Idylli nimeltä Kaskinen

Onko pakko lähteä kotiin, jos ei halua?

Kaskinen on oikeastikin niin ällöttävän suloinen, kuin miltä se kuvissa näyttää. Hetkittäin jopa hiukan aavemaisen tyhjä, toisina hetkinä täynnä iloista puheensorinaa ja jostain kantautuvaa naurua. Suomen pienimmässä kaupungissa ei ole liikennevaloja, jalkakäytäviä tai liikennemerkkejä. Liikenne, kuten elämäkin rullaa omalla painollaan eteenpäin – lossi kuljettaa autoja saarelta pois ja papparaiset istuskelevat torilla.

Näiden kolmen päivän aikana olen päässyt ihan täydelliseen lomatunnelmaan. Puhelin on unohtunut äänettömälle koko ajaksi, some hiljentynyt lähes täysin ja meinasinpa jopa missata Hesarin Kuukausiliitteen eestikohunkin kokonaan. On ollut ihana istua monta kertaa päivässä valmiiseen pöytään, olla huolehtimatta tiskeistä tai kauppalapuista ja syödä pitkästä aikaa kinkkua aamiaisleivän päällä.

Vaikka lapset on pitäneet tavalliseen tapaan ihan kiireisenä ja Einon hammassäryt venyttäneet meikäläisen pinnan hetkittäin melkein katkeamispisteeseen, on rentoutumiseksi riittänyt vain vilkaisu ikkunasta ulos. Sinisenä hohtava taivas, saunan piipusta tupruttava savu tai hätätapauksessa yllättävän innokas roskisreissu toimivat ihan loistavana paineiden purkajana. On ollut ihana istua ulkona aamukahvilla, katsella Hildan touhuja ja kunnella umpihölmöjä juttuja – nähdä kuinka lapsikin nauttii olostaan ja auttaa pappaa saunan lämmityksessä tai makkaroiden grillaamisessa.

Huomenna on paluu kotiin ja arkeen. Meillä kaikilla kolmella on jo aika ikävä iskää ja omaa sänkyä, mutta en kyllä pistäisi yhtään pahakseni, jos tuo mummi lähtisi mukaan passaamaan meidät pilalle. Olisipa tämä paikka edes tunnin lähempänä Tamperetta. Ei ole paha, eihän?