätyksiä oli parhaimmillaan yli 20/yö, MONTA VUOTTA putkeen. Ihmettelen tänä päivänäkin, että edelleen on sama rakastava mies rinnallani, koska moni olis ottanut hatkat. Olin nimittäin hirviö niin itselleni, miehelleni kuin lapsillenikin. Vaikka tiedän, että tein kaiken minkä pystyin hoitaakseni lapseni hyvin, poden vielä tänä päivänäkin (kymmenen vuotta tuon ajan jälkeen) äärimmäistä pahaa oloa siitä etten lasteni kanssa pystynyt parempaan. Saivat ruuat, vaatteet, pesut ja muut perushoidot kyllä, mutta hellyys jäi, kun minusta ei siihen riittänyt. Se on surullista. Mutta olen myös sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että selvisin siitä ajasta flippaamatta täysin. Ja jätin tekemättä kaikki ne teot mitä päässäni monesti ajattelin. Toisinkin olisi voinut käydä.
Tsemppiä niin sulle kuin kaikille muillekin (syystä tai toisesta) uupuneille!
Emmi Nuorgam
Kiitos KaisaK, tämä antaa varmasti toivoa myös meille nuoremmille äideille! 🙂
LauraKR (Ei varmistettu)
Sä oot niin oikeassa, taas kerran, Emmi!!! Superia!
CougarWoman
Mua kanssa rupesi nuo kommentit sen verran kuumottamaan, että oli pakko tulla kommentoimaan. Kukaan ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu. Okei, ymmärrän, että jos mä sanon että mua väsyttää, puhutaan erilaisesta ja eri suuruisesta väsymyksestä, kuin mitä pienen vauvan äiti kokee.
Ja siltikin – tuntemukset on aina subjektiivisia, eikä niitä voi laittaa mihinkään universaaliin mittariin tyyliin ”no jos minä tämän kestin, niin kestät sinäkin”. Jokaisella se jaksamisen raja on erilainen, eikä toisten tuntemuksia ja kokemuksia todellakaan voi kukaan toinen arvostella ja/tai analysoida. Koska ne ei ole sun tuntemuksia, vaan sen toisen.
Ja sen toisen hätää ei saisi ikinä vähätellä.
Emmi Nuorgam
Niin. Ja esimerkiksi vielä omaishoitajien väsymys on vielä ihan eri luokkaa – näitä ei koskaan, missään, ikinään pitäisi alkaa vertailemaan. Olet aivan oikeassa, totta joka sana.
empuska
Ihme termi, sinkkuväsymys…! Lisäksi aika kumma oletus, että jokaisesta elämää muuttavasta tapahtumasta pitäisi jaksaa ottaa vastaan samalla tarmolla kuin ennenkin. Miksi ihmeessä tämä sama kuoro ei mene vittuilemaan syöpäpotilaille, tapaturmista halvaantuneille tai muutoin raajarikkoisille, että kyllä sitä nyt pitäisi jaksaa, vaikka paskaa just nyt lensi tuulettimeen? Ei se ”Lapset ovat aina oma valinta”-argumentti ole käypä, kun ihmiset kuitenkin sen verta erilaisia. Vähän kuin vetäisin sen linkin, että kaikki syövästä selviytyneet on yhtä positiivisia ja hyvinvointisista kuin oma äitimuorini, joten mitä sitä siinä itkeskellä haimasyöpädiagnoosin jälkeen…! /sarcasm
Emmi Nuorgam
Sinkkuväsymys on muuten siinäkin mielessä erilainen, että sitä saa nukkua pois ihan niin paljon kuin sielu sietää – pikkulapsiväsymystä harvemmin. Ehe ehe.
Mua ton tyylisissä kommenteissa raivostuttaa eniten tuo ”Afrikan lapsilla ei ole ruokaa” -kortin käyttäminen. Mistään, koskaan ei saisi sanoa puolta sanaa, kun jollain muulla menee aina huonommin. Ei tasa-arvosta, ei terveydenhuollosta, ei väsymyksestä, ei köyhyydestä. Ja toisaalta, kuka senkin on pätevä määritteleen, että kummalla menee paremmin: afrikkalaisella lapsella, joka syö pääsääntöisesti riisiä, mutta hänellä on rakastavat vanhemmat, vai suomalaisella lapsella, jonka ruokaympyrä on pätevä, mutta jonka äiti tai isä on väkivaltainen?
empuska
Silleen pitäisikö ne lapset näännyttää nälkään, että on oikeus sanoa, ettei nyt jaksa? Vai olisiko silloin vielä paskempi äiti, kun ei edes jaksa ruokia lapsillensa tehdä, kun Afrikan lapsien äiditkin jaksaa?
Mua silleen kyllä pistänyt silmään viime aikoina tuo sanan “valittaminen” käyttö, etenkin kun se rinnastetaan näiden omaa elämää uhkaavien tapauksien ulosantiin samalla tavalla kuin joku kynnen katkeaminen, kaupan kiinnimenemonen tai muu tuollainen ei niin pitkällä aikavälillä/kokonaisvaltaisesti elämään vaikuttava juttu. Kun ne nyt eivät vaan ole ihan samoja asioita, eikä ne samalla tavalla piiloon taputtelemalla mene pois kuin ne kynnen katkeamiset ja kaupan kiinniolemiset.
Vierailija (Ei varmistettu)
Mutta kun menevät! Jopa ihan virkamiesstatuksella kerrotaan vaikeasti vammaisen äidille, että ”kyllä se lapsi tottuu muutuneeseen aikatauluun, menette vain aikaisemmin nukkumaan ja heräätte aikaisemmin!” Tämä perusteena sille, ettei vammaispalvelulaissa määriteltyä apua anneta kunnan tulkinnan mukaan….huoks…
ElinaPK
Tänä syksynä on paljon puhuttu äitien väsymisestä ja vaikka sen keskustelun sivutuotteena pääsee just näitä aivopieruja, joista kirjoitit, niin silti on tosi hyvä, että keskustelua ylipäätään käydään. Tosin näin lapsettomana mulle nämä keskustelut ovat toimineet melkoisena ehkäisynä! Me ollaan miehen kanssa paljon puhuttu lapsista ja se selkeästi on ajatuksissa vähän väliä, mutta tuo väsymys näyttäytyy niin suurena ja mustana mörkönä, että jo se yksin saa meidät pistämään jarrun päälle koko asialle.
Emmi Nuorgam
Kun pohtii perhettään ja sen tulevaisuutta, kannattaa aina miettiä ensisijaisesti niitä omia voimavaroja ja omaa tukiverkkoa – ja jos yhtään mietityttää, niin selvittää vaikka etukäteen jo, että mitä avun mahdollisuuksia itsellä on. Eikä kaikki vanhemmat edes väsy – toiset selviää pikkulapsiajasta vähän normaalia tujummalla kahvilla, ja se siitä!
En minä siis osaa sanoa tähän mitään muuta, kuin että ne lapset, vaikka väsyttäviä ovatkin, on myös ihan maailman paras asia. Ehkä joskus, jos keskusteluissanne etenette siihen pisteeseen, tekin uskallatte ottaa riskin. Tai sitten ette, sekin on ihan ok. 🙂
hm (Ei varmistettu)
hei, kiitos tekstistäsi.
Olen 30 v. nainen ja odotan esikoistani. Olen vasta rv 15, mutta nyt jo ahdistunut siitä äitiyden myytistä, joka aiheen ympärillä velloo: Tosiäiti jaksaa, kyllä pitää ymmärtää jo lasta tehdessä mihin ryhtyy, itse on kakaransa hoidettava.
Tunnelma on tällaisen uuden äitiyshmisen silmissä kova ja kilpaileva. Kiitos kun puhut sitä vastaan ja inhimillisyyden puolesta.
Emmi Nuorgam
Tiedän että se on kovin vaikeaa, mutta jos vaan mitenkään pystyt, niin sulje silmät ja korvat jo nyt kaikelta vertailulta ja kilpailulta. Ihan kaiken suhteen: raskauskilojen, pahoinvointien, synnytyksen, ravintoasioiden ja kasvatustapojen. Se mikä sinusta ja sun mahdollisesta kumppanista tuntuu parhaalta, on juuri teille paras tapa toimia. Äläkä koskaan kieltäydy avusta tai unohda viettää aikaa myös kumppanisi kanssa. Näillä pääset pitkälle!
Äitiys on valitettavasti toisille naisille tilaisuus ja mahdollisuus päteä, olla parempi ja osoittaa muille näiden olevan huonompia. Sitä ei kannata koskaan kuunnella, tärkeintä on se, miltä sinusta tuntuu. Sinä olet lapsellesi paras vanhempi, ei kukaan muu.
Paljon rentoutumista ja kauniita ajatuksia toivottelen loppuodotukseesi ja eloon sitten pikkuisen kanssa! 🙂
AksuP (Ei varmistettu)
On hyvä, että väsymyksestä ja tunteista puhutaan. Mutta sellaisen kulman vielä heittäisin, että esim. psykiatrian piirissä tiedetään erilaisten tuhoamisfantasioiden ja väkivaltamielikuvien olevan lähes universaaleja. Niihin ei tarvita väsymystä tai unideprivaatiota. Ihmisen tajunta tuottaa erilaisia impulsseja, eikä niitä tarvitse säikähtää saati toteuttaa. Se on luonnon keino tuottaa meille merkityksiä: voin menettää tämän kaiken. Kuormittavassa tilanteessa hämärtyy itsen ja toisen raja – vahingoitan toista, vaikka halusin vahingoittaa vain itseäni. Hyvä, että erilaisia verkostoja syntyy. On joku sanomassa, että it gets better, eikä tarvitse niitä mielikuvia niin helvetisti aina hävetä.
Emmi Nuorgam
Juurikin näin!
Vierailija (Ei varmistettu)
Mua henkilökohtaisesti surettaa se, että kulttuuri Suomessa(kin) on mennyt siihen suuntaan, että kaikkien pitää pärjätä yksin ja omillaan kaikessa. Ennen vanhaan täällä ja nykyäänkin monissa muissa kulttuureissa on itsestäänselvää, että esimerkiksi lapsen hoitaminen ei oo vaan äitien (tai isien) juttu. Mukana on yleensä koko perhe (meillä kai kutsutaan suvuksi) ja monissa kulttuureissa esim Afrikassa kun perhe saa lapsen, äiti ja lapsi muuttaa esim. isovanhempien luo tai isoäiti muuttaa heille vaikka koko ensimmäiseksi vuodeksi.
Perhekäsitys täällä meillä on nykyään lapset ja heidän vanhemmat, kun ennen vanhaan perheeseen on kuulunut myös isovanhemmat, sisarukset, serkut jne. Onneksi nyt alkaa nähdä vähän muutosta kaikilla some-tempauksilla jne. missä apua saa pyytää ja antaa yli kulttuuri- ja perherajojen ja vaikka ihan tuntemattomille. Ihmisen ei kuulu olla yksin.
-Jutta
Emmi Nuorgam
Nimenomaan! Eikä kaikesta tarvitse selvitä yksin. Se ei ole urheutta, vaan typeryyttä. Kiitos kauniista sanoista ja tämän muistuttamisesta! 🙂
Nāiádes
Ah, mä oon taas juurikin päinvastaisessa tilanteessa – jos erehtyy sanomaan, että 15-tuntisten työpäivien, muutamien viikolla ja viikonloppuna olevien keikkojen ja eri töiden kautta tulevien tuotantohommien jälkeen väsyttää, saa kuulla, että no sä sentään voit nukkua yöllä putkeen ne tunnit mitä saat unta, tai on varmaan tosi raskasta asua miehen kanssa kaksin, tai mitä sä tiedät väsymyksestä, kun sulla ei ole edes lapsia, tai ai SUA väsyttää, just joo…
Ilmeisesti tässä maailmassa ei saa ketään väsyttää : D
Emmi Nuorgam
Aina jotain väsyttää enemmän! Miksi muuten miehen kanssa asuminen on raskasta? Tai siis, onhan se aina välillä, mutta you know.
Nāiádes
Mä veikkaan, että pointtina oli nimenomaan se, että asutaan KAKSIN, eikä ole niitä lapsia ; ) Että helpolla pääsee! Jumankauta,
Ruusu
Mun mielestä KENENKÄÄN väsymystä ei pitäisi arvostella. Jos sinkku valittaa olevansa baari-illan jälkeen aivan helvetin väsynyt niin so what, sillä on oikeus olla väsynyt! Inhoan yli kaiken juuri tätä väsymysten arvottamista. Muistan lapsettomilta ajoilta oikein hyvin sen jatkuvalta tuntuneen syyllistämisen siitä, ettei mulla olisi muka oikeutta väsymykseeni. Se tuntui tosi tosi pahalta.
Toki nyt äitinä väsymykseni on pidempiaikaisempaa ja hajottavampaa kuin se oli sinkkuna, kun univelat sai kuitattua heti seuraavana yönä. Mutta ei se tee väsymyksestäni mitenkään parempaa tai oikeuta minua sanomaan lapsettomalle ihmiselle, että ”sinä et tiedä väsymyksestä mitään”. Sellaiset kommentit ovat toisen aliarvioimista ja alistamista, siis huonoa käytöstä. Ihan niin kuin ovat äideille suunnatut kommentit siitä, että ”miksi niitä lapsia sitten teit, kyllähän sinun pitää jaksaa ne itse hoitaa.”
Voitaisiinko nyt vaan yhdessä sopia elämäntilanteesta huolimatta, että kaikilla on välillä lupa olla väsynyt! Ja että jos toinen valittaa väsymystään, siihen vastataan ymmärtäväisesti eikä syyllistäen.
Emmi Nuorgam
Amen.
ElinaPK
Ihan totta! Mä tein neljä vuotta töitä naapurikaupungissa ja istuin päivittäin pari tuntia autonratissa. Loppusyksyisin olin tosi väsynyt ja itkuinen eikä mikään ylimääräinen tekeminen napannut yhtään. Sitten erehdyin sanomaan tästä yhdelle ystävälle, jolla oli kaksi pientä lasta ja eihän mun väsymys ollut mitään hänen väsymyksensä rinnalla. Se tuntuu tosi ärsyttävältä, koska ei mun tulis mieleenkään vähätellä jonkun toisen väsymystä, koska enhän voi mitenkään tuntea sitä fiilistä itse.
Jodelie
Juuri näin! Mäkin olen meinannut hormonikiukuspäissäni sanoa tulevan beibeni isälle pahasti, kun hän on valittanut väsymystään valvottuaan liian pitkään ja mä valvon kun vauveli potkii ja melskaa pitkin yötä. Mutta sitten oon aina pysähtynyt ajattelemaan ja todennut, että meillä on molemmilla ihan yhtäläinen oikeus olla väsyneitä, mikä minä olen hänen väsymystään arvostelemaan.
Toivon todella, etten muutu ”kaikkitietäväksi momzillaksi” vauvan synnyttyä ja lauo lapsettomille kavereille just tollasia ”no ite oot väsymykses valinnut etkä voi ikinä ymmärtää ennenko sulla on jälkikasvua!!1” -aivopierukommentteja.
Kristaliina
Mä kans oon niiii-iiin allerginen sille, että väsymys on ikään kuin joku hemmetin kilpailu, jossa tyyliin ”et sä voi olla noin väsynyt, kun mulla on niiii-iiin paljon vaikeampaa kuin sulla”. Väsynyt on väsynyt on väsynyt on väsynyt, ja jokaisella on hemmetti vie oikeus itse sanoa itsestään, että mikä on jaksamisen tila. Monesti sillä ”mä oon niin väsynyt” -lausahduksella haetaan empatiaa (tai ainakin mä usein haen). Siihen jos saa arvostelua vastaukseksi just väärällä hetkellä, niin se vain pahentaa tilannetta.
Ymmärrystä, ymmärrystä, ymmärrystä.
Tosi hyvä kirjoitus taas kerran, Emmi!
Uneton Helsingissä (Ei varmistettu)
Juuri näin. Ihan turhaa tämä väsymyksellä kilpailu. Lisäksi on olemassa joukko meitä kroonisesta unettomuudesta/ huonounisuudesta kärsiviä, joille ei noin vain ole mahdollista nukkua univelkoja pois, vaikkei olisi lapsiakaan tai muita ”häiriötekijöitä” (sori, jos ilmaisu kuulostaa töykeältä, mutta käytän sitä nyt tässä nukkumisen ulkoisten olosuhteiden optimaalisuuteen viitaten). Ei mulla koskaan sinkkuaikoinakaan ollut sellaista ajatusta, että onneksi voin seuraavana yönä nukkua sitten vähän enemmän. Koskaan ei voi etukäteen tietää, millainen yö odottaa (no, todennäköisesti huonosti nukuttu, mutta saako nukuttua kolme tuntia vai peräti viisi ja tarvitseeko lääkkeitä unta avittamaan). Unta kun ei oikein voi tilata itselleen. Sitten kun tietää, että tämä ei ole mikään vaihe vaan koko elämän mittainen juttu, niin kyllä on joskus vitutuskäyrä noussut, jos mun väsymys on teilattu jotenkin vähempiarvoiseksi vain koska se ei johdu lapsista.
Emmi Nuorgam
Voi ei, tuo olis kyllä mun painajainen! Mua lohduttaa se tieto, että joskus vielä saan nukkua: nyt tiedän, ettei siihen ole enää kun pari viikkoa kun lapset lähtee uudeksi vuodeksi mummulaan. Ja ehkä jo muutaman vuoden päästä Einokin on alkanut nukkua edes lähes kokonaisia öitä. Mutta että sille unettomuudelle ja väsymykselle ei olisikaan mitään loogista syytä… Ai kamala.
Toivon vain sydämeni pohjasta, että joskus vielä keksittäisiin huonounisuuteenkin jokin ratkaisu. Siihen saakka meidän täytyy vaan koittaa sinnitellä!
Silkkitassu
Miehellä on ainakin jonkin sortin huonounisuutta, eli hän on ilman lastakin aina tosi vähillä unilla. Ei vain osaa nukahtaa. Mä taas nukahdan nykyään todella helposti ja en heräile häiriöääniin (toissa yönä mies oli tökkinyt minua naamaan, kun olin yrittänyt työntää hänet alas sängystä, en ollut herännyt!). Muistan nuorempana odotelleeni unta helposti sen kolme-neljä tuntia, kunnes aloin opettelemaan rentoutustekniikoita ja opin nukahtamaan nopeasti. Kiinnostukseni lucid/selkouniin oli tässä vielä kannustimena.
No joo.. mitä siis aioin sanoa, oli se että huonounisen puolisona turhauttaa hirveästi, kun tahtoisin jotenkin häntä auttaa, mutta kun ei ole oikein mitään mikä auttaisi (paitsi ehkä kaikkien mahdollisten stressitekijöiden poistaminen).
eviela
Miten tuttuja kommentteja, kuullut nuo kaikki esimerkit ja sata muuta vielä päälle. Tosin tuntuu olevan aivan sama kuka kertoo olostaan ja kelle – aina on joku, jolla menee huonosti ja haluaa tehdä sen selväksi 😀
Toisin sanoen oman kokemuksen mukaan tässä maailmassa ei saa kukaan tuntea mitään ikävää ylipäänsä tai etenkään tuoda sitä julki 😀
Iksu
Tosi hyvä kirjoitus taas kerran. Ja ihana että täällä kommentoi niin ymmärtäväisiä ihmisiä, olen tosi monen kanssa samaa mieltä. Lapset ovat erilaisia luonteiltaan ja tarpeiltaan, äidit ja isät ovat erilaisia luonteiltaan ja (unen ja vapaahetkien) tarpeiltaan, tukiverkot ovat erilaisia, perheiden elämäntilanteet ovat erilaisia. Miten väsymystä tai jaksamista muka voisi vertailla yks-yhteen?!
Mä luulen että ne äänekkäimmät ja ilkeimmät kommenttikenttien huutelijat ovat niitä, jotka olisivat itse kaivanneet apua vauva/pikkulapsiaikana, mutteivät sitä saaneet tai kehdanneet pyytää. Juuri niitä marttyyriäitejä, joista säkin olet joskus kirjoittanut. Että kun itse on ollut pakko selvitä vaikkei olisi aina jaksanut, niin on epäreilua että kukaan muukaan huutelee omaa väsymystään. Mutta eihän sen niin pidä mennä!
Kyllähän töissäkin välillä väsyttää ja v*tuttaa, ja kesälomaa odottaa kuin kuuta nousevaa, vaikka olisi haluamallaan alalla töissä ja pitäisi työpaikastaan. En ole kuullut kenenkään sanovan, että ”mitä sä kesälomalla teet, itehän olet työpaikkasi valinnut!?”
Natis
”mitä sä kesälomalla teet, itehän olet työpaikkasi valinnut!?”
Tämä oli hyvä!!
Jodelie
Hämmästelen kyllä noiden Hesarin kommenttien kirjoittajia. Kyllähän nyt lähes kaikki tajuaa, että arki muuttuu lapsen myötä, mutta voi se silti yllättää. Vaikka kuinka varautuis johonkin (esim. autoilijat talveen) niin se, mitä se elämä sit lopulta onkaan, voi silti tulla yllätyksenä ja aiheuttaa ihan erilaisia tunteita. Jos tie on peilijäässä ja lunta tulee niin että eteensä näkee tasan puolikkaan auton verran jos sitäkään ni siinä ei paljon auta jos joku sanoo: ”no kyllähän sä tiesit että Suomen talvi on tämmönen!” Ei vaikka ois nastat alla.
Tälleen esikoista odottavana mun ainakin on ollut vaikea orientoitua siihen, mitä se vauva-arki oikeasti on. Vaikka kuinka tiedän, että valvomista on edessä, ni en mä ainakaan oo niin hyvä oraakkeli, että osaisin suoralta kädeltä tietää, kuinka paljon väsyttää, kuinka paljon hajottaa ja kuinka hyvin pärjään sitten, kun maha-apina maailmaan tulee.
Vahinko ei tule kello kaulassa, eikä väsymyskään aina. Sitä saattaa vaan joku aamu havahtua, että kappas, oon ollut pitkään aika väsynyt enkä enää jaksa tehdä asialle mitään. Syyllistämättä auttavat läheiset on silloin kultaakin kalliimpia!
Emmi Nuorgam
”Syyllistämättä auttavat läheiset on silloin kultaakin kalliimpia!”
Jos mulla olisi huoneentaulu, niin siinä lukisi juuri näin.
Anna-Reetta
Olen marraskuun alusta saakka työskennellyt nyt vaan au pairina (max 30h/vko), mutta kun olin syys- ja lokakuun noiden kolmen kanssa 12h päivässä viitenä päivänä viikossa, niin mä olin ihan sairaan poikki, alussa jaksoi uuden innokkuudella, mutta Lokakuun vikalla viikolla olin niin väsynyt että multa ei löytynyt enää edes myötätuntoa lapsen itkua kohtaan (tosin takana oli 2 viikon reissu ton perheen kanssa joka toki sai kyrvän nousemaan otsaan ja harkitsemaan itteni sterilointia), toki hoidin työni kunnolla, mutta mekaanisesti. Ja tää oli vaan TYÖTÄ! Mun ei tarvinnut huolehtia öistä tai viikonlopuista, joista vanhempien tarvii huolehtia. Ja nämä lapset on vielä suhteellisen helppoja (pääsääntöisesti nukkuu päikkärit, ei suurta draamaa jne.). Et voin vaan kuvitella miten väsyneitä jotkut vanhemmat voi olla lastensa kanssa jos pitää yksin hoitaa 24/7 ilman ulkopuolista apua. Ja eräs kaveri (suomalainen äiti joka asuu täällä) muuten aloitti kansainvälisen Rivieran hätäkahvi-ryhmän, että näin kauas on suomen tapahtumat vaikuttaneet. 🙂
Ja jos joku nyt huolestui että oon nyt joku ihan paska au pair, niin ei tartte huolestua. Työskentelen nyt 30h/viikossa ainakin tammikuun loppuun saakka, ja jaksan olla erittäin hyvin lasten kanssa ja sitä rataa. Olen hyvä ja vastuullinen au pair, ja lapset rakastaa mua ja mä heitä. Kaikki hyvin täällä nyt (plus lasten äidin kanssa saadaan kyllä keskusteltua jos mulle alkaa olla liikaa). 🙂
Emmi Nuorgam
Hyvä Anna-Reetta, ihanaa että sinäkin osasit pyytää apua kun sitä tarvitsit. Se on varmaan vielä tietyllä tapaa vaikeampaa silloin, kun se on työ josta uupuu – mitäs siinä valitat, kun itse olet tuon työn valinnut ja sulle vielä maksetaankin siitä!
Kerrothan muuten kaverillesi, että hän on mahtava ihminen?
Papris
Anteeks mutta ei vittu miten urpoja kommentteja.
Olis niin mielenkiintosta tietää, että mistä tollanen epäempaattisuus ja tarve vieläpä kertoa se julkisesti kumpuaa. Onko näillä huutelijoilla omia lapsia? Jos on, onko ne sitten vaan ollut tosi hyväunisia, jolloin heidän on vain mahdoton kuvitella että jotakuta toista saattaisi oikeasti väsyttää niin että meinaa kuolla siihen? Vai ovatko he myös joskus aikanaan jääneet vaille tukea omien rankkojen kokemusten kanssa ja kokevat tosi epäreiluna sen, että tästä asiasta aletaan puhua nyt eikä heitä aikoinaan auttanut kukaan?
Anoppini on elänyt hullun raskaalta kuulostavaa elämää parikymppisenä: hän on muuttanut kauas lapsuudenkotoaan miehensä maatilalle, jonka he ovat ottaneet hoitaakseen samoihin aikoihin kun on syntynyt kolme lasta neljän vuoden sisään. Sitä voisi kuvitella, että tällainen ihminen jos joku olisi ymmärtäväinen äitien vaikeuksien suhteen. Mutta jotenkin jännästi se kääntyykin ihan päälaelleen: koska minä en ole saanut nuorena apua ja hyvin ollaan pärjätty, niin tekin olette vaan outoja ja laiskoja vanhempia kun teidän lapsi hyppää hoidossa ja yökylässä koko ajan. Musta tuntuu tositosi vaikealta suhtautua siihen, miten se suhtautuu meihin. Just niinkun kysyitkin otsikossa: mitä se sinulta on (enää) pois?
huh,huh (Ei varmistettu)
Minäkin olen saanut anopiltani samanlaista kommentointia väsymykseeni: Kuinka helppoa lastenhoito nykyään on, kun on sähköä, vettä ja kertakäyttövaippoja 🙂 Olen myös huomannut, että muut lähipiirissäni kavahtavat, jos tohdin sanoa jotakin väsymyksestäni. Olen tullut siihen tulokseen, että meillä jokaisella on oma rooli tässä yhteisössä.. minulle on tullut tavaksi asettaa muiden tarpeet omieni edelle ja olen oppinut pärjäämään yksin. Se aiheuttaa hämmennystä ja vastarintaa muissa, kun osoittaakin heikkoutta eikä olekaan enää samalla tavalla muiden käytettävissä. Mutta kannattaa antaa mennä ikävät kommentit ohi korviensa ja elää omaa elämäänsä. Tsemppiä kaikille vanhemmille tasapuolisesti.
Emmi Nuorgam
Kuulostaa siltä, että olet sinut tilanteen kanssa – ja hyvä niin. Voi kun kaikki me muutkin tämän hoksaisimme! 🙂
Nonariina
Kaikessa karmeudessaan noista kommenteista mua naurattaa tää ”Kun lapsia meinaa hankkia kannattaa varautua siihen, että arki muuttuu täysin ja ne lapset vaativat muutakin kun nättejä vaatteita.” Tän kaiken väsymyksen ja turhautumisen keskellä mua helpottaa edes se, että voin pukea lapseni kauniisti, LOL. Että haistakoon vaan pitkät peet Bigdaddy ja kumppanit!
Päähenkilö
Painoin vaan tonne ton sydämen.
Natis
Kiitos tekstistäsi ja kiitos kommenteista. Kuinka ihana paikka maailma olisi, jos kaikki ajattelisi kommentoijien lailla.
Kumpa itse aina muistaisi, että jokaisella on omat taakkansa kannettavana. Oli se sitten väsymys (sinkku, lapsi, raskaus, sairaus, ihan mikä vaan väsymys…) tai joku muu. Aika hyvin sen olen muistanutkin. Joskus saatan mielessäni ajatella pahasti, että ”mitä siinä valitat, kun sinulla kuitenkin…”, mutta toivottavasti en ole suustani kauheasti hölmöyksiä päästänyt.
Päähenkilö
Mä en ymmärrä, miksi ihmisten tuntemuksia pitäisi vertailla keskenään. Ei väsynyt tai ahdistunut ihminen kaipaa vertailua mihinkään. Hän kaipaa lohdutusta, kannustusta ja konkreettista apua.
Janica B. (Ei varmistettu)
Kirjoituksesi osui ilmiön ytimeen. Luin tänään Hesarin mielipidepalstaa. Eräässä mielipidekirjoituksessa palattiin Janna Rantalan haastatteluun ja aiheesta käytyyn keskusteluun. Ja mikä olikaan näkökulma? Se, että ”aina niitä vauvaperheitä ollaan ymmärtämässä, mutta kukaan ei kuuntele meitä taaperoperheitä, joissa uhmaikäinen ei suostu nukkumaan päiväunia ja huutaa. Kyllä minä olen väsyneempi kuin pienten vauvojen vanhemmat”.
Olin vaan, että mitä vittua. Mikä ruokkii tällaista käyttäytymistä? Mitä helvetin väliä sillä on, onko sinulla lapsia vai ei, kuinka monta niitä on, miten ne nukkuvat tai eivät nuku, minkä ikäinen kukin on, missä työssä vai työttömänä. Jos subjektiivinen kokemus on se, että omat hartiat eivät nyt vain jostain syystä omaa taakkaa kannattele.
Olen monesti miettinyt, että mitä nämä ihmiset, jotka mylvivät, että viisi lasta yh:na hoidin ja ei minua koskaan väsyttänyt, oikein luulevat saavuttavansa? Ehkä heitä on ihan oikeasti väsyttänyt ja kyrsinyt. Mutta taas kerran tullaan siihen, että ihmiset ovat melkoisia venkuroita. Hätkähdyttävän suuri osaa tapaamistani ihmisistä valehtelee silmät kirkkaina ennen kaikkea itselleen, pintapuolisista tuttavista ja sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Sinun rehellisyytesi Emmi, se on harvinaista laatua. Uskon ja tiedänkin, että on niin paljon ihmisiä, joilla se pikkulapsiaika on ollut itkua, hampaiden kiristelyä ja epätodellisessa sumussa vaeltamista. Mutta ihmiset haluavat suojella omaa psyykettään ja kertovat sekä itselleen että muille selviytymistarinaa, koska tällainen suggestio auttaa osaa ihmisistä jaksamaan.
Aika on kummallinen juttu. Ajan kuluminen yhdistettynä ihmismielen monimutkaisuuteen tuottaa vääristyneitä muistoja. Arjesta napsitaan vain ne parhaat palat, ja vuosien päästä vauva-aika onkin vain ”ihanaa pikkuvarpaiden vipellystä”, ja suustaan voi sen enempää ajattelematta päästää klasarilauseen ”voi nauti nyt kun se on vain hetken pieni”. Lisäksi ihmiset ovat aivan uskomattomia siinä, miten paljon omia tunteita ja faktoja voidaan peitellä ihan itseltäänkin. Toisaalta se on inhimillistä, ja välillä kaipaan tällaisia mukavia lappuja silmilleni, oikein kunnollista positiivista vääristymää ajatteluuni.
Jo pelkkä avioerotilastojen tutkiminen näyttää karua faktaa siitä, miten paljon pikkulapsiaika perheitä kuormittaa. Tosin sitä kuormitusta ei ehkä aina nähdä, vaan ongelmien syiksi määritellään toisen osapuolen mahdoton käytös tai klassinen erilleen kasvaminen. Vaikka syitä olisivat myös siellä taustalla vaikuttavat väsymys, arjen hitaus ja yksitoikkoisuus, jatkuva melu, oman tilan kaventuminen ja kaiken tämän vaikutus vanhempien käytökseen ja suhteen dynamiikkaan.
Kyllä se lapsiaika vain on raskasta hyvin monelle, ihan kaiken ikäisten kanssa. Näiden tunteiden mittailu ja vertailu, hyötyykö siitä muka kukaan? Enpä usko, mutta jokin typerä psykologinen mekanismi saa valtaosan ihmisistä tekemään tätä.
neljän äiti (Ei varmistettu)
Hyvä kirjoitus. Jokaisella on lupa olla väsynyt.
Silti nyt sohaisen ampiaispesään, kun kirjoitan tämän seuraavan ja tämä ei niinkään liity väsymykseen vaan valittamiseen. Minusta on oikeasti hyvä myös miettiä niitä asioita, jotka elämässä on hyvin. Paras ystäväni on parantumattomasti sairas ja käy läpi raskaita hoitoja ja kovia kipuja. Silti hän valittaa äärimmäisen harvoin ja on uskomattoman positiivinen. Hän tietää, ettei tule näkemään lastensa kasvavan aikuiseksi ja joutuu pohtimaan, että miten perhe pärjää sitten kun häntä ei enää täällä ole. Tästä perspektiivistä katsottuna mua ärsyttää ihan suunnattomasti pikkuasioista valittajat. Esimerkiksi facebookissa yksi sukulainen ulisee monta kertaa viikossa ihan pienistä asioista ja en vaan oikeasti jaksa ymmärtää hänen valittamistaan. Olen varmaan empatiakyvytön. 😉
Ja tuleville vanhemmille lohdun sana siitä, ettei se vauva-arki aina ole niin raskasta. Meillä ensimmäisen vauvavuosi oli yhtä sumua ja usvaa, mutta kolmen muun kanssa on päässyt suhteellisen helpolla. Apua saa ja pitää pyytää. Mun sumuvuoden pelastus oli ihana auttavainen anoppi.
Emmi Nuorgam
Ei musta ole mitään ampiaispesään sohimista, vaan ihan hyvä muistutus meille kaikille!
Valtavasti voimia ystävällesi, en voi edes kuvitella miten hirveä tilanne on. Ja myös sinulle, mahtavaa että olet ystäväsi tukena!