Tuttitangon Lilleri kirjoitti FB:ssä ihan hengästyttävän upean kirjoituksen siitä, millaista on pitkästä aikaa olla taas minä. Upota vanhaan harrastukseen tai intohimonsa kohteeseen niin, ettei meinaa saada liikutukseltaan ja tunnemyrskyltään happea tai muistaa asioita, joita ei ole vuosiin muistanut. Tuo kirjoitus, jonka Lilleri toivottavasti julkaisee myös blogissaan, sai mut miettimään, että koska mä itse olen viimeksi pysähtynyt tai uponnut johonkin ihan kokonaan. Ei niin, että olen koko ajan hälytystilassa tai valmiina niistämään, pyyhkimään ta painamaan playta, vaan olemaan olemassa ihan vain itseäni varten.
Ensimmäinen sellainen, vähän ilmiselväkin hetki, oli viime perjantaina istuessani yksin hotellissa aamupalalla. Olin nukkunut kunnolliset, katkeamattomat yöunet, tavannut edellisenä iltana bloggaajakollegoja ja saanut taas uutta virtaa kirjoittamiseen.Vatsa oli täynnä, kupissa kolmas satsi tummaa ja herkullisen tuhtia kahvia, tyylikkäästi pukeutuneet ihmiset kiirehti pitkin Kluuvikatua ja ravintolassa soi inspiroiva indiemusiikki. Se hetki oli jotenkin täydellisen kiireetön ja rauhallinen, tuntui, että olen olemassa vain itseäni varten, eikä kukaan tarvitse mua juuri silloin. Jos se ei olisi vähän noloa, niin voisin jopa myöntää tirauttaneeni muutaman kyyneleen, kun tuo täydellinen läsnäolon tunne oli niin pakahduttava.
Toinen, se yllättävämpi hetki tuli tänään, kun kävelin uusyrityskeskuksesta toimistolle. Olin juuri viettänyt tunnin yritysneuvojan kanssa, selittänyt juurta jaksain yritysideaani, omia periaatteitani, listannut verkostoja ja käsitellyt rahoitussuunnitelmaa. Joku toinen saattaisi kokea sen ahdistavana ja painostavana, ikävänä byrokratiana ja pakollisena pahana. Itse kuitenkin koin sen ihan valtavan voimaannuttavana: tämä kaikki on kiinni vain minusta.
En voi väittää, etteikö viimeiset neljä vuotta olisi olleet ihania ja kuukausiliksan mukanaan tuoma turvallisuus tervetullutta. Työterveyshuolto, vuosilomat ja lomarahat – asioita, joista moni voi vain haaveilla. Mut se kuitenkin jossain määrin passivoi. Tuo turvallisuus alkoi jossain vaiheessa kääntyä itseään vastaan: kun pystyi lilluttelemaan siinä kuplassa, jossa raha tulee tilille, ei tarvinnut vaatia itseltään enempää. Eikä pidä nyt käsittää väärin – totta kai nautin työstäni ja tein sen parhaalla mahdollisella tavalla. Ero kuitenkin oli siinä, ettei se kannustanut mua haluamaan enempää. Pääsemään pidemmälle – miksi olisin halunnutkaan, kun palkan sai joka tapauksessa?
Nyt, kun olen ihan konkreettisesti joutunut miettimään mitä osaan, mitä haluaisin osata ja mitä on realistista (ja jossain määrin epärealististakin) tavoitella, olen syttynyt ihan uudenlaiseen liekkiin! Nautin ihan suunnattomasti siitä, kun pääsin tiistaina suunnittelemaan ensimmäisen asiakkaani kanssa hänen markkinointiaan, miettimään sen vahvuuksia ja heikkouksia ja näin, kuinka tuo asiakas itse oivalsi ja sisäisti mitä mä hänelle kerroin. Samoin nautin siitä, että sain vääntää yritysneuvojalle ihan rautalangasta, mitä eroa on mulla ja mainostoimistolla tai kun istuin ystäväni toimistolla katsomassa uusia käyntikorttejani ja melskaamassa erilaisista asiakkaista ja projekteista. On ihan hykerryttävän mahtava ajatus, että kyllä, voin tehdä mitä vaan, milloin tahansa ja missä vain! Ettei ne nousuhumalaiset ”meidän pitäis joskus tehdä..” -jutut enää ole vain punaviinin huuruisia suunnitelmia, jotka ei koskaan toteudu, vaan nyt voin laittaa ne tapahtumaan.
Koska se ihminen olen minä. Se, jolla on koko ajan monta rautaa tulessa, joka suunnittelee ja ideoi kaikkea mahdollista ja mahdotonta, tapaa ihmisiä, nauttii keskusteluista ja jolta itsevarmasti kysytään: ”Well, Emmi, would you like to take over the United States with us?”. Ja johon voi vastata kyllä! Kyllä kyllä kyllä kyllä! Mä haluan valloittaa koko maailman!
Koska aloitetaan?
***
Lillerin kirjoitus löytyy nyt täältä! Käykää ihmeessä lukemassa ja kertokaa, missä tilanteissa te tunnette oikeasti elävänne!
Lilleri78
<3 Aloitetaan nyt! 🙂
Ninan verkkareissa
Mahtavaa! Onnea bisneksille, Emmi! Mä olen elossa kun treenaan.
Emmi Nuorgam
Olispa mulla sama.. 😀
Janica B. (Ei varmistettu)
Olipas ihana lukea tämä!
Emmi Nuorgam
Tiedätpä ainakin, mistä seuraavilla treffeillä jauhetaan!
Nii
No lentopallo. Se, kun saa 2-3 kertaa viikossa 1,5-3 tuntia kerrallaan olla siinä kuplassa. Kun kukaan ei keskeytä, kukaan ei kysy. Kun saa mennä sillä fiiliksellä ihan 120 lasissa ja huutaa ja hypätä ja ryömiä ja juosta. Ja ne pelit! Se huuma, kun kaikki tunteet on niin pinnassa, adrenaliini virtaa ja joka pisteestä saa huutaa ja kaikki riemu ja kaikki purkautuu hirveällä voimalla. Parasta!♥
Emmi Nuorgam
Kuulostaa aika täydelliseltä: saa olla ihan oma itsensä monta kertaa viikossa! 🙂
biav
Ohoh, miten osasitkin kirjoittaa juuri tästä juuri nyt. Juuri nyt kun olen itsekin pakahtumassa siihen samaan tunteeseen. Se tunne on lähes täydellinen. Varsinkin sen jälkeen, kun ei ole ihan vähään aikaan ollut pakahtumassa yhtään mihinkään. Ja kuvailit sen niin hyvin tuossa alussa.
Terveisin blogiasi jo jonkun aikaa lukenut, mutta nyt vasta kommenttikenttään asti saapunut Minä 🙂
Emmi Nuorgam
Ihana kuulla, että sielläkin on ollaan samoissa tunnelmissa ja kiva että jätit merkin itsestäsi. 🙂
phocahispida
Mä olin niin liekeissä, kun tajusin mennä potkunyrkkeilytunneille. Mutta sitten sain työkeikkoja, ihan pari vaan, ja ne on tosi jeejee ja kivaa, mutta osuu juurikin sen potkunyrkkeilyn päälle.
Mutta siellä tunnilla tuli sellainen flow, sisäinen rauha ja palo samaan aikaan. Että tässä olen minä, potkin raivoisasti tätä saakelin patjaa niin että jalkapöydästä palaa nahkat puhki ja olen onnellisempi kuin aikoihin.
annemi
Aivan ihana postaus, tämä hymyilytti 🙂 kyllä se itsensä haastaminen ja pienet (ja isot) onnistumiset saa aikaan sellaista poreilua suonissa että tuntee elävänsä. Onneksi olkoon uudelle yrittäjälle!
Emmi Nuorgam
Kiitos! 🙂
Päähenkilö
Mä koen tuota spesiaalia elossaolemisen ja läsnäolon tunnetta paljon useammin aivan mitättömän pienissä, arkisissa hetkissä kuin jotakin suurta saavuttaessani tai elämän käännekohdissa. Tuota jälkimmäistä sorttiakin on toki ollut, mutta jotenkin olen niinä hetkinä enemmän vain jotenkin…vähän pihalla ja näennäisen cool. Sitten taas nää ihan yllättävät pikkuruiset tilanteet ja silmänräpäykset: WOAH!
Urheilu kyllä myös. Treenatessani olen vahvasti läsnä ja elossa.
Mutta siis tärkein pointti: Aivan mahtava draivi sulla, you go girl!!