Viinikka – syvälle sydämeen sattuu

Ajauduin vähän aika sitten hyvin polveilevaan keskusteluun ulkoilusta, lapsista, pukeutumisesta, haluista ja mahdollisuuksista. Yritin perustella meidän neuroottisuuteen saakka säntillistä ulkoilurytmiä jotenkin järkevästi, mutta vaikeaahan se oli, sillä musta tuntuu on tässä(kin) kontekstissa aika huojuva torni. En voi väittää nauttivani siitä aina itsekään, tai lapsien viihtyvän kuraisessa puistossa yhtä hyvin kuin vaikka Hoplopissa. En myöskään usko, että ulkoilulla on mitään tekemistä sen kanssa, kasvaako lapsista empaattisia ja ajattelevia aikuisia enkä ole ihan varma puiston merkityksestä lasten uniinkaan. Ainoa mistä olen varma, on se, että meillä on jo nyt – kuukausi ennen päivähoidon alkamista – tavaraa, jota Hilda ei koskaan olisi keksinyt haluta ilman lähipuiston kavereita. Uskoni siis oli jo hiukan koetuksella: onko meidän tosiaan käytävä joka päivä ulkona, oli keli tai fiilis mikä hyvänsä?

Mutta onneksi tuli tämä aamu, yllättävä tarmon puuska ja talven kaunein keli. Jätettiin perheen vanhin mies nukkumaan ja pakkauduttiin lasten kanssa pihalle. Miss Uhma 2014 suostui jopa kävelemään lumessa ja intoutui hetkittäin leikkimäänkin! Ihasteltiin sorsia, juteltiin niille, siliteltiin naapuruston puistokoiria, leikittiin pulkkaleikkejä naapuripuiston ryhmiksen lasten kanssa, koeajettiin uudet pihakärryt ja ihailtiin aurinkoa.

Tänään tuntui ensimmäistä kertaa sellaiselta lapsuuden talvelta, jolloin ihmisiä hymyilyttää, pakkasta on sopivasti, aurinko paistaa ja lumi pakkautuu kengänpohjiin. Meillä ei ollut kiire minnekään, kukaan ei hoputtanut eikä liukastelukaan haitannut. Eilinen pulkkaretki päättyi dramaattiseen itkupotkuraivariin jo parin askeleen jälkeen, eikä ennen tätä päivää ole juuri suotu meille lepoa tai rauhaa – antibiootteja ja kiukkuilua senkin edestä. Takaisin kotiin kävellessä kuitenkin tajusin, että tämä päivä ja ulkoilu oli juuri sitä, mitä joululta odotinkin. Ei mitään erityistä, mutta silti aika ihmeellistä.

Niin kaunista ja ihanaa, että melkein sieluun ja sydämeen sattuu.

4 comments

  1. Kristaliina

    Oi, miten ihana talven ilo noissa kuvissa – just tuollaiseen ulkoiluun mäkin uskon! 🙂 Mun lapsuusmuistoissa ulkoilu oli kans just tuollaista, ah oikea talvi <3 (apua sanoinks mä just noin!?!)

  2. riik

    onpa kauniit kuvat! Viime päivät ovat olleet talvea ihan parhaimmillaan 🙂

    Meillä tosin asuu pieni vihainen panda (lisänimi annettu talvihaalarin mukaan), joka ei halua ulkoilla lumessa. En tiedä, onko syynä tuo paksu toppahaalari johon just vaihdettiin vai että lumessa on (muka) hankala kävellä. Mutta eiköhän tää tästä vielä! 

    1. Emmi Nuorgam

      Hildalla oli sama juttu, mutta kyllä se siitä sitten meni ohi! Täytyy vain vähän reenata. 🙂

  3. Sepustus (Ei varmistettu)

    Aivan ihania talvikuvia!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *