Aina säännöllisin väliajoin multa kysytään, että mitä hyviä puolia siinä on, kun lapset tulee pienellä ikäerolla. Kysymys on kutakuinkin yhtä hankala, kuin jos multa kyseltäisiin mandariinikiinaksi avaruudesta, eikä mun, Kristaliinan ja Anna Karinin brainstormauskaan ole oikein tuottanut tulosta. Lähinnä ollaan keksitty sellaisia ehe ehe -hauskoja vastauksia, kuten ”ei mikään”, ”voi valvoa monta vuotta putkeen” ja ”siinähän se kaksi menee kuin yksikin”, mutta viime yönä hyviä puolia alkoi jostain syystä pulpahdella mieleen vähän enemmänkin.
Kaikki taisi saada alkunsa siitä, kun Hilda yksi aamu heräsi, tuli herättämään meidät, otti kädestä kiinni ja hiivittiin sitten yhdessä lastenhuoneeseen. Ihmeteltiin tovi, että mitähän tässä nyt sitten pitäisi tehdä, kunnes tajuttiin mennä istumaan Hildan viereen Einon pinnasängyn viereen. Tarkoituksena oli ihan vain katsella, kun Eino nukkuu, ja tietysti olla hiljaa ettei Eino heräisi. En tiedä mikä tilanteessa oli kaikista hellyyttävintä: Hildan huolenpito pikkuveljestään, käsi kädessä lastenhuoneen lattialla istuskelu vai nukkuva vauva, mutta siinä hetkessä olin ihan sairaan onnellinen siitä, että meillä on kaksi lasta.
Sen jälkeen olen alkanut rekisteröidä samankaltaisia hetkiä enemmänkin. Hildalla esimerkiksi on tapana rasvata pikkuveljensä jalat aina suihkun jälkeen ja Eino hymyilee kaikista leveimmin nimenomaan Hildalle. Lapsilla alkaa olla myös yhteisiä leikkejä ja hölmöilyjä ja Hilda kiikuttaa Einolle leluja tai maitopullon aina kun Einoa alkaa jokin asia harmittamaan. Muistan omasta lapsuudestani sen, kuinka kateellinen olin pikkusiskoilleni, kun heillä oli serkuistaan oman ikäistä seuraa – meillä on siskojen kanssa 4 ja 9 vuotta ikäeroa, eikä yhteisiä leikkejä juuri koskaan ollut. Paitsi silloin kun äiti pakotti, mutta silloinkin olin lähinnä loukkaantunut siitä, kuinka sisko tuli ja pilasi aina kaiken (toim. huom. nykyään me kyllä leikitään ihan mielellämme paljon yhdessä, ihan ilman äitin pakottamistakin). Parasta pikkusiskon syntymässä oli se, että pääsin Mumille yökylään ja sain pukea kaikki Mumin korut päälle ja olla hieno nainen. Tässä valossa on jotenkin aivan sairaan ihana ajatus se, että lapset on aina olleet toisilleen olemassa eikä kukaan tule pilaamaan mitään.
Pieni etäisyyden otto ihan siihen pienimpään vauva-aikaan on myös tehnyt tehtävänsä. Kun vielä puoli vuotta sitten itkua vääntäen valvoin öitä ja mietin, että eikö tässä elämässä saa ihminen jumalauta nukkuakaan, niin nyt olen alkanut ajatella vuoden ikäeron olleen oikeastaan ihan passeli. Olen viimeksi ollut olematta raskaana vuonna 2011 (ja 2015, jalat sormet ristissä että näin pysyykin), ja syksystä 2012 saakka nukkunut joko raskauden tai pienen vauvan vuoksi huonosti. Näin retroperspektiivistä, kun yöt sujuu koko ajan pikkuisen paremmin (viime yönäkin 6h unta putkeen, wohoo!), tuntuu ihan mahtavalta tietää, ettei siihen vastasyntyneen unirytmiin enää koskaan tarvitse palata. Että ehkä jo puolen vuoden päästä me kaikki nukutaan hyvin yöt läpeemme, ja mun valvomisen vuodet on ohi. Tai ainakin siihen saakka ohi, kun sydän syrjällään odottelen täällä teinejä kotiin saapuvaksi tai kärvistelen vaihdevuosioireissani, mutta se on sitten sen ajan murhe..
En missään nimessä meinaa väittää, että elämä olisi millään asteikolla tarkastellen helppoa kahden eri-ikäisen vauvan kanssa. Tuskin se on kahden samanikäisen vauvankaan kanssa, mutta siitä mulla ei ole omakohtaista kokemusta. Kun Eino syntyi, oli Hilda vielä niin pieni, ettei hän osannut puhua, kävellä, syödä itse – konttaaminenkin oli vähän siinä ja tässä. Luojan kiitos Hippunen on sentään ollut aina ihan kohtuullisen hyvä nukkumaan, että väsytystaisteluja tarvitsi käydä vain yhden vauvan kanssa, mutta muuten elämässä oli kyllä haastetta ihan riittämiin. En suoraan sanottuna oikein tiedä, että miten pysyin edes jossain määrin järjissäni, kun mies oli viikkotolkulla reissussa ja koitin handlata kaksi bebeä yksinäni. Mutta nyt alkaa ihan oikeasti helpottaa.
Hilda on alkanut jutella ja kertoa vitsejä, leikkiä yksin ja yhdessä, syö pääsääntöisesti itse ja on aivan sairaan reipas tyttö. Eino oppii joka päivä jotain uutta, nauraa ja hurmaa naisia minkä ehtii. En tiedä onko syynä lisääntynyt valo, perheen yhteinen aika vai mikä, mutta tuntuu kuin rakastuisin lapsiini päivä päivältä enemmän. Aina välillä istun vaan katselemassa, kun Hilda opettaa Einolle leikkejä ja mietin, että onkohan mahdollista että sydän oikeasti sulaa.
Tästä lähin aion siis vastata otsikon kysymykseen, että pienessä ikäerossa ehdottomasti parasta nähdä, miten tärkeitä sisarukset jo vauvasta saakka toisilleen on. Mikään maailmassa ei ole suloisempaa, kuin toisiaan kutittelevat ja yhdessä kikattavat lapset. Ja oikeastaan, pelkästään se on kaiken sen valvomisen ja väsymyksen arvoista; sisarusrakkaus.
Vitsi miten lällyä.
Kristaliina
Täysi allekirjoitus tälle <3
(mä oon tällaisten minikommenttien kirjoittaja, sori; kännykkäyhteys…)
Hannahi90
Vitsi miten ihanan lällyä ♡♥♡
paulahelena
Tässähän alko melkein kaduttaa et meille ei tuu pientä ikäeroa. 😀 Tai no toi teidän ikäero nyt oli jotai ihan hullun pientä mut toisaalt kuin siistii olis et paris vuodessa sais koko vauvarumban hoidettua.
annakarin
Joo määki painaisin sata sydäntä, jos voisin! Just tuo! Kaiken arvoista. <3 Ihmeellistä nähdä, miten tärkeitä sisarukset ovat toisilleen ihan pienistä pirpanoista lähtien. Helmin mielestä Aino on ehkä maailman siistein tyyppi ikinä, ja Aino taas huolehtii Helmistä kuin kalleimmasta aarteestaan. Niisk. :’) Sisarukset! <3
(Siitäkin huolimatta, että heräsin yöllä yli kolkyt kertaa. Miten se on edes mahdollista?!)
Päähenkilö
<3
Tästä kirjoituksesta tuli itsellekin tosi onnellinen olo.
Kahvittelija
Niin totta! 🙂 meillä ei kuopus edes juurikaan kunnolla naura kenellekään tai millekään muulle kuin isosiskolleen, jonka pelkkä näkeminenkin aiheuttaa joko kikatuskohtauksen tai ainakin onnellisen hymyn. Ja esikoinen on ruvennut niin ihanasti ottamaan vauvaa huomioon.
Raissi
Multa ei, erikoista kyllä, kysytä koskaan, että millaista se on kun lapsilla on 14 vuotta ikäeroa. Yleensä ihmiset huokailee, että sehän on varmasti ihanaa, kun toinen on jo niin iso, että siitä on apuakin lapsen hoidossa. Enpä voi kuin myötäillä. Kyllä tuo isoveikka tyttöä hoitelee hetken ihan itsekseenkin, mutta vaippoja se ei vaihda.
Parasta kuitenkin on se yhteys mikä sisaruksilla on keskenään, ne naurunkiljahdukset, loistavat silmät kun toisen näkee, hymyt, halaukset, suukot ja leikit. Eikä sillä ole mitään väliä, onko ikäeroa vuosi vai 14 vuotta, se yhteys on kuitenkin. Ja toivon, että se kantaa läpi koko elämän.
<3 Lällyloppiainen <3
Emmi Nuorgam
Teidän teini on kyllä sen verran kypsä tapaus, että toisin omat lapseni helposti vaikka viikoksi sen hoiviin! Siinä tosin pitäis sitten alkaa vaihtaa vaippojakin jo.. 🙂
Raissi
Lasketaan Teinin tyttöystävän varaan se vaipanvaihto 😀 Just tajusin, että meillähän on Jykän kans mahdollisuus rauhalliseen buffeeseen laivalla, kun on teinit mukana. Saavat leikkiä kotista sen aikaa 🙂
Sanna Inkeri
Juuri tuo sisarusten välinen suhde, yhteys ja tärkeys on ihanaa seurattavaa. En sitten tiedä onko se niinkään kiinni ikäerosta. Mun lapsilla ikäeroa on se ”perus” pari vuotta, ja heillä on jo jonkin aikaa ollut kyllä tosi hellyyttäviä yhteisleikkejä ja ovat selvästi tosi tärkeitä toisilleen. Nyt on kyllä aika hurjaa ajatella, että kuopus on juuri sen ikäinen mitä esikoinen oli pikkusisaruksen syntyessä…siis tuommoinen ihan pieni taapero ja sitten vielä vauva, kääks! Ja sulla on ollut käytännössä kaksi vauvaa, tupla-kääks!
Pienessä ikäerossa on kyllä sellainenkin plussa, että kun se pikkulapsiaika on käyty läpi, voi päiväkotiin lykätä molemmat kätevästi samalla kertaa! Toki samantyyppinen kätevyys on esim. eskari-ikäisessä ja vauvassa. Puolensa ja puolensa kaikessa, tosi kiva että teillä korostuu nyt nämä lällypuolet 🙂
Emmi Nuorgam
Juu Hilda aloittaa päiväkodissa perjantaina ja Eino todennäköisesti huhtikuussa, oi onnea! 😀
Paljonhan noissa sisarussuhteissa on merkitystä myös sillä, millaisista tyypeistä on kyse. Tiedän lapsia, jotka ei leiki keskenään vaikka ovatkin melkein samanikäisiä ja sitten taas isommalla ikäerolla olevia sisaruksia jotka on kuin paita ja peppu. Onneks meillä menee just näin – ainakin vielä! Toivottavasti eivät koskaan ookaan normaalia enempää toistensa kurkuissa kiinni!