Arki. Mikä sana. Wikipedian mukaan arki koostuu rutiineista ja on loman tai pyhän vastakohta. Mun mukaan arki koostuu loputtomista puurolänteistä lattialla, roskiksista pitkin nurkkia ja tahmeista jalkapohjista.
Viikonloppuna Solo Sokos Hotel Estoriassa pyydettiin ottamaan kuva, joka kertoo parhaiten hotellin kodinomaisesta tunnelmasta.
Otin kuvan käytävälle jääneestä roskapussista.
Olennaisuuksia -blogin Mirka, Karusellin Päähenkilö ja Bättre Livin Eerika ovat kaikki kirjoittaneet aiheesta lähiaikoina. En halua maalata piruja seinille tai väittää, että omat kokemukseni olisivat jotenkin universaaleja ja kaikille käy näin. Sen sijaan haluan kertoa, millaista meillä on ja sanoa, että se on ihan ok. Ei sitä pidä pelästyä. Niin vaan saattaa käydä.
Siitä arjesta nimittäin saattaa tulla vain olemista. Siitä ei välttämättä nautita, eikä sitä vihata, sitä vaan lillutaan eteenpäin vaipparoskisten hajussa ja toivotaan, että joskus tämä muuttuu. Hoetaan, että ensi viikolla/kuukauden päästä/ensi syksynä/viimeistään parin vuoden päästä helpottaa. Suurin yllätys lienee se, ettei se arki ihan aina tunnukaan miltään. Sitä herää aamulla, lähtee töihin, tulee 9h päästä takaisin, siivoaa keittiön, täyttää tiskikoneen, pyyhkii pölyjä, katsoo kaksi jaksoa House of Cardsia ja menee nukkumaan. Ilman, että elämää edes ajattelee sen kummemmin.
Toisinaan saattaa ottaa päähän vähän enemmän, toisinaan vähemmän. Toisinaan puoliso tuntuu ripustautuvalta pikkulapselta ja tekisi mieli kaivaa keittiöveitsi esiin, kun toinen ehdottaa että mentäisiin samaan aikaan sänkyyn olemaan vähän mies ja vaimo. Toisinaan puoliso tuntuu maailman rakkaimmalta ja sunnuntaiaamu on täydellinen nauravine lapsineen ja keittiössä tuoksuvine cappuccinoineen.
Pahinta siinä on se, ettei mitään voi ennakoida.
Ennen lapsia tulee luvattua sellaisia asioita, kuin että ”me sitten puhutaan toisistamme vain Emminä ja Markkuna” tai ”me käydään treffeillä ainakin kerran kuussa”. Sitten jossain vaiheessa, vuoden tai kahden jälkeen, sitä tajuaa, ettei muista koska olisi viimeksi ollut treffeillä tai sinne kerran lähdettyään palaa kahden tunnin jälkeen kotiin, kun toisen naama ei vaan huvita. Ei keksi mitään puhuttavaa. Katselee kateellisena muita pariskuntia ja ajattelee, että vielä joskus mekin oltiin noin rakastuneita. Miettii, miksei kukaan muu sano kyllästyneensä puolisoonsa, mutta jos kerran uskaltaa avata sanaisen arkkunsa, tajuaa muidenkin olevan yhtä kyllästyneitä.
Mutta tiedättekö mitä?
Parasta siinä on, ettei se haittaa. Se on ihan ok.
Me ollaan luvattu olla toistemme tukena aina. Me ollaan luvattu puhua asioista. Me ollaan luvattu, että ollaan tässä yhdessä ja ratkotaan nämä haasteet yhdessä. Siksi ei haittaa, jos joskus riidan lopuksi huutaa, että ”no vittu mää hankin sitten yksiön keskustasta, jääkää te tänne jos se tekee sut onnelliseksi!” tai vannoo, että vihaa toista enemmän kuin elämää.
Kyse on luottamuksesta. Siis siitä, että toinen ei katoa, ei luovuta, ei lähde pois. Siitä, että luottaa siihen toiseen niin paljon, että uskaltaa puhua myös negatiivisista, pelottavistakin tunteista ilman, että tulee tuomituksi tai petetyksi. Kukaan ei ole aina onnellinen, eikä kenenkään tarvitse esittääkään sellaista. Keittiöpsykologi minussa arvelee, että vauvavuoden erot johtuu siitä, ettei tiedetä mitä toinen ajattelee. Ettei tuore äiti uskalla kertoa omasta epävarmuudestaan tai tuore isä ole aivan varma siitä, mitä häneltä toivotaan. Entiset roolit puolisoina muuttuvat väkisinkin, puolisoiden lisäksi ollaan yhtäkkiä myös vanhempia. Äitiys tai isyys vyöryy yli sellaisella voimalla, ettei siihen voi mitenkään valmistautua etukäteen.
Siksi mä sanonkin, että kyllä se arki muuttuu. Se muuttuu, mutta ei sitä tarvitse pelätä. Arki, vanhemmuus ja parisuhde on työtä, niiden eteen pitää tehdä paljon, antaa itsestään ihan valtavasti ja olla välillä oman itsensä rajoilla. Mutta samalla niistä myös saa sellaisia asioita, joita mistään muusta ei saa.
Se voi olla tavallinen puistoreissu, jolla puoliso ottaa kädestä kiinni, lämmin pulleroinen vauva joka ryömii yöllä kainaloon tai sänkyyn katettu aamukahvi täydellisellä maitovaahdolla – mikä vain, mikä tekee sinut niin onnelliseksi, että sydäntä puristaa ja kyyneleet kohoaa silmiin.
Se on välittämisen tunne, arvostus ja kunnioitus, jonka vuoksi arkea jaksaa ja sitä kestää. Jonka eteen on valmis tekemään töitä. Jonka vuoksi olisi valmis tekemään mitä tahansa ja menemään minne vaan. Sitä se on.
Rakkautta.
Eerika
<3 Rakkautta!
Mä olen kyllä aivan mahdottoman huono arjessa. En kestä mennä samoihin paikkoihin ja tehdä samoja asioita päivästä toiseen. Samat lenkkeilyreitit maistuu puulta, työtä tekisi mieli vaihtaa parin vuoden välein, samoin asuntoa.
Toisaalta arkea saa piristettyä aika pienilläkin jutuilla, tulemalla eri reittiä kotiin, käymällä eri kaupassa tai lähtemällä töiden jälkeen kauppakeskukseen illaksi syömään ja kiertelemään (tosin kodin kautta sillä koirat). Kun kaiken ison vaihtamisessa ei ole sitten mitään järkeä, pitäydyn näissä pienissä jutuissa. Muuten seinät kaatuu päälle varsinkin nyt kun olen tytön kanssa kotona. Tosin se töihin-kotiin-iltapuuhat-nuku-setti pelottaa jo myöskin sillä se jokapäiväinen kasista neljään on kuitenkin aika puuduttavaa sekin. Miten muut tekee sen?
Ihanaa kuulla, ettei muiden elämä ole pelkkiä täydellisiä cappuccinoja ja ettei sen lapsiperhearjen jaksaminen ole aina kuin lastenleikkiä. Ettei sitä ole ainoa joka saa välillä tarpeekseen ruokailun jälkien pyyhkimisestä ja vaatteidenvaihtoa vastustavan lapsen huudosta. Silti se on sen arvoista olla näiden meidän hönttien kanssa toistemme kurkussa kiinni välillä halien, välillä irvistellen 🙂
Emmi Nuorgam
Mä sain henkisen synninpäästän vähän aikaa sitten, kun yksi superäiti tunnusti, ettei häntäkään aina huvita. Että vaikka kaikki näyttää ulospäin täydelliseltä: täydellinen talo, täydellinen sisustus, täydellinen parisuhde, täydelliset lapset, täydellinen seksielämä ja täydelliset etelänlomat, niin ei se sitä aina ole. Mutta ettei saa antaa periksi. Että ihan oikeasti se helpottaa ajan myötä. Että välillä pitää mennä epämukavuusalueelle, tehdä juttuja siksi että muut haluaa, joustaa ja venyä, mutta pitää samalla myös huoli että se on sen arvoista. Ja muistaa aina, miksi sitä tehdään.
Eerika
Ihanan inhimillinen superäiti! 🙂 Minäkin ehkä näyn sellaisena joillekin kaukaisemmille, vaikka toisaalta sanon ihan ääneen, ettei se elämä ole pelkkiä ruusun terälehtiä vaan aika usein piikkein päällä pomppimista. Arvostan tosi pitkälle avoimuutta ja rehellisyyttä sekä itselleen että muille. Sitä ettei patoa sisälleen niitä iloja eikä suruja. Mutta toisaalta on hyvä pitää mielessä, että ”everything shall pass”. Kaikki menee ohi, myös ne pahimmat kivut ja surut, mutta myös ne suurimmat ilot ja onnen tunteet. Lapset kasvaa, elämä muuttuu. Valitettavasti elämästä ei voi napsia vain niitä rusinoita ja jättää muuta lautaselle, näihin maailman suloisimpiin pienen tytön antamiin haleihin kuuluu myös se kaikki huolenpito ja kiukuttelu <3
Päähenkilö
Minä tykkään 8-16-arjesta tosi paljon nyt kun meillä sellainen on. (Taustalla on siis tusinan verran vuoro-, keikka- ja reissutyövuosia ja siksi hirveää säätöä lastenhoidon kanssa.) En ole kyllä muutenkaan herkästi kyllästyvä ihminen, vaan nautin struktuurista ja rutiineista. Ehkä siksi, että kun iso osa arjesta on suht ennalta-arvattavaa, niin sitä on etenkin tällaisella kokoonpanolla helppo pyörittää. Ja sitten jää oma, jo ennalta tiedossa oleva aikansa myös niille pienille, rutiinien ulkopuolisille iloille. Ja ne tietenkin tuntuvat erityisen ihanilta, kun niitä on tiennyt odottaa. 🙂
hm (Ei varmistettu)
Kiitos Emmi <3
Täällä juuri puran äitiyspakkausta ja laittelen vaatteita pesuun. Mietin, mistä ihmeestä tiedän kuinka paljon mitäkin kokoa minkäkinlaista potkuhousua laitan jo valmiiksi esille ja mihin nämä loput pienessä kaksiossa tungen. Vauva syntyy vasta toukokuun lopulla, mutta touhuan jo että oisi sellainen olo että teen jotain hyödyllistä.
Ihana teksti. Arki on meidän elämää, juhlat siellä vain iloruiskeena tai välihuomiona, mutta arki on se jota mennään päivästä toiseen ja jonka minäkin odotan olevan juuri tuota: surua ja kiukkua ja epäonnistumisen tunnetta niin että pää meinaa räjähtää, ja seuraavana aamuna vaniljakahvia parvekkeella ja kaikki on hyvin ja juuri minun perheeni maailman paras. Ehkä se on se hetki, jonka ennemmin tallennan Instagrammiin, mutta mitä sitten? Elämä rullaa ja välillä on kauheeta paskaa ja sitten kuitenkin juuri se luottamus, sekä siihen elämään, että puolisoon, että itseen: kyllä tämä taas tästä. Ehkä jo huomenna.
Emmi Nuorgam
Potkuhousut on epäkäytännöllisiä, suosittelen puolipotkareita. 😉
Mutta juuri sitä se on. Arki on uskoa tulevaisuuteen: me pystytään, me osataan, me halutaan.
Ja hei, olen varma että olet loistava äiti! Koita vielä nauttia omasta rauhasta ja jouten olosta, vaikka se varmasti vaikeaa onkin. Se menee hyvin. Riittää, että olet ihan ok. Kukaan ei ole täydellinen. <3
Pyjama
Puolipotkarit olivat kuitenkin niin omituinen vaatekappale, että suosittelen housuja ja sukkia. 😉
(eli todellinen vastaus kysyjälle, että oikeasti tiedät vasta jälkikäteen, kuinka paljon olisi ollut sopiva määrä) 😀
Ja Emmille kiitos loistavasta kirjoituksesta! Hymähtelin täällä ääneen, kun tuo toinen murahteli selän takana jotain hyvän yön tapaista. Päivästä riippuen arki on niin raastavan tylsää/paskaa/kiireistä/mitäänsanomatonta, että tekee mieli repiä tukka päästä. Ja sitten välillä ihan älyttömän ihanaa. Ja välillä ei huomaa, että mitä tapahtui maanantain ja perjantain välisenä päivänä, olinko elossa?
Emmi Nuorgam
Ei vastasyntyneellä pysy sukat jalassa! 😉
Kiitos. Ja noinhan se menee. Aattele, toiset tajuaa vasta seitsemänkymppisinä, etteivät huomanneet olivat elossa vai ei!
Iksu
Loistavasti kirjoitettu. Niin totta.
Mulla tuli tästä heti mieleen, kun tapasin erään vanhan tuttavani yksissä juhlissa viime kesänä. Hänellä oli pienet lapset ja hän oli mennyt vasta edellistalvena naimisiin. Nyt kuitenkin kuulin, että hänen miehensä oli päättänyt sittenkin palata takaisin kotipaikkakunnalleen, kun taas tämä nainen ei oikein voisi lähteä mukaan koska lapset, asunto, opiskelut, sukulaiset, kaverit. Mies ei kuulemma sittenkään ollut onnellinen tässä toisessa kaupungissa. Mitvit?! He olivat olleet naimisissa puoli vuotta! Tämä keskustelu viilsi sydäntäni, ja olin todella surullinen tuttuni puolesta. Samalla se sai arvostamaan omaa parisuhdettani vielä enemmän. En osaisi kuvitella että mieheni ilmoittaisi tuosta noin vain aikovansa muuttaa pois ”koska ei sittenkään ole onnellinen täällä”. Enkä itse voisi oikeasti tehdä miehelleni ja perheelleni noin.
Sitä se avioliitto mielestäni on. Luottamusta siihen että toinen on ja pysyy. Vaikka joskus se kamelinselkä katkeaa ja v*tuttaa niin että naama irtoaa ja alkaa jo selailla vuokrailmoituksia jottei tarvitsisi enää kertaakaan kantaa sen toisen jättämiä astioita olkkarin pöydältä tiskikoneeseen. Muttei oikeasti lähde. Ja voi luottaa siihen ettei se toinenkaan lähde.
Ja sit tulee taas se päivä, kun lapsi tarjoaa ensin kermavaahtokahvit leikkikupeistaan ja sitten mies tuo eteeni oikean kahvin (laskiaispullan kera) ja kantaa sitten molempien kupit suoraan tiskikoneeseen. Ja yhdessä nauretaan niin huonoille vitseille, ettei mitään rajaa.
Emmi Nuorgam
Just näin mäkin ajattelen. Mä olen mennyt naimisiin siksi, että vannon ja lupaan tehdä jonkun muun kanssa kaikkeni ennen kuin luovutetaan. Mä en missään nimessä ajattele, että eroaminen on väärin – joskus se voi olla ainoa oikea ratkaisu. Mutta se, että eroaa koska ”ei huvita” on kyllä paskinta mitä maailmassa on.
paulahelena
Huippua että teidän rakkaus ja arki kestää negatiivisetkin tunteet ja pystytte niitä käsittelemään yhdessä. Ja ihanaa, että on kuitenkin ne onnen hetket, jotka ylittää kaiken muun.
Mä luen aina jotenkin tosi hämmentyneen kauhuissani juttuja, joissa väsyneet äidit kuvittelee katkovansa parkuvien lastensa sormia tai pariskunnat raivoaa toisilleen. Mulle tällaset tuntemukset on täysin vieraita, ei olla ikinä oikeestaan J:n kanssa riidelty ja lapseen en oo kohdistanut ainuttakaan oikeesti negatiivista ajatusta kaikesta valvomisesta ja suuritarpeisuudesta huolimatta. Mä aattelisin mulla menevän tosi huonosti, jos yhtäkkiä tuntisin jotain näin ikävää/vihaista/kamalaa, koska se ois mulle niin kaukana normaalista. Helposti tulee tän takia ajateltua myös tällasia ajattelevien olevan jotenkin hirmuisen syvällä ahdingossa, vaikka se voi olla niille ihan normaali, onnellinenkin olotila.
On ollut hetkiä vanhemmuuden aikana, jolloin oon kokenut, ettei J:n kanssa nähdä ja kuulla toisiamme tarpeeks, etten ole riittävä vaimona, että J:n olis ehkä helpompi olla ilman meitä. Silloinkin kuitenkin päällimmäinen tunne on ollut se rakkaus. Että toi ihminen on mulle tärkeintä maailmassa ja haluan olla sen kanssa. Kahdenkeskisestä ajasta ollaan pidetty kanssa tiukasti kiinni, arviolta ilta viikossa ja pari yötä kuussa ollaan oltu ihan vaan keskenämme jo lapsen ollessa melko pienikin. Ja nyt kun alkaa valo voittaa niin ulkona kuin sisällä ja lapsikin on aina vain isompi ja ihanampi, alkaa olo olla oikeastaan jo aika lähellä sitä mitä ennenkin lasta. Ja se on tosi ihanaa.
Niin että pitäkää kiinni niistä teidän tärkeistä ihmisistä ja luottakaa ja rakastakaa, niin kyllä se yhteinen sävel ja onni sieltä esiin kaivautuu. 🙂
Mia K.
Oot sie huikee! :))
Emmi Nuorgam
Hyvä tuo sun loppukaneetti, allekirjoitan!
Päähenkilö
Kiitos Emmi, kiitos!
Mä olen suuri arjen rakastaja ja saan siitä yleensä aika hirmuisen paljon irti. Siinä suhteessa olen onnekas. En kaipaa kauheasti mitään spesiaalia elämääni ollakseni tyytyväinen.
Parisuhteen merkityksen osalta tämä sun kirjoitus oli niin hyvä ja osuva muistutus, että taidan soittaa nyt samantien puolisolle ja olla sille kiva.
Emmi Nuorgam
Ihana kuulla! Sun kirjoitus toimi mun innoituksena ja inspiraationa. Se oli niin kivuliaan tuttu, etten osannut kommentoida vain lyhyesti. Mutta sen sanon, että kaikki kääntyy vielä parhain päin: pian paistaa taas aurinko. Ihan kaikilla tavoin!
Mia K.
Arki on niitä arjen valintoja. Rakkaudella ♡
Mulle arki on aina ollut jotenkin ihan parasta 🙂 Mä vaan rakastan arkiaamuja! Pyhät on taasen niitä ”ahistavia ”?!
Kuka vaihtais 😉
Hyvä teksti!
TiaB (Ei varmistettu)
PERFECTO!!!!
Vierailija (Ei varmistettu)
Tää ei nyt suoraan liity tekstiisi, mutta jostain syystä miellen nousi taas neuvolan seinältä täysillä kolahtanut slogan: ”Sinun arkesi on jonkun lapsuus”. Sen kun vielä aina muistaisi niinä kiire-uhma-väsy-jnejne-hetkinä..
LauraEm.
Mua vaan itkettää nyt ihan sairaasti, toi kaikki on niin totta ja silti niin vaikeaa. Tällasia kirjotuksia pitäis lukee useemmin ja myös ajatella ite loppuun asti, välillä vaan niin uppoaa siihen sumppuun ja kuvittelee, että jos kaikki ei oo nythetiainakokoajan hyvin ja ihanasti, niin sit ei ikinä. Kiitos.
Emmi Nuorgam
Voi Laura. Kaikki menee hyvin, pian sulla on pikkuinen vauva sylissä ja voit vajota siihen mahtavaan hormonipöllyyn, josta aina kohkataan. (Ja jos et vajoa, niin kerro – ratkaistaan tilanne sit yhdessä!)
Kahvittelija
Niin mahtava teksti taas kerran, kiitos Emmi <3. Puit sanoiksi ne ajatukset, joita olen tässä ihan lähiaikoina pyöritellyt mielessäni, sellaisen jännän tyyneyden ja kiitollisuuden, joka mulla on miehestäni tämän kaiken välillä raskaan arjen keskellä, sellaisen olon, että mitä tahansa tapahtuu, toiseen voi luottaa ja toinen on tukena.
Emmi Nuorgam
Kiitos. <3
Suvi K.
Mä kirjotin just postauksen vähän samaa aihepiiriä liipaten. Oon elänyt jossain ”elämä on jatkuvaa katastrofinhallintaa” -kuplassa kunnes tajusin, ilman että mikään oikeestaan muuttui, että mun elämähän onkin ihan okei. Jos ei voi tai halua muuttaa aseltelmaa, näkökulman vaihtaminenkin auttaa tosi paljon!
Emmi Nuorgam
Se pätee kyllä varmaan ihan kaikkeen – näkökulmaa kannattaa vaihtaa myös silloin, kun kaikki on hyvin. Tekee ihan hyvää!
Ihanaa, että sä olet oivaltanut jotakin. Se on musta aina ihan parasta.
Satunnaiskävijä (Ei varmistettu)
Kauniisti kirjoitettu, kiitos. Samaan kohtaan sielussa osui viime viikolla tämä Maaret Kallion blogikirjoitus, suosittelen lukemaan senkin.
http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1305939851510
Päähenkilö
Kallion blogikirjoitus oli tosi hyvä. ”Vaikka toivoisit huippukokemuksia, toivo sitäkin sitkeämmin hyvää perusarkea.” Nimenomaan! Ainakin pienten lasten kanssa ja työelämän pyörteissä hyvää perusarkea olisi tärkeä oppia rakastamaan, koska oikeasti ne huippukokemukset useimmiten löytyvät juuri sieltä. <3
Mimimii (Ei varmistettu)
Kiitos Emmi! Pari tässä kommentoinut etää arki on paskaa, ja välillä se tuntuu niin siltä.
Meillä ei ole lapsia mutta uskon silti että paskan määrä on vakio, ihan missä elämäntilanteessa vain. Mutta se, pystyykö sitä omaa vakiota muuttamaan on sitten eri asia. Onnistuisikohan se oman asenteen muuttaminen? Ja jos onnistuu nii miten hemmetissä?
Ehkä pitää jättää nää postauksen jutut muhimaan päähän muutamaksi päiväksi.
Emmi Nuorgam
Varmasti onnistuu. Tai ainakin siihen on pakko luottaa, koska ilman luottamusta ja uskoa tulevaan, ei ole mitään. Mutta ihan hyvä kysymys, pitänee itsekin vähän miettiä, että tarkalleen ottaen miten se tehdään?
Lapseton mies (Ei varmistettu)
Olen lapseton mies. Olisin halunnut lapsia, mutta köyhyys ja mielenterveysongelmat saivat luopumaan haaveesta, vaikka äititarjokkaitakin oli. Kommentoin tältä perustalta.
***
”Mutta tiedättekö mitä?
Parasta siinä on, ettei se haittaa. Se on ihan ok.”
***
Noin voi tietenkin kirjoittaa ja ajatellakin, mutta tuo kuulostaa pikemminkin ideologian varaan rakennetulta psyykkiseltä itsesäätelyltä kuin realismin varaan rakentuvalta todellisuudelta. Koska tiedätkö mitä, sinusta voi jonain päivänä tulla yksinhuoltaja.
Lapsikeskustelussa on saatu murrettua jo joitain myyttejä. Yksi niistä on se, että lapset tekevät onnelliseksi. Kaikkia eivät tee. Toinen on se, että jokainen vanhempi rakastaa lapsiaan. Kaikki eivät rakasta. Kolmas on se, että kun lapsia tekee, niin sen jälkeen heitä ei kadu. Jotkut kuitenkin katuvat.
Neljäs myytti on ydinperhemyytti, jonka kannattelemiseksi uhrataan hitosti aikaa ja vaivaa, vaikka se ei kaikilla toimi ja vaikka ihminen biologispsykologisena olentona sopinee huonosti ydinperhemalliin.
Ydinperhemallia hoivaavat monet parisuhdebisnekset ja kirkko, joten ihan hetkessä se ei murru. Murtuminen todennäköisesti lähtee liikkeelle tieteen piiristä. En näet oikein usko, että psykologiset tutkimukset pystyisivät osoittamaan ydinperheen lapselle suotuisimmaksi kasvuympäristöksi. Sosiaalisen verkoston pitäisi olla laajempi. Kylä saattaisi olla kelpo lähtökohta.
Emmi Nuorgam
Nämä kaikki ovat ihan hyviä pointteja, mutta en nyt ihan täysin ymmärrä, miten se liittyy siihen, että aina aika ajoin on ihan ok olla kyllästynyt suhteeseensa?
Lapseton mies (Ei varmistettu)
”Nämä kaikki ovat ihan hyviä pointteja, mutta en nyt ihan täysin ymmärrä, miten se liittyy siihen, että aina aika ajoin on ihan ok olla kyllästynyt suhteeseensa?”
Siten että yhä pidetään yllä myyttiä, että suhteeseen kyllästyminen ja esimerkiksi riitely eivät tarkoittaisi sitä, että ne ovat uhkia suhteelle. Kyllä ne ovat. Kiukkuinen riitely on hyvin usein osoitus suhteen kriisiytymisestä. Jotkut parit sen kestävät, monet eivät.
Parisuhdeammattilaisert ovat yrittäneet puhua riitelyn vahingollisuudesta ja vaarallisuudesta, mutta koska joskus on syntynyt käsitys, että riitely puhdistaa ilmaa, niin riitelyä ei osata nähdä uhkana vaan pidetään yllä myyttiä, että riitely kuuluu suhteeseen. Ei se kuulu. Riitely on suhteen lopun alku.
Dar (Ei varmistettu)
Mun kokemuksen mukaan riitely alkuhuuman ja hormoneiden haihduttua suhteen ensimmäisen 5 vuoden aikana on sitä että yritetään löytää yhteistä tapaa olla ja pysyä yhdessä. Muovaudutaan tiimiksi. Vähän niin kuin kuumaa rautaa täytyy takoa että sen saa eri muotoon.
Olet tavallaan oikeassa siinä että riitely on merkki kriisitilasta. Mutta pointti on siinä että kriisitilasta selviydytään, opitaan toisesta jotain uutta ja opitaan siitä miten saadaan juuri se kyseinen suhde toimimaan. Ja niin ajan myötä riitely vähenee. Eri asia jos riitelyä on jatkuvasti vielä silloinkin kun ollaan oltu 20 vuotta yhdessä.
Lapseton mies (Ei varmistettu)
”Mutta pointti on siinä että kriisitilasta selviydytään, opitaan toisesta jotain uutta ja opitaan siitä miten saadaan juuri se kyseinen suhde toimimaan.”
Riitely epäilemättä voi johtaa joskus yhteen hitsautumiseen, mutta mikään sääntö se ei ole. Siksi riitelyä kannattaisi välttää. Jos ei keksi riitojen välttämiseen tapoja itse, voi yrittää hakea apua ammattilaisilta. Jos riidoista tulee arkinen kommunikoinnin muoto, niin ne jatkuvat jatkumistaan ja samalla rikkovat kumpaakin tai toista osapuolta.
Minä olin nuorena kertakaikkisen paska ihminen parisuhteessa. En ollut sen ilkeämpi perustaltani kuin olen nykyäänkään, mutta todennäköisesti rikkinäisen ja turvattoman lapsuuteni vuoksi käytin tunteideni hallintaan keinoja, jotka olivat hyvin rikkovia ja kohtuuttomia suhteen toista osapuolta kohtaan.
Tämä loppui, kun ryhdyin suhteeseen naisen kanssa, joka pisti minulle rajat. Sain vaihtoehdoiksi eroamisen ja hallitun tunteiden purun. Kun tajusin, että nainen on tosissaan, löysin keinoja järkevämpään kommunikointiin. Yksinkertaisimmillaan se on sitä, että kun keittää, lopettaa puhumisen, lähtee vaikka hiihtämään, jos se on mahdollista. Siinä samalla voi sitten miettiä, että mikä oikeastaan raivostuttaa. Usein syy on jokin muu kuin riidan aihe.
Lienee selvää, että jokaisella joskus kiehuu ja tulee kivahdettua, mutta jos toistuvat riidat näkee suhteeseen kuuluvana osana, niin on syytä varmistua, että riidat eivät riko ihmisiä tai yhteyttä. Tämän varmistaminen on vaikeaa. Vaikka riitojen puraisut olisivat vain kepeitä näykkäisyjä, niin jokainen niistä nappaa pienen palan suhteen lihaa.
Dar (Ei varmistettu)
Tästä samaa mieltä. Niin kuin tossa sanoinkin että jos se suhde on vain yhtä riitaa 20 vuoden jälkeenkin niin jokin on pahasti pielessä.
Mutta varsinkin suhteen alussa riitelyltä ei voi välttyä koska arvomaailmat saattaa mennä vastakkain mutta siinä joko etsii yhteisen välimaastoon tai sitten eroaa. En usko että ne joiden ainoa kommunikointitapa on riitely riitelee enää tärkeistä asioista. Kunhan vaan ovat juuttuneet sotatilaan.
En usko että blogin kirjoittaja tarkoitti asian niin että jatkuva riitely olisi ok vaan että sellaista parisuhdetta ei ole jossa ei välillä riideltäisi jollakin tapaa. Niin ja ihmisten käsitykset siitä mitä on riitely on niin erilaisia. Yhdelle pieni kinastelu on toiselle jo ilmiriita.
Dar (Ei varmistettu)
Toinen mikä tuli mieleen että aika monet tuntuvat ajattelevan parisuhteen olevan kuin käyrä joka nousee ja laskee. Välillä on ylämäkiä ja välillä alamäkiä. Mikä taas johaa siihen että voi myös ajatella että olisi mahdollisuus että ylämäki jatkuisi aina tai alamäki ei ikinä loppuisi. Kumpikaan ei käytännössä ole mahdollista. Parisuhde on enemmänkin kuin ympyrä. On vain erilaisia vaiheita jotka toistuu kerta toisensa jälkeen. Mutta siihen voi luottaa että aina ne vaiheet tulevat uudelleen. Sekä hyvät et huonot.
Toinen asia mikä tuli tässä mieleen on että nykyään jauhetaan liikaa parisuhteesta, miehestä ja naisesta. Minulla ja miehelläni ei ole lapsia mutta minulle mies on silti perheenjäseneni. Ja minä miehelleni. Ennen ajatus siitä että mies voisi olla minulle ennen kaikkea perheenjäsen oli aivan käsittämätön. Eihän hän ole vanhempani eikä sisareni, suhde mieheen on aivan erilainen. Sitten aloin miettiä suhdetta vanhempiini ja sisaruksiini eivätkä nekään suhteet samalle pohjalle perustu mutta perhettäni yhtä kaikki.
Emmi Nuorgam
Ah, aivan. No mä en koe, että riitely varsinaisesti olisi uhka parisuhteelle, meillä se todellakin on tapa puhdistaa ilmaa, sanoa mikä harmittaa ja pukea ehkä itsellekin yllättäviä tunteita sanoiksi. Musta myöskään riitely ja kyllästyminen ei korreloi keskenään – riitoja voi olla ilman kyllästymistä ja toisinpäin. Riitely on merkki siitä, että välitetään, musta kaikista vahongollisinta olisi olla välinpitämätön.
Mutta kuten sanottu, on jokainen suhde, riita ja rakkaus erilainen – meistä kukaan kun ei voi tietää, mitä muiden päässä tai sydämessä liikkuu. 🙂
Valonjuuri
Mä ajattelin hyvin samankaltaisesti! Ajattelin, että pikkulapsiaika on vaihe, jolloin on ihan normaaliakin olla kyllästynyt, väsynyt jne. On ihan normaalia, että parisuhde jää jalkoihin ja sen ”paremmat ajat” tulevat taas myöhemmin. Luotin siihen, että yhdessä tarvotaan, tuli mitä tahansa.. Noh, eihän se sitten ihan niin mennytkään. Ei riitä, että itse tietää sen vaiheen olevan ohimenevää ja luottaa tulevaan jos toinen ei sitä jaksa/halua odottaa.
Ja ei, tarkoituksena ei todellakaan ole sanoa, että muilla kävisi samalla tavalla. 🙂 Toivon, että muilla kommunikaatio toimii edes senverran paremmin, että parisuhteen molemmat osapuolet tietävät missä mennään, miltä tuntuu ja mistä se johtuu. (Ja sen, että se on ihan normaalia ja ihan ok!)
Ja mitä tuohon arkeen tulee, niin todennäköisesti mä pääsen nyt joissain asioissa ”helpommalla”, kun ei tarvitse energiaa käyttää parisuhteesta huolehtimiseen 😉 Nyt voin rauhassa keskittyä siihen arkeen lasten kanssa. Vaikka melkoista puurtamista onkin, niin kyllä niistä pienistäkin kivoista arjen asioista saa paljon iloa ja voimaa, kun vaan muistaa nähdä ne 🙂
Emmi Nuorgam
Varmasti, ainakin ajoittain, pääset helpommalla! Hyvä että olet tyytyväinen elämäntilanteeseesi, se on ihan mahtavaa kuulla.
Tämä mun kirjoitus perustuu siihen, että kumpikin tietää missä mennään ja asioista puhutaan ihan suoraan. Sitten jos jompikumpi alkaa haluta jotain muuta, niin tietysti tilanne pitää uudelleenarvioida. Mutta nyt me ollaan tähän kumpikin ihan tyytyväisiä. 🙂
Lapseton mies (Ei varmistettu)
”Toivon, että muilla kommunikaatio toimii edes senverran paremmin, että parisuhteen molemmat osapuolet tietävät missä mennään, miltä tuntuu ja mistä se johtuu.”
Elämä olisi helppoa, jos edes itse tietäisi, mitä omassa päässä tapahtuu. Mutta kuinka moni tietää? Omien motiivien, tarpeiden ja toiveiden erittely on vaikeaa.
Vierailija (Ei varmistettu)
Oon samaa mieltä. Luin juuri Maaret Kallion yhden kirjoituksen:http://www.hs.fi/m/blogi/lujastilempea/a1427855988789. Ja sen että parisuhteen annetaan ensimmäisenä jäädä ruuhkavuosien jalkoihin. Vaikka tämä Emmin kirjoitus on mahtava, parisuhteen osalta en ihan allekirjoita. En uskalla vain antaa sen olla paskaa. Entä jos toisella vain jossain vaiheessa loppuu voimat? Entä jos itsellä loppuu, vaikka kuinka vakuutan itselleni, että tässä pysyn ja luvannut olen pysyä? En mä voi sataprosenttisesti koskaan sellaista luvata, vaikka kuinka haluaisin. Sitä paitsi mulla parisuhde on se, joka vaikuttaa eniten kaikkeen. Jos siinä ei mene hyvin, en jaksa olla hyvä äiti, hyvä ystävä ja hyvä työntekijä. Mutta jos parisuhde voi hyvin, saan siitä uskomattoman paljon voimaa muilla alueilla. Käsittämättömän paljon. Siksi päätettiin lähteä parisuhdeterapiaan ennen toisen lapsen syntymää ja käydä siellä koko vauvavuosi. Löydettiin loistoterapeutti ja en voi muuta sanoa kuin että elämäni paras satsaus. Pikkulapsivaiheen ei enää tarvitse olla pään hakkaamista seinään. Se voi olla myös hyvää parisuhdeaikaa, joka on lapsille paras koti.
Emmi Nuorgam
Totta kai voi, ja ihannetapauksessa onkin! Ulkopuolinen näkökulma ja keskusteluapu on myös kullanarvoista. En missään nimessä tarkoittanut sanoa, että ihmisten pitäisi tyytyä huonoon suhteeseen, vaan tuoda esiin myös sen näkökulman, että on ihan ok, jos aina silloin tällöin parisuhde kyllästyttää. Jos se alkaa kyllästyttämään vuositolkulla, niin silloin kannattaa tehdä jotain – tai ehkä jo aiemminkin. Mutta kuten tuossa aiempanakin totesin, niin toivoisin, että suhteissa puhuttaisiin enemmän sen sijaan, että lyödään vaan hanskat tiskiin heti jos alkaa kyllästyttää. 🙂
Päähenkilö
Ihan samaa mieltä, Emmi. Kokemus on opettanut, että usein heikkoon jamaan päässeen parisuhteen eteen on tehtävissä oikeasti tosi paljon. Ja ehdottomasti olen myös sitä mieltä, että kyllästyminen ja myös ihan kunnon kriisit ovat melko vääjäämätön osa normaalia, pitkää parisuhdetta. Niitä ei pidä säikähtää eikä niiden vuoksi pidä turhan helposti rynnätä eroamaan. <3
Päähenkilö
Mäkin innostuin kirjoittamaan blogissani aiheesta vielä lisää. Joskus elämä on sellaista, ettei yhdessä pysyminen enää olekaan vain lujasta tahtomisesta tai vankkumattomasta rakkaudesta kiinni. Joskus parisuhde vaan on aivan helvetinmoinen sotku. Joskus sen olisi parempi loppua, mutta edes lopettaminen ei ota onnistuakseen.
Päähenkilö
Ai juu, ja en tarkoita, että omalla kohdallani olisi nyt ihan sellainen tilanne. Luulen, että me selvitään kyllä, ja olen siitä iloinen.
Pointti oli lähinnä se, että joskus parisuhdeongelmat ovat aika monimutkaisia, eikä niiden ratkaiseminen ole helppoa tai nopeaa.
Emmi Nuorgam
Yleisesti kommentoin, että olen pahoillani jos annoin sen kuvan, että musta parisuhteet on jotenkin helppoja, aina pitää pysyä yhdessä tai rakkaus ei olisi tärkeää. Missään nimessä en ole tarkoittanut näistä mitään.