Olen välttänyt tätä aihetta koko sen ajan, kun olen ollut mammabloggaaja. Olin ajatellut, etten koskaan kirjoitakaan aiheesta, koska en halua saarnata. Muiden valinnat tai elämä eivät kuulu mulle. Kukin tehköön niinkuin itse haluaa. Ja niin edelleen. Viimeisten kuukausien aikana olen kuitenkin huomannut, että lapset, ruoka ja varsinkin lastenruoka ei ole vain yksityisasia. Se on asia, jota kaikilla on oikeus kommentoida ja josta on syytä olla mielipide.
Tässä meidän ruokailukuplassa nimittäin annetaan lasten syödä kaikkea. Oli se sitten raakaa valkosipulia, sieniä, kukkosoosia tai ranskalaisia. Kaikkea saa ja pitääkin maistaa – toistaiseksi lapsilta on täytynyt kieltää vain alkoholia sisältävät tuotteet, toki järki päässä pitäen. Ranskalaisia ei syödä joka päivä, suklaata voi maistaa palasen ja tosi tulinen chili on nostettu pois keittiönpöydältä. Sellaista maalaisjärkevää syömistä. Ei kieltoja tai ehtoja, ei pakkoja tai välttämättömyyksiä.
Alusta alkaen lapset on syöneet suurinpiirtein samaa kuin mekin. Esikoinen sai enemmän itsetehtyjä soseita, kuopus valmiita. Aina kun siihen on ollut mahdollisuus, on suosittu luomua ja lähiruokaa, mutta aina silloin tällöin on taloudelliset realiteetit tulleet vastaan. Lapset on päässeet ravintolaan ja saaneet maistella lautasilta, lastenannoksiin on päädytty lähinnä silloin, kun vanhempien ruoka on ollut liian mausteista lasten suuhun.
Ruokafilosofiamme on siis ollut se, että järki päässä. Kaiken suhteen. Saarnata ei kannata.
Nyt sitten kuitenkin aion saarnata. Miksikö?
Koska meidän lasten syömiseen on puututtu viimeisen kuukauden aikana neljästi. Siis puututtu täysin ulkopuolisten toimesta, ihmetellen tai jopa kieltäen. Kummallisin tilanne oli ruokakaupassa, kun konsulentti kielsi mua antamasta Hildalle jonkin valmistajan chorizo-lihapullaa, ”koska se polttaa pienen lapsen limakalvot”. Jos en olisi ollut kiellosta ja sitä seuranneesta saarnasta todella hämilläni, olisin kysynyt, että miten helvetissä ruokakaupassa tarjoillaan sellaisia superdupertulisia lihapullia, jotka vahongoittaa lasta pysyvästi. (No, annoin silti. Lapseni totesi, ettei välitä siitä ja jatkoi matkaa. Tulista tuo pulla ei ollut nähnytkään.) Toisen kerran eräs konsulentti kertoi, etteivät lapset voi syödä aurajuustoa, kun se on niin voimakkaan makuista, kolmannella ihmeteltiin, että miksei mulla ole lapsille Taste of Helsinkiin mitään ruokaa mukana ja neljännellä kerralla paheksuttiin sitä, että lapseni söivät pizzaa.
Olen ollut suoraan sanottuna aika hämmästynyt siitä, millaisia ennakkoluuloja ja harhakuvitelmia aikuiset ihmiset lapsille välittävät. Kertovat jo etukäteen, ettei lapsi tykkää asiasta X tai Y. Kerran istuin tuttavaperheen kanssa samassa pöydässä ja meinasin tukehtua kesäkurpitsaani, kun isä ei antanut lapsille vihanneksia ja totesi vain, että ette te kuitenkaan tykkää, ottakaas tästä nyt nakkia. En nimittäin usko, että yksikään lapsi saa vanhemmiltaan sellaista geeniä, joka aiheuttaisi ruoka-aineinhotuksia. Se, etteivät lapset syö vihanneksia/kalaa/hedelmiä/maustettua ruokaa on opittua – ruoka-aineallergiat nyt tietysti asia erikseen – ei mikään fakta tai asia, jolle ei pystyisi tekemään mitään. Viimeksi kun katsoin Kaappaus keittiössä -ohjelmaa, jonka lapset eivät syöneet ruokaa jossa on mausteita, mietin, että mistä he sellaisen asian olivat muka keksineet. Inhokkiruokia tietysti on kaikilla, en minä sitä kiellä, mutta ”en syö vihreitä kasviksia” tai ”kaikki kala on pahaa” on vain opittua nirsoilua, jolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa.
Ja kuten kaikissa muissakin asioissa, niin myös tässä syömisjutussa on kyse todella pitkälti siitä, millaista esimerkkiä me lapsille näytetään. Onko meillä halua tarjota lapsille erilaisia makuja ja elämyksiä? Onko meillä intressejä laajentaa lasten makupalettia, kannustetaanko me mukaan kokkaamaan ja annetaanko ennakkoluulottomasti kokeilla? Nämä nyt tietysti kuulostaa ihan valtavan suurilta asioilta, vaikka oikeasti ne on vain sitä, että edes joskus valitaan ruokakaupassa ne tomaatit lapsen kanssa tai annetaan lapsen tilata ruokalistalta ihan mitä vain hän haluaa, sen iänikuisen nakkiannoksen sijaan. Totta kai aina on niitä hetkiä, kun haluaa vain hiljentää lapsensa isolla kulholla ketsuppia ja nauttia omasta ruuastaan ja omasta hetkestään. Mutta niinkuin Raisakin vähän aika sitten kirjoitti, niin voiko aina vaan olla kyse meistä ja meidän aikuisten haluista? Olisiko välillä ihan ok miettiä asiaa myös lapsen kannalta? Ja vaikka me nyt ei kaikki alettaisi kasvattaa omia lanttujamme ja rakennettaisi kerrostalon katolle hyötypuutarhaa, niin voitaisiinko me edes lopettaa lasten ja näiden maun aliarvioiminen?
Voin nimittäin sanoa, että yksi parhaista lasten kanssa jaetuista ruokaelämyksistä oli juurikin se Taste of Helsinki, jonne lähdettiin lasten kanssa syömään, vaikka siellä ei ole edes – gasp – lastenannoksia! Meidän neljän aikuisen ja kahden lapsen seurue söi koko ruokalistan läpi ja kuvissa nähdyt annokset oli kaikkien lemppareita. Tai no, ainakin mun ja lasten. Hilda santsasi Kaskiksen sokerisuolattua lohta kahdesti ja Eino söi kaksi annosta Brödin poltettua lohta. Itse tykkäsin eniten Kaskiksen possunkyljestä, Hoshiton lohisashmista ja Hoshiton avokadotempurasta. Yksikään annoksista ei lasten mielestä ollut pahaa, ei edes Brödin tartar tai Ragun lakritsi-fenkolijälkkäri (jonka hypeä en kyllä ymmärrä yhtään, mutta enpä mä olekaan jälkiruokaihminen).
Istuskellessani tuolla Kansalaistorilla, kertoen lapsille ruuista ja maistellen erilaisia raaka-aineita, mietiskelin, että juuri tälläistä sen pitäisi olla: kokemuksia, elämyksiä, nautintoja. Meillä oli todella kiva päivä, Hilda sai monta uutta kaveria ja uskalsi käydä itsekin tilaamassa ruokaa. Eino hurmasi kaikki lähitienoon rouvat ja kulki haarukka ojossa ympäri aluetta valmiina syömään heti, kun ruskea paperilautanen jossain vilahtaa. Me vietettiin aikaa yhdessä, syötiin hyvin ja kilisteltiin aikuisten kanssa ihanilla viineillä – nautittiin päivästä ihan joka solullamme.
Eikä meillä edes ollut nauravia nakkeja.
Anu
Toki usein lasten nirsoilussa on kyse siitä ettei ole totuttu, mutta me olemme myös joutuneet toteamaan että ennakkoluulottomasti ruokia maistelleesta naperosta kuoriutui hyvinkin ennakkoluuloinen leikki-ikäinen tai no ainakin valikoivasti ennakkoluuloinen. Tyyppi syö onnellisena raakaa kaalaa, mutta kypsennetty jossa on näkyviä mausteita ei kelpaa, kuten myöskään leivässä ei saisi olla siemeniä eikä jogurtissa sattumia. Kypsennetyt kasvikset ovat myös koostumuksen vuoksi pannalistalla kun taas raakana maistuvat kaikki. Lihaa lapsi ei syö käytännössä lainkaan jos voi itse asiaan vaikuttaa. Ruoan koostumuksesta nirsoilu itseasiassa liittyy aika tyypillisesti erityisherkkyyspiirteisiin jolloin ongelma ei ole maku vaan se miltä se tuntuu ja herkässä oleva kakomisrefleksi.
Tunnistan pojan nirsoilussa paljon itseäni lapsena ja osaan aika hyvin ymmärtää missä on vika jos ruoka jää lautaselle, mutta yritän olla tekemättä siitä numeroa ja kantaa pöytään mahdollisimman monipuolista pöperöä silläkin riskillä että lapsi päätyy syömään vain raakoja vihanneksia.
Emmi Nuorgam
”Tunnistan pojan nirsoilussa paljon itseäni lapsena ja osaan aika hyvin ymmärtää missä on vika jos ruoka jää lautaselle, mutta yritän olla tekemättä siitä numeroa ja kantaa pöytään mahdollisimman monipuolista pöperöä silläkin riskillä että lapsi päätyy syömään vain raakoja vihanneksia.”
Komppaan täysin! Olen itsekin ollut lapsena koostumusnirso ja opetellut siitä parhaani mukaan pois vanhetessa. Nostan omille vanhemmille hattua siitä, että eivät ole silti antaneet mun mennä siitä mistä aita on matalin ja syödä vain lihapullia ja suklaata, niinkuin eräässäkin tutun tutun perheessä tehdään. Kyse on musta nimenomaan siitä, että vanhemmat ei luovuta ja anna lapsen päättää ihan kaikesta, vaikka tällä olisi millainen kausi tahansa menossa. Käsittääkseni nirsoilu liittyy myös kehitykseen ja kasvamiseen, eli suurella osalla lapsista on jossain vaiheessa se nirsovaihe, ainakin jonkin tasoisena ja on pitkälle vanhemmista kiinni, kuinka ruokatottumukset silloin muuttuu.
Tsemppiä, toivotaan, että teidän työ kantaa vielä hedelmää!
Amma
Ja sitten on niitä lapsia, joille on kyllä hyvin ennakkoluulottomasti annettu ihan kaikkea, mutta ne ei siltikään syö. Yksi sellainen yökki eilen uusia pottuja ruokapöydässä, kuinka ”hän ei tykkää” ja söisi mieluiten nakkeja. Kaikki vähänkään tulinen on ”liian väkevää” vaikka niitäkin se on kyllä saanut eteensä vuosikkaasta asti. Mä laitan kesäsiirtolaan sen teille pariksi viikoksi, koska olen itse epäonnistunut vanhempana.
Emmi Nuorgam
No en usko, että kenenkään onnistuminen tai epäonnistuminen on nakinhimosta kiinni. Kyllä meilläkin ronklataan, esimerkiksi pavut on vanhemmalle lapselle vähän hankala. Mutta kuten ylläkin jo sanoin, niin ajattelen, että on vanhemmasta kiinni, miten noihin yökkäilyjuttuihin sitten suhtaudutaan ja millaiseksi se lapsen ruokavalio muodostuu. Tuskin teilläkään juniori pelkkiä nakkeja saa syödä. 🙂
Jaahas
Jaa, no mitenkohan niihin ronklailuihin pitaisi sitten ’oikeaoppisesti’ suhtautua? 🙂 Pakottaminen, maanittelu, kannustus, innostus, lahjonta ja esimerkin nayttaminen on olleet hyvassa kaytossa. Me ollaan kulinaristeja ja ollaan syoty paljon ja ennakkoluulottomasti lasten kanssa aina kaikkea. Emme ole millaan tasolla koskaan olleet nirsoja itsekaan, syomme luomua ja lahiruokaa, kokkaamme itse ja valtamme eineksia. Silti lapsilla on on omanlaisensa makumaailmat. Ne eivat juuri rajoita meidan elamaa, mutta tosiasia on, etta isompi ei ole pariin vuoteen suostunut syomaan lohta kuin raakana, ei missaan muodossa kokattuna, vaikka soi sita paljon pienempana. Ehkapa kyse ei olekaan aina niin paljon vanhemmista (vallankumouksellinen ajatus!) vaan siita, etta lapsille omat tottumukset ovat myos tapa hallita omaa maailmaansa tai yleensa kayttaa omaa paatantavaltaa. Ma suhtaudun ronklailuihin hyvin rennosti; jos ei maistu, antaa olla. Joskus tarjotaan samaa uudestaan, kun tuntuu silta etta nyt olisi hyva sauma ja usein sitten jokin ruoka voi alkaa taas pitkan tauon jalkeen maistumaan.
Ja kylla makin saatan sanoa jollekulle, ettei kannata antaa lapselle vaikka tuota lohta kun se ei syo. Se EI kerro siita, etta olen paattanyt mita lapseni syo, vaan siita, etta tunnen lapseni niin hyvin. Jos sitten ollaan annettu ja kokeiltu, en ole kertaakaan ollut viela vaarassa; ruoka ei maistunut ja yleensa on mennyt hukkaan seka rahaa etta aikaa ja lapsi on yha nalkainen. 🙂
Emmi Nuorgam
No musta teidän lähestymistapa kuulostaa ihan normaalilta ja tosi hyvältä. Samalla tavalla me toimitaan. Tämän kirjoituksen pointti oli nyt kritisoida sitä, että vanhemmat tekevät päätöksiä lastensa puolesta, eivät tarjoa erilaisia makuja tai antavat lasten syödä vain nakkeja päivästä toiseen. Ei sanoa, että jokaisen pitäisi nauttia ja syödä kaikkia maailman ruoka-aineita – enhän mä itsekään syö! Makuasiat on ihan eri asia kuin ruualla/syömisellä/syömättömyydellä pelleily.
Amma
Juu ei tietenkään syö pelkkiä nakkeja, mutta tää on vaikee aihe, kun se lapsi ei meillä hyvästä tahdostakaan huolimatta käyttäydy kuten vanhemmat haluaisi 🙁 Mutta joo, ei meillä hyvällä katsota tota ronklausta ja maistaa pitää. Eilen taas vaihteeksi pastassa oli paprikaa seassa vaikka tiesin, etät loppujen lopuksi perkkasin ne lapsen lautaselta pois.
Amma
Ai niin ja vielä esim. aurajuustosta sen verran, että meidän lapsi eläis niiden nakkien lisäksi feta- ja aurajuustoilla. Ja oikeastaan kaikilla muillakin juustoilla.
Meillä muuten myös harrastetaan sitä ylimääräinen lautanen-politiikkaa lapselle ravintolassa. Ihan noin niinkun tuli mieleen, kun en näköjään osaa asiaani saoa vain yhdessä kommentissa.
Emmi Nuorgam
Haha, sama! Pitsaa tehdessä pitää olla kaksi pakettia aurajuustoa, kun se ensimmäinen katoaa parempiin suihin sekunneissa. 😀
SMK4
32 vuotta sitten esikoiseni oli vuoden ikäinen ja mutusteli innolla aurajuustomuroja pöydän pinnalta kun oli kavereita kylässä….
Ja muutama vuosi myöhemmin pikkuveli 3v nosti metelin ravintolassa kun hänelle ei meinattu löytyä kala-annosta – onnistui sitten kuitenkin aikuisen annoksen puolittaminen.
Eli ennemmin niin että kaikkea on annettu maistaa, eikä mistään olla siirretty omia ennakkoluuloja lapsiin (paitsi täytyy myöntää että heidänkin mielestä rusinat on inhottavia, tunnustan että se varmaan johtuu minusta….)
Emmi Nuorgam
Nimenomaan! Sitäpaitsi, on musta todella epäkohteliasta sanoa ruuasta yök, kun sen on kuitenkin joku valmistanut ja tuottanut kovalla vaivalla. Ylipäänsä ruokapöytä on erinomainen kasvatuspaikka, mutta se on varmaan jo toisen postauksen aihe. 😀
Päiväkodintäti
Asiaa! Tätä mä olen miettinyt jo kauan aikaa ja todennut, että jos mulla on joskus omia lapsia niin ne ei kyllä tasan syö aina niitä lasten annoksia nakit ja muussi. Hyvä esimerkkitilanne on meidän häistä jonne oli tulossa sukulaisten lapsia. Äitini oli sitä mieltä, että lapsille pitää olla ranskalaiset ja nakit erikseen kun ei ne kuitenkaan syö perunaa/kasviksia tai lihaa/kalaa jota meillä aikuisille tarjoiltiin. Minä päätin kysyä näiden pienten lasten vanhemmilta (isommat eli +10v. toki söisivät samaa kuin aikuiset) joista toisen perheen äiti sanoi että 4-6v söisivät sitä mitä hekin ja toisten samanikäisten lasten äiti sanoi, että hänen lapsensa eivät suostu edes maistamaan noita aikuisten ruokia. No, niille oli sit se ranskalaiset ja nakit. Tottumuskysymys.
Päiväkodissa ollessani töissä olen huomannut että usein vanhemmat sanovat ”ei meidän Matti tai Maija suostu syömään salaattia/kanamunaa/omenaa/jne.” Ja sitten kun se Matti tai Maija istuu pöytään ja katsoo, että ohhoh sekä hänen että kaikkien muiden lautasella sitä salaattia/munaa/omenaa/jne. on niin Matti ainakin maistaa onnellisena aikuisen ja muiden lasten kanssa ja saamastaan kehuista maistettuaan. Ei pakkosyötettynä tai pakotettuna vaan yhdessä ihmetellen kanamunaa erikoista keltaista osaa ja rapeaa kuorta tai tomaatin siemeniä tai omenan vihreää kuorta. Usein tämä Matti tai Maija niiden tulevien kuukausien aikana alkaa vaatia myös kotona kehuja maisteluistaan. Odottaa sitä, että äiti sanoo ”Hienosti maistettu!” Ja niinpä se sama Matti joka ei syksyllä syönyt vielä mitään muuta kuin nakit ja muussi syö sitä muuta keväällä hyvällä ruokahalulla tai ainakin maistelee onnellisena.
Emmi Nuorgam
Sepä se! Tähän ihan samaan olen itsekin törmännyt. En sitten tiedä, että voiko se johtua siitä, etteivät ihmiset osaa kotona laittaa ruokaa, niin että siitä tulisi hyvää tai edes siedettävää. Omistakin epäluuloistani suurin osa on tainnut johtua siitä, että olen maistanut joskus huonosti valmistettuja raaka-aineita ja vetänyt näistä sitten ihan vääriä johtopäätöksiä.
Nanna
Voisiko olla niin, että vanhemmat kyllä osaavat laittaa ruokaa, mutta tarjoavat lapselle sitä suolatonta, maustamatonta ja helposti syötäväksi tehtyä mössöä? 😉
Hyvä kirjoitus ja hyviä pointteja muissakin kommenteissa! Kiva lukea.
Oman lapsen kohdalla olen linjannut niin, että hänen kuullensa ei kukaan sano ”ei syö” tai ”ei tykkää”. On jotain ruokia, mistä hän ei niin välitä, mutta muutakaan ei tarjota. Olkoot nälässä, jos ei kelpaa. Rakennan päivän ruokailut sitten niin, että syö seuraavalla aterialla paremmin. Koska makuihin tottuminen vaatii aikaa, aion myös vaatia tähän vedoten maistamaan joka kerta uudestaan, jos oikeita inhokkeja joskus tulee.
Ketsuppi on linjattu kuuluvaksi vain osaan ruokia. Tosin sitä ei ole vielä pyytänyt, enkä ole tarjonnut. Itse en käytä ketsuppia, joten sikäli helppoa.
Toivon, että ketsupista, nakeista ja ravintolasyömisistä päästään aikoinaan yli (tai läpi) ihan vaan selittämisellä ja perusteluilla. Olen periaatteessa samaa mieltä ravintolan nakeista ja ranskalaisista, mutta toisaalta tekeehän mättöä välillä itsekin mieli… Ja ne kuuluvat meillä ruokaspesiaaleihin! Onneksi ehdin vielä hetken miettiä tätä asiaa.
Maria
Viikinkiravintola Haraldissa oli muuten törkeen hyvä lastenannos (Riimiporoa, lämminsavulohimoussea, perunarieskaa, viheriäistä salaattia, tillikurkkua ja kirsikkatomaattia sekä raparperihilloketta)! Olis maistunut mullekin!
Meillä ollaan pyritty myös siihen että muksu syö samaa ruokaa kuin me aikuiset. Kaikesta ei ole pakko tykätä, mutta kaikkea pitää edes maistaa. Ravintolassa on yleensä paras ottaa muksulle vain tyhjä lautanen ja siihen sit saa rosvota vanhempien lautaselta ruuat. Monessa paikassa kun ne aikuisten annokset on niin hirvittävän isoja.
savusuolaa Janica
Voi apua, mua alkoi naurattaa ihan hitosti, kun tuli mieleen yksi viikonloppu. Oltiin kaupungilla liikkeellä, ja Pennille piti keksiä jotain lounasta. Villellä ja mulla ei ollut lainkaan nälkä, mutta päätettiin viedä Penni lounaalle Martinan buffetiin. Ne olivat aivan äimän käkenä, että siis lapsiko vain syö, ja ihan tuota päivän lihapullapastaa eikä siis lastenannosta? Ja aikuisille vain vissy puoliksi 😀
Mervi
Voi että, onpas helppo huudella sieltä! Olen totaalisen epäonnistunut äitinä, koska lapseni ei syö vihanneksia! Kaksivuotiaaksi asti söi kaikkea, sitten alkoi nirsoilu. Ja kyllä, meillä on heti vauvavaiheen jälkeen annettu lapselle täysin samaa, maustettua (ei kamalan tulista) ruokaa, emme siis laita nirsolle nelivuotiaalle erikseen nakkeja. Hän syö hyvin ns. peruskotiruokaa (esim. makaronilaatikko, perunakeitot, riisiä ja kanaa, pastaa erilaisilla kastikkeilla, pinaattikeittoa, perunaa ja lihaa/kalaa tms. jne), mutta ronkkii kaikki näkyvät vihannespalaset pois. Mitähän tuo ”meillä on pakko edes maistaa kaikkea” tarkoittaa? Tungette pakolla suuhun? Ei kyllä tunnu kivalta. Meillä lapsen lautaselle annostellaan perusruoka, jonka lisäksi pöydässä on aina jotain kasvislisuketta (monesti toki vain kurkkua, tomaattia ja salaattia, raasteita, harvemmin lämpimiä kasvislisukkeita). Nirsoilun alettua laitoin vielä aina hänen lautaselleen kasviksia, mutta nyt en enää jaksa. Koska ne ovat aina pöydässä, ja me muutkin otamme itse.
Mielestäni en ole antanut huonoa esimerkkiä, koska ruoat ovat meillä monipuolisia. Annan lapsen ronkkia lautaseltaan ne ainesosat, joita hän ei halua suuhunsa pistää, mutta en auta häntä siinä. En halua tehdä ruokailusta taistelua, koska ruokailuhetken pitää mielestäni olla mukava. Päivähoidossa poikani syö kaikkea, vaikkakin vihanneksia vain himpun verran. Kysyin asiasta häneltä itseltään. Ei kuulemma syö kotona, mutta hoidossa syö. Ok, olkoon siis niin, en voi edelleenkään pakottaa, vain kannustaa. Päättelen, että nelivuotiaalle on tärkeää voida päättää itse tietyistä itseään koskevista asioista, ja kotona vihannesten syönti nyt vain sattuu olemaan meillä tämmöinen asia. Kotona hän voi näyttää mahtavuutensa valitsemalla itse, mitä syö pöydän antimista (noh, leipää meillä ei yleensä ruokapöydässä ole, koska muuten muu ruoka ei maistuisi). Meilläkään ei saa sanoa yök, vaan ruoka josta ei tykkää, jätetään lautaselle sen enempiä kommentoimatta. Poika myös osallistuu ruoanlaittoon, mutta tämä ei mitenkään edesauta hänen omaa syömistään.
Tuntuu kurjalta lukea, että ronklaavien lasten vanhemmat ovat surkeita ja noloja vässyköitä, koska luonnostaan kaikki lapset maistavat aina mielellään kaikkia uusia ja eksoottisia ruokalajeja. Näin ei ole! Tähän vaikuttaa lapsen temperamentti ja muutenkin luonteenlaatu. Koska lapsemme on päättänyt, että ei syö vaikkapa kurkkua, hän ei syö, vaikka olen aiemmin yrittänyt herättää kiinnostusta mm. pilkkomalla kurkut hassusti, tekemällä dippivihanneslautasia jne. Astetta ärhäkämpi lapsi, ja päättäväisyyttä voi jopa ihailla. Varmasti kaikkiruokaisten lasten temperamentti on erilainen. Kyllä minäkin olin vielä ennen lapsen syntymää varma, että meidän lapsemme syö ihan kaikkea, kun itse olemme niin kaikkiruokaisia ja tykkäämme laittaa ruokaa. No näin ei kuitenkaan käynyt.
Ravintoloissa ei minunkaan mielestäni tarvitse olla erikseen lasten listaa, jos normiannokset saa puolikkaana.
Emmi Nuorgam
Minusta on ikävää, että olet vetänyt kirjoituksestani sellaisia johtopäätöksiä, että haukkuisin muita vanhempia tai pitäisin sinua epäonnistuneena äitinä. Saati että pakottaisin väkisin lapsemme syömään kaikkea.
Se, että tarjoatte lapsillenne ennakkoluulottomasti erilaisia ruokia, on valtavan hienoa. Toivon, että jaksatte jatkaakin sitä ja olette itse hyvänä esimerkkiä lapsillenne!
Nimetön
Ruokahifistelijänä ja äitinä joudun sanomaan, että olisi ollut paljon parempi jo tämänkin avautumisen olisi jättänyt joko tekemättä tai edes puolitiehen. Siihen kohtaan, jossa ihmeteltiin, miksi teidän perheen lasten ruokailua tullaan ulkopuolelta määräilemään. Siihen asti meni hyvin.
Mutta sitten lähti pätemistarve lapasesta siihen noloon suuntaan, jossa kaikkiruokaisen lapsen ansiot ovat täydellisten vanhempien ansioita. Tämän postauksen myötä tulit valuneeksi siihen samaan besserwisser-kastiin kuin teidän perheen ruokailujen päivittelijät.
Hyvääkin esimerkkiä näyttävien vanhempien lapsista voi tulla nirsoja, ei yhtä usein kuin yksipuolisesti syövissä perheissä, mutta voipa silti. Tällä blogistin ruokalogiikalla lapsi on vain vanhempiensa tekojen summa ilman mitään omaa kontribuutitota elämäänsä. Sanoisin, että aika paljon yllätyksiä taitaa tulla vielä vanhemmuuden matkalla vastaan.
Emmi Nuorgam
Me ei olla vanhempina täydellisiä, eikä meidän lapset kaikkiruokaisia. Se että ei välitä esimerkiksi raa’asta tomaatista on eri asia kuin se, että kategorisesti kieltäytyy kaikista kasviksista tai ei suostu syömään kuin nakkeja. Tässä kirjoituksessa ei ollut kyse siitä, että maidän kaikkien pitäisi syödä kaikkea, vaan siitä, että annetaan lasten itse valita, eikä päätetä heidän puolestaan.
Nimetön
Jatkuva me-passiivi on raskasta luettavaa.
Nimetön
En ymmärrä miten tästäkin on joidenkin pitänyt vetää herne nekkuun. Asiallinen ja tosi fiksuhan tuo kirjoitus oli. 🙂
Omassa lasuudessani jouduimme maistamaan kaikkea. Siksi edelleen maistan kaikkea mitä tarjotaan, ihan kohteliaisuus syistä, vaikka kuuluisikin ruoka-inhokkeihini.
Veljenpoika 5v omien sanojensa mukaan ei syö kanaa, mutta kas kummaa, miten kanakastike poikineen sujahtaa vatsaan, kun ei mainitse sitä tiettyä sanaa. 😀
Jotkut lapset on helpompia kuin toiset. Monilla ruokatottumukset ja inhotukset tulee sieltä kotoa, mutta sitten on niitä pieniä itsepäisiä jotk keksivät milloin mitäkin ruokia jotka ei maistu, vaikka ei olisi koskaan maistanutkaan. 😉
Sammacco
Aamen! Nim. Äiti, jonka lapset ottivat mieluummin Aurajuustopalan kuin karkkia ja toki on ollut tilanteita kun kylässä (tai kotona) kaikki, varsinkin uudet ruuat eivät maistu, silti kaikkea on pitänyt maistaa. Ravintolassa ei ole tilattu nauravia nakkeja muutamaa kertaa enempää (ja Jere on nyt 13v). Tosin myös ravintolat voisivat panostaa lasten listoihin. Lasten listat voisivat olla samalla tavalla mietittyjä ja ravintolan tyyliin sopivia kuin aikuistenkin. Helpolla pääsee kun iskee listaan Hessun nauravat nakit ja Mummo Ankan lihapullat ja pyörittää samaa listaa vuodesta toiseen. Aikuiset haluavat vaihtelua, lapsilta sitä ei kysytä, hehän tulevat aikuisten perässä kuitenkin. Mukavimpia ravintolakokemuksia ovat olleet ne kerrat kun aikuisetkin ovat jaksaneet jo ennakkoon panostaa käyntiin. Ruokalistaa on tutkittu jo etukäteen kotona ja hieman paremmat vaatteet on vaihdettu päälle. Muksut pääsivät tunnelmaan ja olivat aivan mahtavia koko ruokailun ajan. Jere halusi tipatakin, mutta taskussa oli vain varanappi 🙂
Mervi
” En nimittäin usko, että yksikään lapsi saa vanhemmiltaan sellaista geeniä, joka aiheuttaisi ruoka-aineinhotuksia. Se, etteivät lapset syö vihanneksia/kalaa/hedelmiä/maustettua ruokaa on opittua.”
” ”en syö vihreitä kasviksia” tai ”kaikki kala on pahaa” on vain opittua nirsoilua, jolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa.”
Niin, kyllä minä sain sekä blogistin kirjoituksesta, että joidenkin kommentoijien vastauksista sen käsityksen, että heidän mielestään lapsen ruokainhotukset ovat täysin vanhempien aikaansaamia. Eivät ole! Voimakastahtoinen lapsi osoittaa mieltään valikoimalla syömisiään, herkän makuaistin omaava ei halua laittaa suuhunsa voimakkaita makuja, aistiyliherkkä on tarkka siitä, minkä tuntuisia ruokia syö. Juu, eihän näillä nirsoiluilla olekaan mitään tekemistä järjen kanssa, mutta lapset nyt tekevät semmoisia asioita, joissa ei ole kauheasti järkeä. Voihan tietysti olla, että sellaisiakin perheitä on, jossa lapsille tarjotaan vain nakkeja, mutta eivätköhän suurin osa vanhemmista ole niin fiksuja, että kokkaavat lapsilleen ihan samaa ruokaa kuin muullekin perheelle.
Maria kirjoitti kommentissaan: ” Kaikesta ei ole pakko tykätä, mutta kaikkea pitää edes maistaa”. Mitenhän tämä käytännössä tapahtuu? Lapsen lautaselle laitetaan uusi ruokalaji, vaikkapa sushipallero. Lapsi sanoo, ettei halua maistaa. ”Kyllä pitää maistaa, edes vähän, että tiedät, tykkäätkö vai et”, sanoo äiti. Lapsi kieltäytyy edelleen. Äiti yrittää ovelasti houkutella lasta maistamaan, syöden itse sushia, ja kertomalla miten hyvää se on. Lapsi ei edelleenkään halua, vaan siirtää sushin pois. Miten tässä toimitaan, jos kerran kaikkea PITÄÄ maistaa? Minä en kyllä jää jankkaamaan tähän kohtaan, koska mitä enemmän jankutan, sitä vähemmän lasta kiinnostaa. Oltaisiinko tässä nyt sen asian äärellä, että voimakastahtoinen lapsi käyttäytyy näin, mutta leppoisempi tapaus maistaa jossain vaiheessa uteliaisuuttaan?
Olen siis blogistin kanssa samaa mieltä, että lapsille on tarjottava monipuolista ja laadukasta ruokaa kotona ja ravintolassa. Suon hänelle myös sen ilon ja ylpeyden, mitä hienosti ja melkein kaikkea syövät lapset hänelle tuottavat. Minäkin olisin ylpeä. Kurjalta kuitenkin tuntuu, että kaikkiruokaisten lasten vanhemmat, kuten blogisti ja muutamat kommentoijat, olettavat nirsoilijoiden tulevan kodista, jossa lapset on opetettu tämmöisen käytökseen. Kai tällaisista yleistyksistä voi vetää herneen nenään, edes pikkuisen?
Emmi Nuorgam
Ilmeisesti kirjoituksiin pitää aina laittaa disclaimeri siitä, että poikkeuksiakin on jne. Tämä kirjoitus käsittelee nimenomaan niitä perheitä ja lapsia, joissa aina annetaan periksi ja ruokavalio kutistuu todella suppeaksi, kun mennään vain lasten ehdoilla ja tehdään kuin he haluavat. Ja kritisoin niitä ennakkoluuloja, joiden mukaan lapset haluavat vain ranskalaisia – oli se sitten koti tai ravintola. Teidän perheenne ei kertomasi mukaan osu kumpaankaan, niin ei ole syytä vetää herneitä nenään. 🙂
Jaahas
Ma luulen, etta kapea katsantokanta ja yleisesti tuomitseva asenne arsyttavat eniten, vaikka ei osuisi omaan nilkkaan. Sellainen etta hei, eihan sun nyt tarvitse tasta hermostua, eihan tama sua koske, ma vaan puhun niista muista. :/ Ma luulen, etta sellaisia perheita on lopulta aika vahan, joissa ei nahda yhtaan vaivaa lapsen ruokavalion monipuolisuuden puolesta. Siksi tallaiset kirjoitukset tuntuvat liian yksioikoisilta ja kylla, tuomitsevilta.
Moni perhe lopulta ravintolaan mennessa haluaa, etta se on kivaa yhteista aikaa eika ehka silloin huvita alkaa kaymaan ’maista nyt’ -ruokasotaa (kaikki eivat kay ravintoloissa kovin usein). Meistakin on usein kiva, etta jos me aikuiset saadaan tilata omia herkkujamme, niin saavat lapsetkin. Olkoon se sitten niita nakkeja.
En usko myoskaan, etta aikuiset kovinkaan usein ’paattavat lastensa puolesta’ ja ’eivat edes anna maistaa’. Ehkapa vanhemmat usein haluavat julkisen ruokailun sujuvan napparasti eivatka ala tarjota sita inhokkiruokaa just silloin. Ja eipa tunnu kivalta ajatella, etta muissa vanhemmissa olisi kyttaajia, jotka vetavat ihan omia johtopaatoksiaan nahdessaan toisten lapsiperheiden ruokailevan.. :/
Emmi Nuorgam
Minä en usko, että tässä tekstissä käsitellään vain marginaalitapauksia, sen verran monta kirjoitusta puoltavaa kommenttia esimerkiksi Facebookin puolella olen saanut ravintola- ja opetushenkilökunnalta. Myös se, että kirjoitusta on jaettu ja luettu ihan uskomattoman paljon, on mun mielestä aika vahva signaali siitä, että samoin ajattelevia ja samanlaisiin tilanteisiin törmänneitä henkilöitä löytyy kyllä.
Maria
Tällä hetkellä toimii se, että annan vaihtoehdot joko maistat yhden haukun ja pääset pöydästä pois tai sitten istutaan pöydässä pidempään ja ihmetellään niitä ruokia. Tänään just tehtiin ekaa kertaa sushia, muksu sai jo maistella tekovaiheessa raaka-aineita. Pöydässä ei tosin enää sit kiinnostanut kuin riisin syöminen, mutta muita aineita oli jo maisteltu, joten jos ei sillä kertaa napannut niin sit ruoka katoaa vanhempien suuhun.
Tyttö on voimakastahtoinen, mutta niin olen minäkin. Uuteen ruokaan tottuminen vie sen 20 maistelukertaa, joten hitaasti edetään.
Maria
Helpoiten uudet maut maistellaan meillä ainakin ruokapöydän ulkopuolella. Ruokaa tehdessä antaa lapselle maistelulusikallisen tai menee pihalle syömään. Pienellä hämäyksellä ja lapsen uteliaisuuteen tukeutumalla uudet maut ja rakenteet katoavat suuhun.
Lautaselle tulee aina laitettua salaattia, vaikka tiedän ettei muksu sitä tule syömään siitä kuin vahingossa. Mutta ainakin hän oppii että lautasmalliin kuuluu myös vihreitä.
savusuolaa Janica B.
Hmm. Joissakin kommenteissa on nyt hieman tarkoituksellisen mielensäpahoittamisen makua. Se, että lapsi närppii lautaseltaan mielekkäimmät ainesosat ja jättää osan syömättä, on mielestäni ihan normaalia lapsen ruokailua. Oma lapseni tekee tuota, mutta minun mielestäni hän syö hyvin ja ennakkoluulottomasti. Joskus uppoaa paremmin ja joskus ei. Joskus on sudennälkä, toisinaan vissiin niin olematon kasvukausi, että lapsi tuntuu elävän pelkällä vedellä.
Voisiko käsitykseen siitä, syökö lapsi hyvin vai huonosti vaikuttaa sekin, ottaako lapsen ruokailusta stressiä? Kaikista nirsoilukausista huolimatta lapseni syö oman tulkintani mukaan ihan kivasti. Ehkä joku toinen näkisi hänen ruokailussaan paljon enemmän sitä venkoilua, mutta en jaksa kauheasti takertua siihen, vaan näen enemmän ne onnistumiset ja iloiset hetket ruokapöydässä.
Edellä kysyttiin, miten ruokaa arasteleva lapsi saadaan maistamaan, pakollako. Itse en koskaan tunge ruokaa väkisin lapsen suuhun, se jos mikä traumatisoi. Nimimerkillä savusilakkakastike from hell -92. Mutta jos tiedän, että lapsi on syönyt aikaisemmin eikä ole nälkäkuoleman kourissa, en tarjoa tyrmätyn ruoan tilalle heti jotain tuttua herkkua.
Tuossa edellä myös Emmi lokeroitiin itseään parempana ruokailijana pitäväksi ihmiseksi, jonka lapset syövät aina ongelmitta. Jos nyt tässä vaiheessa paljastetaan, että olemme rouva Nuorgamin kanssa ihan iloisesti syöttäneet muksuillemme tuunattuja pakastepizzoja. Ihan ok:sti upposi, vaikka kyllä sieltä muistaakseni nyrpittiin parempia kinkunpaloja juuston seasta naamariin. 😀 Ihan normimeininkiä siis.
Emmi Nuorgam
Hyvin puit sanoiksi myös mun ajatukset, sekä tässä että alemmassa kommentissasi!
savusuolaa
Ja vielä pieni tarkentava lisäys kommenttiini. Otin tuossa esille sen, miten paljon vanhemman stressi ja odotukset vaikuttavat hänen tulkintaansa siitä, miten hyvin lapsi syö. Olen huomannut, että joistakin asioista kannan enemmän huolta, toisiin en oikein edes osaa kiinnittää huomiota. Esim. tuo ruokailu saattaa vain tuntua minusta helpolta, koska minulla on jokin positiivisuussuodatin päällä sen kanssa. Kun taas kyse on päiväunien skippaamisesta ja sen aiheuttamasta väsymyskitinästä, minulla ei ole niin minkäänlaisia suodattimia, on pelkkä likavesisuodatin vain. Oman tulkintani mukaan lapsi natisee yliväsyneenä koko ajan, ja mies ihmettelee, että mitää sää valitat, se narahti kerran ja on ihan tyytyväinen.
Mervi
Jep, olen ihan samaa mieltä, ruokailusta ei kannata ottaa stressiä. Siksipä kommentoijien ”kaikkea pitää meillä maistaa” -ajatukset ovat omituisia. Miksi ihmeessä? Kaikkea (turvallista) saa kyllä maistaa, ja näin varmasti suurin osa vanhemmista ajattelee. Ja aikuisten kyllä pitäisi maistaa kaikkea, jos mitkään eettiset tai terveydelliset syyt eivät estä.
Jos blogistin perheen ruokailua on jo neljästi lyhyen ajan sisällä moitittu/kummeksuttu, he ovat törmänneet kyllä poikkeuksellisiin idiootteihin. En tunne aikuisia, jotka oikeasti haluaisivat rajata lapsensa ruokavaliota, esim. tuputtamalla nakkikoria ravintolassa, vaikka lapsi haluaisi tilata ”aikuisten listalta” tai kokkaamalla kotona vain lapsen lempiruokaa. Tämmöisten vanhempien lapsista tuleekin varmasti nirsoja. He ovat poikkeus. Valtaosa nirsoilusta ei johdu vanhempien toimista, kuten kirjoittaja alkuperäisessä postauksessaan väittää.
Ymmärrän, että kirjoittajan pääpointti oli näiden poikkeuksellisten urveloaikuisten käyttäytymisen kritisoiminen. Koska olen keskivertoa nirsomman lapsen äiti, silmiini pisti kirjoittajan jyrkkä käsitys nirsoilun perimmäisestä syystä. Olen siitä eri mieltä.
Ali
Hyppään nyt vähän kesken keskusteluun, kun kiinnitti huomion tuon, että olet eri meiltä nirsoilun perimmäisestä syystä, koska eihän nirsoilun syyt ole mielipidekysymys vaan asia, jota on ihan tutkittu. Tutkimukset osoittavat, että mm. pieni osa ihmisistä tosiaan on niitä ”supermaistajia”, joille esim. voimakkaat maut eivät sovi, mutta ison osan kohdalla kyse on käyttäymisestä eli asiasta, jota voi muuttaa. Syömiseen liittyvät käyttäytymismallit taas tutkitusti siirtyvät lapsuudesta aikuisuuteen. Jos lapsena ei harjaannu maisteluun, ei sitä aikuisenakaan ala yhtäkkiä kaikkea maistamaan, ja veikkaan, että aikuisena moni ei enää malta alkaa ”treenauttaa” omaa makuaistiaan, jos maisteluun ei ole tottunut (koska niin kuin yllämainittiinkin, uusiin makuihin tottuminen vie 10–20 maistelukertaa).
Se, että joissain perheissä on aidosti nirso lapsi ja maisteluun pakottaminen voi olla stressaavaa, ei tarkoita, että kaikilla muillakin olisi. Joillakin on pintapuolisesti nirsoileva lapsi, joka kuitenkin aika lyhyen neuvottelun jälkeen suostuu maistamaan. Lasta on siis ”pakotettu”, mutta tilanne ei ole ollut erityisen stressaava.
Vähän hassua olettaa blogin kirjoittajan uskovan, että kaikki lapset toimisivat samoin, vaikka tekstissä yleistettäisiinkin. Jos tekstissä otettaisiin huomioon kaikki poikkeukset, tulisi aika pitkä ja vaiheikas bloggaus, jonka ydinviesti jäisi hämäräksi. Mun mielestä tässä bloggauksessa on kuitenkin aika tärkeä pointti yleiseen pohdintaan: Melko usein aikuiset tekevät lasten puolesta päätöksiä ja lapsista oletuksia asioissa, joissa voisi kuunnella lasta. En mäkään tunne ketään, joka kieltäisi lasta tilaamasta ”aikuisten” listalta, jos lapsi niin haluaa, mutta tunnen kyllä aika monta, jotka automaattisesti sen kummempia ajattelematta katsovat lapsen kanssa vain lastenlistan vaihtoehtoja eikä mielessä edes käy (ei vanhemmalla eikä lapsella) tutkia, mitä lapselle mieleistä siellä toisella listalla olisi. Eikä se tee vanhemmasta huonompaa, se vain on asia, johon kannattaa itse kunkin kiinnittää huomiota.
Emmi Nuorgam
Kiitos, juuri tätä minäkin olen ajanut takaa! 🙂
Mervi
Jep, supermaistajia ei paljon olekaan ja muutkin aistiyliherkkyydet lienevät harvinaisia (en ole perehtynyt). Nirsoilun perimmäisestä syystä on kyllä julkaistu tutkimuksia, jossa sen katsotaan suurelta osin olevan geneettinen:
Esim: Cooke LJ et al (2007). Genetic and environmental influences on children’s food neophobia. American Journal of Clinical Nutrition, Vol 86
sekä parin vuoden takainen:
Faith, Myles S. et al: Child food neophobia is heritable, associated with less compliant eating, and moderates familial resemblance for BMI. Obesity Volume 21, Issue 8, August 2013 (helppolukuinen ja mielenkiintoinen artikkeli tutkimuksesta: http://sph.unc.edu/genes-may-be-the-real-reason-some-kids-are-picky-about-food-study-finds/ )
Toki olen perustanut väitteeni hatarasti omaan kokemukseeni, ja nämä tutkimukset tietysti vahvistavat käsitystäni. Mihin tutkimuksiin sinä viittaat? Toki vanhemmista riippuu, miten näistä nirsoiluista päästään eroon (tietysti monipuolisella ruualla ja rennolla otteella). Bloggaaja kuitenkin aika kärkkäästi kirjoittaa, ettei usko, että yksikään lapsi saa vanhemmiltaan sellaista geeniä, joka aiheuttaisi ruoka-aineinhotuksia. Tämä on vanhentunutta tietoa.
Ali
Esimerkiksi näissä tutkimuksissa on saatu tuloksia, joiden mukaan mallilla on vaikutus nirsoiluun:
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2530939/
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2532522/
UCL:ssa psykologit ovat kehittäneet metodia, jolla lapsia totutetaan uusiin makuihin ja pois nirsoilusta. Tutkimuksessa osoittautui, että tottumista uusiin makuihin ja kasvisten syömisen määrää voi lisätä aika rajustikin.
Ja tuon Cooken tutkimuksessahan, johon viittaat, todetaan, että ”However, notwithstanding high heritability, research in laboratory and real-world settings has shown that neophobia for specific foods can be reduced through exposure-based interventions.” Jälkimmäisessä tutkimuksessa, johon viittaat, taas todetaan, että ”In fact, previous research has established that parents shape the home environment and many of their children’s food preferences.”
Näidenkin tutkimusten mukaan siis vanhemman toiminnalla voi vaikuttaa nirsoiluun, toisin kuin aiemmin kirjoitit. Minäkään en missään vaiheessa ole väittänyt, etteikö nirsoilun syy voisi olla geeneissä, vaan että se on suurella osalla käyttäymiseen liittyvä ongelma, johon vanhemmat voivat vaikuttaa. Tutkimukset tukevat näkemystä, että nirsoiluun voi vaikuttaa, vaikak se olisikin geneettistä. (Cooke muuten myös tutkimuksessaan myöntää, että kaksostutkimuksessa on omat ongelmansa, ja ympäristövaikutus ei aina näy tuloksissa. Esim. tällaisen asian tutkimisessa voi olla vaikea erotella, johtuuko samankaltaisuus geeneistä vai siitä, että identtinen kaksosuus on erilaista kuin muu sisaruus ja siksi ei ne eivät ole verrattavissa.)
Yhtä kaikki, vähän ihmettelen, miksi tartut tekstin yhteen yksityiskohtaan (onko nirsoilu geneettistä vai ei). Kirjoitus kun varsinaisesti pohditaan sitä, miksi lasten käyttäytymisestä ja mieltymyksistä tehdään tarkemmin ajattelematta oletuksia ja joskus omien oletusten pohjalta jopa ojennetaan toisia vanhempia heidän lapsiaan sen suuremmin tuntematta. Näin ainakin mä tekstin ydinviestin käsitin. Ja se on kyllä tosi tärkeä aihe pohdittavaksi.
Mervi
Mehän olemme siis samaa mieltä siitä, että nirsoilugeeni on olemassa? Tämän blogisti alkuperäisessä kirjoituksessaan kielsi, siksi tartuin tähän. En ole kommenteissani kirjoittanut, ettei vanhemmilla ole vaikutusta lapsensa nirsoiluun, vaan että nirsoilu ei usein johdu vanhemmista. Ollaan esim. 2-vuotiaan kanssa hieman eri tilanteessa jos lapsi on perimältään nirso, kuin jos lapsi on alusta alkaen mielellään maistellut kaikkea uutta. Vaikka siis kotona tarjotaan molemmille monipuolista ruokaa.
Minulla on tapana ajatella, ehkä sinisilmäisestikin, että kaikki vanhemmat pyrkivät tarjoamaan lapselleen mahdollisimman monipuolista ruokaa. Voin olla väärässäkin… Jos nyt ravintolassa lapsen lautasella on nakit, pallerot ja ranskalaiset tms., voi tilanne olla se, että halutaan kerrankin tarjota ns. pomminvarmasti uppoavaa ruokaa. Aina ei ole halua ottaa ravintolareissua opintomatkana makumaailmaan, vaan opetella ihan perus ravintolakäyttäytymistä. Jo ravintolaan asti selviytyminenkin voi olla perheelle iso ponnistus, eivätkä rahat riitä hutivalintoihin. Lapset saavat varmasti halutessaan maistella aikuistenkin lautaselta.
Mutta jos silmiä pyöritellään ja paheksutaan kun muksu syö aikuistenlistalta laadukasta ruokaa, on kyllä outoa toimintaa.
Ali
No näkemykseni rautalangasta: Lapsi nirsoilee > vanhemmat eivät totuta makuihin, vaikka tutkimusten mukaan voisivat vaikuttaa nirsoiluun > nirsoilu jatkuu. Näkisin, että tällöin nirsoilu johtuu vanhemmista. (Poislukien supermaistajat, joita ei pysty siedättämään.)
Musta tuntuu, että kommenteissasi keskityt kovin paljon poikkeuksiin ja sen perusteella tuomitset ison osan alkuperäistä tekstiä, joka kuitenkin herättelee pohtimaan tärkeää aihetta. Herättely ei olisi kovin vaikuttavaa ilman joitakin kärjistyksiä.
Jaahas
Supermaistajia on eraan tutkimuksen mukaan jopa neljannes ihmisista. On muitakin syita, jotka saavat lapset varovaiseksi uusien ruokien ja makujen kanssa kuin vain tuo geneettinen syy. Esimerkiksi juuri ihmisen historia, joka on tehnyt meista varovaisia uusien makujen suhteen; varovaisuus on voinut olla elintarkeaa selviytymisen kannalta. Lapsissa tuo nakyy viela selvasti. Temperamenteilla on myos suuri merkitys.
Tiina
Omat lapset alkavat olla jo täysi-ikäisiä, mutta aikoinaan pohdin tarkkaan nämä asiat. Onneksi luin esikoista odottaessani jostain oppaasta hyvän neuvon: lapsi ei tapa itseään nälkään, jos ruokaa on säännöllisesti tarjolla. Jos lapsen ruokailuun ei mitenkään puututa eikä sitä kommentoida, niin pitkässä juoksussa hän saa kyllä tarvitsemansa ravintoaineet, vaikka söisi pari kuukautta pelkkää perunaa ja sitten vaihtaisi tomaattiin. Olen kiitollinen noista löytämistäni periaatteista.
Olen laittanut pienten lasteni lautaselle kaikkea mitä on tarjolla enkä ole kiinnittänyt juurikaan huomiota siihen, mitä siitä lautaselta katosi. Isompana ovat ottaneet itse mitä ovat tarjonnasta halunneet. Joskus olen tietysti suositellut maistamaan jotain. Loput on saanut jättää. Jollei sillä kertaa mikään kelvannut niin voi voi, seuraava ateria on sitten X tunnin kuluttua. Mitään ylimääräisiä välipaloja tai lempiruokaa ei tullut siksi, että lapsi jätti aterian väliin. Niinpä ovat kyllä aina syöneet jotain.
Poika on ollut pikkuisesta asti tosi ennakkoluuloton. Alle kaksivuotiaana Citymarketin konsulenttia nauratti, kun poika maisteli marinoituja valkosipuleja ja oliiveja.
Tytär oli valikoivampi. Hänellä oli pienestä asti ruokia, joista ei pitänyt, esimerkiksi banaani, päiväkotikavereilta opittuna sipuli ynnä muita. Siitä huolimatta laitoin ruokiin normaalisti sipulia, se oli hänen ongelmansa, jos halusi niitä sieltä nyppiä. En ole pakottanut enkä juurikaan kommentoinut lasten ruokailua.
Tärkeänä apuna oli tutkimustieto siitä, että lapsen suussa tietyt maut ja koostumukset kerta kaikkiaan voivat olla vastenmielisiä, ja se menee ohi kun ikää tulee. Itse en pystynyt lapsena syömään keitosta keitettyjä juureksia, muistan vieläkin miten oksettavia ne olivat. Onneksi ei pakotettu eikä asiaan kiinnitetty mitään huomiota ja sain laittaa ne lautasen reunalle. Oman tyttären ruokavalio monipuolistui noin 10-vuotiaasta alkaen kokkikerhojen ja kotitalousopetuksen myötä. Tytär on voimakastahtoinen ja varmaan hänen kohdallaan oli tärkeää saada pitää oma ruokailu yksityisalueena, saada siihen se oma päätäntävalta.
Päätin jo silloin vauva-aikana, että ruokailusta ei meillä tule taistelukenttää eikä äidin stressinaihetta. Yritin asennoitua niin, että se on lapsen yksityisaluetta, vaikka välillä harmitti, että olin nähnyt ruokailun eteen ”turhaa” vaivaa, kun jotain ei haluttu maistaa. Varsinkaan tytär ei ole ollut kaikkiruokainen, vaikka monipuolista ruokaa on ollut tarjolla. Mutta tuon tietoisen ”puuttumattomuuspäätöksen” ansiosta ruokailut ovat olleet mukavia ja stressittömiä. Nyt isoina he ovat varsin ennakkoluulottomia eikä taatusti ole jäänyt ruokailuista traumoja.
Emmi Nuorgam
Hyvä kommentti, juuri tähän itsekin pyrin!
niina
Meillä on kotona käytännössä jokaisella aterialla kasviksia, yleensä sekä tuoreita että lämpimiä mutta vähintään ruoan seassa jotain. Näin on ollut aina, myös silloin, kun itse soseutin lapsen ruoan. Edelleenkään pian 4-vuotias ei syö mitään muuta kuin höyrytettyä parsakaalia, tuoretta punajuurta sekä satunnaisesti kurkkua, grillattua maissia, kesäkurpitsaa ruoan seassa/pannulla paistettuna lisukkeena ja keitettyä porkkanaa. Tomaattia ja paprikaa meillä on monta kertaa viikossa sekä tuoreena että lämpimänä ja ei, ei se syö niitä kumpaakaan. Kuten ei myöskään minkään sortin salaattia, kukkakaalia, papuja, mitään kaaliruokia (no hoidossa on joskus kaalikeittoa ja siitä saattaa vahingossa syödä muutaman suikaleen), herneitä, avokadoa, parsaa, sipulia… ei mitään. Ja näitä siis tarjotaan oikeasti joka päivä sekä hoidossa että kotona. Mutta niin myös niitä lyödään lautaselle tästä eteenpäinkin päivittäin. Kyllä se joskus rupeaa niitä syömään 🙂
Tyttö nirsoilee myös satunnaisesti kaikkea muutakin, onneksi pahin kausi alkaa olla ohi. Mutta kyllä, mulla ja meillä on hyvin samanlainen ruokafilosofia kuin teilläkin. Eli ei mennä lapsen ehdoilla, vaan vanhemmat laittaa ruoan ja lapsi syö jos syö. Väli- ja iltapaloilla ei täytetä vatsaa vaan esim. yksi leipä ja marjoja/pari leipää/annos hedelmäsalaattia/jogurtti marjoilla riittää. Jos ruoka ei maistu niin seuraavan kerran ruokaa on tarjolla seuraavaan ruoka-aikaan. Ravintolassa käydessä (harvoin kyllä täällä tarttee moista harrastaa) otetaan oma annos vain siksi, että yleensä tyttö syö niin paljon että vetäisi melkein jo aikuisenkin annoksen. 😀 Tyttö saa kyllä itse aina päättää mitä syö ja yleensä valitsee jonkun pastan jos niitä vain on. Pizzasta tykkää myös ja haluaa aina aurajuustoa päälle. Harmittaa kyllä älyttömästi, kun niin jäätävän monessa paikassa se lastenlista on vaan sitä nakit-lihapulla-ranskikset-muussi- settiä, olisi niin kiva valita vaikka kala-annoksen ja jonkun hyvän pastan väliltä. (Huom. ei spagetti bolognesen :))
Mutta siis kyllä, hyvä ja osuva kirjoitus. Mä jaksan myös ihmetellä sitä, että arkiruoan yksi tärkeimpiä kriteerejä on ”kelpaa lapsille” ja varsinkin silloin ihmettelen, jos se tarkoittaa mautonta ruokaa tai sitä iänikuista perunamuusia. Tyttö on aina kasvanut hitaasti ja on ikäisekseen edelleen tosi pieni, mutta siltikään en laita joka viikko sen lempiruokaa eli ranskiksia ja nakkeja tai pottumuusia minkä tahansa kanssa. 😀
Are
Hei!
Voisiko joku kiltisti kertoa miksi kaikki lapset rakastavat niitä einesnakkeja? Ei ainakaan minun aikana (olen 23-vuotias) ole vielä pahemmin nakkeja maisteltu esimerkiksi koululaitoksissa lapsuudessa. En myöskään muista kotona syöneeni nakkeja oikeastaan koskaan, en myöskään erityisemmin pidä niistä. Eikö olisi helpompaa vain vältellä niiden nakkejen syöttämistä parhaansa mukaan? Terveydellisistäkin syistä onhan se maun totuttaminen esanssiin ja einekseen hieman kyseenalaista. Buu eines ja nakit siis, last option! Siis kun edes ensi kerran maistattaa.
Emmi Nuorgam
Jaa-a. Omat lapseni rakastavat Lihajalosteen oikeita nakkeja, ne jauhonakit ei mene alas. 🙂
Are
Hieno homma! Toivottavasti muillakin kommentoijilla edes jotenkin samaistuvat tavat. 🙂
Nyno aami
Sullon mun luonto! Samalla linjalla jo 11 vuotta.
”Ai kauhee, syökö se tommosta?!”
Nimetön
Mä olen miettinyt tuota käytäntöä, joka toistuu aina näissä keskusteluissa, eli syö mitä syö, tai on syömättä, ja seuraava ruoka on seuraavana ruoka-aikana. Meidän tytölle ei koskaan ruokailu ole ollut mikään tärkeä juttu, vaan useimmiten vain söisi ne suosikit, jäisi nälkäiseksi, ja olisi tunnin päästä kiukkuinen kuin ampiainen. Eli täällä varmistellaan, että aina on jotain suosikkia tarjolla (se ei ole nakit ,vaan vihanneksia raakana ja lihaa/kanaa mahdollisimman helposti syötövässä muodossa). Lisäksi nyt kun on jo koululainen, täytyy maistaa kaikkea vähän, muuten ei nousta pöydästä. Jos on syönyt huonosti, ja nälkä on puolentunnin päästä uudestaan, saa välipalaa. Koulusta tulee aina nälkäinen lapsi. Siellä syödään ihan linnun annoksia. Kypsennetyt kasvikset ja peruna on inhokit numero 1, raakana taas ihan paras herkku. Varmaan jokin suun tuntuma juttu.
Mimosa
Mulla on lähipiirissä useampikin tällainen perhe joka ilmoittaa jo ovella ettei heidän lapsensa syö tätä ja tätä. Ja jos tarjottu ruoka ei ole vanhempien suppean ruokavalion mukaista ilmoitetaan kovaan ääneen ettei lapsenkaan tarvitse syödä. Ja vierailun jälkeen menevät sitten heseen.
Tämän takia en enää kutsu heitä syömään. Tähän mennessä joka kerran lapset kommentoinut pöydässä mm. Hyi pahaa ihan tavallisesta kotiruuasta. Samat perheet myös käyttäytyvät näin juhlilla eikä ravintolaruuatkaan kelpaa. Esim. Meidän häissä ravintolan ruoka ei kelvannut vaan lapselle haettiin kaupasta nugetteja. Saman perheen lapsi ei myöskään syö mitään muita lihapullia kuin kaupan valmiita.
ja näitä einesperheitä ja ruokakieltäjiä löytyy tuttavapiiristäni useampi.
Oivallinen postaus enkä ymmärrä miksi tästä pitää vetää herne nenään.
Emmi Nuorgam
Ai kauhee, en määkään kyllä enää kutsuisi kylään! Olen aina ihmetellyt, että missä on niiden perheiden ihan tavalliset käytöstavatkin, jotka tekee suuren numeron siitä että joku on pahaa tai haetaan mäkkäristä nugetteja. Kyllä sen verran voisi musta tehdä, että pitäisi ihan vaan suun supussa sitten, jos ei maistu.
fieldcourt
Hyvä pointti ja varsin samaa mieltä olen joidenkin ravintoloiden lastenruoka-annoksista, mutta… Se että lapsi syö ennakkoluulottomasti erilaisia ruokia ei ole aina niin itsestäänselvää. Toki esimerkillä on vaikutusta, mutta se ei ole kuin puoli totuutta. Samalla tavalla olen tarjonnut kaikille kolmelle lapselleni ruokia ja kokkaan usein uusia makuja. Teen joka päivä kotiruokaa harvinaisia noutoruokapäiviä lukuun ottamatta. Siitä huolimatta yksi ei syö paistettua kananmunaa (en ole pakottanut koskaan edes maistamaan), katkarapuja ja mozzarellaa (molempia on maistanut, mutta ei ole hänen juttunsa), mutta toinen eläisi näillä, mutta ei puolestaan syö tomaattia, juuri mitään vihreää tai edes suostu maistamaan soppaa, vaikka parivuotiaaksi söi melko monipuolisesti. Ymmärrän lapseni nirsoilua, sillä olen ollut pienenä aivan samanlainen ja innostunut ruoasta vasta teini-ikäisenä. Vältän tekemästä asiasta numeroa hänen kanssaan. Ja miten toimii neuvo, että lapselle ei anneta korvaavaa syömistä? Meidän kohdalla lapsi lopetti syömästä lähes kokonaan ja kävimme neuvolassa ylimääräisissä painokontrolleissa pitkään. Edelleen hän on nirso syöjä, mutta sentään syö jotain ja tästä ”jostain” olen kiitollinen. Mutta mukava tietää, että ravintolassa voi olla vanhempia, jotka mahdollisesti vetävät johtopäätöksiä perheestämme pelkän ruokailun vuoksi. Kolmas syö jopa pieniä kiviä jos saa siihen mahdollisuuden. Ei ole kyse siitä että olisin esimerkillä opettanut lapset tällaisiksi. Jos omat lapset syövät kaikkea maan ja taivaan välillä, onneksi olkoon, hyvä munkki, mutta ei tämä vanhemmuutta määrittele juuri kenenkään kohdalla millään tapaa. Meillä monipuolinen lapsisyöjä toteutui vasta kolmannen kohdalla.
Emmi Nuorgam
Musta on hienoa, että annatte lapsillenne mahdollisuuksia maistella eri ruokia ja kehittyä sitä mukaan, kun hän itse tahtoo. Siitä tässäkin kirjoituksessa oli kyse, kuten useampaan otteeseen olenkin jo maininnut. 🙂
Nimetön
Voin sanoa kokemuksesta, että kyllä ne lapset oppivat syömään kun ikää tulee(11, 13 &15)…. Lapsille kannattaa puhua myös mikä on terveellistä ja mikä ei….. Ei tietenkään joka ruokailussa:) esim. Meillä syödään keitettyä parsakaalia melkein joka päivä voin kera ja tämä oli vielä 2 v sitten kaikkien inhokki! Lapset tietävät, että vihreät kasvikset ovat parhaita kalsiumin lähteitä…. Superfoodeja. Tietävät myös, että on tärkeää syödä proteiineja joka ruokailussa!…. Tsemppiä kaikille! T. Ei enää nirsojen lasten äiti
kummitäti
Enpä ole aikasemmin lukenut sun blogia, mutta kun tänne kommenttiosioon eksyy niin huomaa kuinka joillain on mennyt sun kirjotukses tunteisiin – kunnolla. Mä en itse ole vielä kenenkään äiti, enkä tiedä miten tollasessa tilanteessa toimisin mutta tunnen kyllä ihmistyypin: mun 2-vuotiaan kummipoikani äiti on aina tuputtanut pojalle samoja ruokia ”kun ei se kuitenkaan syö mitään muuta” ja vihannekset on jäänyt lautaselta pois koska äiti ei itsekään niitä syö. Ja myöskin au pairina ollessani toisessa perheessä lapsi 7v. söi vain 8 eri ruokalajia, joista puolet oli aamiaisruokaa. Sen perheen äidin omat ruokailuesimerkit jäi lähinnä tortillasipsien mikrottamiseen ja hampurilaisten tekemiseen. Toisessa perheessä taas 7-vuotias poika, mutta söi lohta ja riisiä pinaattisalaatilla ja kiinalaista chili-kanaa yms . ”Aikuisten ruokia”… ja kyllä se ero johtui pitkälti vanhempien esimerkistä.
Mua jaksaa kyllä naurattaa se että ihmiset olettaa bloggaajien kirjoittavan aina absoluuttisia totuuksia, joista tarvii sitten tulla tänne narisemaan koska ”eihän se noin mene”… näyttää olevan kyllä ihan sama mistä kirjottaa, kyllä Suomesta joku mielensäpahoittaja löytyy.
Eipä noista kannata välittää, jatka samaan malliin. 🙂
mami
Kuinka usein vanhemmat sanovat, että minä en kyllä syö sieniä, minä en syö kalaa, minä en syö simpukoita, en syö äyriäisiä, en syö valkosipulia, en sitä en tätä. Ihan huomaamattaan ruokailutilanteissa, vaikkapa ravintolassa. Liika vahvaa, liian mausteista, liian kaikkea, olen allerginen (en tarkoita todellisia allergioita). Lapset kuuntelevat ja oppivat miten valintoja tehdään ja ”ruoka”valtaa käytetään. Tarkoitan myös kommentteja ruoasta ruokapöydän ulkopuolella; arvosteluja ohimennen heitettynä.
Emmi Nuorgam
Näinpä juuri!
Possu
Onnistuimme esikoisen kanssa häkellyttämään neuvolatädin (lapsi oli 5 vee), ”no mitkäs on lempiruokia?” ja täti jo melkein kirjoitti nakkeja ja ranskalaisia, kun lapsi kertoi, että sieni- ja kalaruuat. Tädiltä lipsahti spontaani ”mitä?!”, katsoi mua ja varmistin että kyllä: sieni- ja kalaruuat. Oli kyllä jo päässyt ko. kyseenalaisten einesten makuun, mutta kun ne sienet ja kalat on edelleen parempia.
Heidi
Periaatteessa olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa, mutta… Vanhemman lapseni kanssa uusiin makuihin totuttelu on ollut yhtä tuskaa. Vauva aikana jouduin ruokavaliota rajoittamaan voimakkaiden vatsaoireiden takia, mikä teki myös sen ettei uusia makuja juuri tullut koitettua. Vuoden iässä vatsa oli jo asettunut, ja aloin repertuaaria kasvattamaan reippaammin tuli seinä vastaan, lapsi kieltäytyi maistamasta. Tämän kanssa on kyllä saanut päätä raapia että on keksinyt miten saada maistamaan uusia asioita. Salaattia sain syömään kun kiinnitin huomion siihen että salaatti rapisee hampaissa. Omenaa maistettiin kun sekin piti ääntä (3v). Olen ottanut kokkailuun ja leipomiseen mukaan. Taikinaa maistetaan, mutta ei lopputulosta, jollei sisällä suklaata. Pojan olessa 3v yritin saada hänen maistamaan itsetehtyä jauhelihapihviä. Maanittelin, yritin lahjoa, lopulta sanoin että pöydästä ei lähdetä ennen kuin on maistettu. Hän istui 4 tuntia ennen kuin minä luovutin ja totesin ettei se pakottamalla mene…tämän jälkeen sovittiin että uudesta ruuasta saa tarran. Joskus toimii joskus ei… Tarhassa tämäkin on helpottunut, kuten joku aikaisemmin totesi, ja paletti on laajentunut. Nyt
4,5 vuotiaana on enää yksi alue josta ei ole mitään maistettu, nimittäin marjat. Ei vaikka itse poimitaan, ei maista. Pikkuveli taasen on reipas syöjä, ja maistelija, tosin nyt sen ikäinen että uuden maistaminen ei innosta. Eli olen samaa mieltä mitä muutkin kommentoijat, tämä riippuu myös lapsen luonteesta.
Ymmärrän kyllä niitä vanhempia jotka ravintolassa menevät siitä mistä aita on matalin. Itsekin niihin lukeudun. Jos lapsilta kysyy mitä he haluavat syödä vastaus on ”ranskoja” (ranskalaisia). Kylään mennessä en ole sanomassa heti mikä käy mikä ei mutta yhteen väliin jouduin pyytämään että voisitko jättää muutaman kokonaisen perunan pois muusista, kun vanhempi lapsi ei sitä muusia syönyt, ja tarjonta oli muutenkin sellainen että tiesin että lautaselta tullaan syömään vain se peruna ja kurkut.
Maija
Mä oon nyt vähän jälkijunassa tän postauksen kanssa, kun en hoksannut päivittää Blogloviniin sun uutta osoitetta, mutta pitääpä silti päästä kommentoimaan. 🙂
Mä oon viime aikoina huomannut aliarvioineeni oman lapseni avarakatseisuutta ruokailun suhteen. Usein oon nimittäin ottanut 1,5-vuotiaalle ravintolaan mukaan purkkiruoan, koska en ole halunnut tilata sieltä lastenlistalta niitä iänikuisia nakkeja ja ranskalaisia. No, tässä parin viikon sisään lapselle on tilattu kokeilumielessä aikuisten listalta ja niin vaan tuo on syönyt hyvällä halulla mm. lohikeittoa Kaislassa, kana-nuudeliwokkia Hotpotissa ja mustatorvisienipiirakkaa Tammelantorin Katukeittiö Leidissä. Kotonahan me ollaan syöty jo pitkään kaikki samaa ruokaa ja tyttö saa maistaa kaikkea mitä haluaa, mutta ravintoloissa olen sortunut siihen ajatukseen, ettei näin pienelle lapselle kannata ottaa omaa annosta, kun ei se välttämättä söisi sitä. No, ehkä se on kuitenkin pienempi vahinko, että jokunen ravintola-annos jää silloin tällöin syömättä, kuin se että lapsi ei pääsisi kokeilemaan erilaisia makuja pienestä pitäen.
Onkoseperheelämäniinvakavaa
On kyllä käsittämätön tämä mielensäpahoittajien maa. Sen huomaan Suomessa monessakin asiassa, että lapsille ’opetetaan’ huomaamatta tiettyjä käytösmalleja. Ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota siihen, että miten asian ilmaisee. Miten käyttäytyy ns.selviytymisilanteissa 😀 Esim. jos ruokailu on venynyt vaikka kaupungilla oleilun vuoksi ja lapsi on ärtyinen & nälkäinen, kuinka moni turvautuu siihen nakkipakettiin tms helppoon asiaan jos eväät on jääneet kotiin vaikka tarjolla olisi monenlaista muutakin. Onko se äitiys niin ’vakava’mielinen homma oikeesti? Voisiko nutturaa löysätä hieman mielensäpahoittajat? Ellei sitten tosiaankin ne lapset kieltäydy syömään kun oma käyttätyminen on turhan vakavaa. On ok epäonnistua, ja lapsienkin kuuluu ymmärtää ettei ole vain yhtä tapaa hoitaa ’homma kotiin’ vaan maailmassa on paljon erilaisia tapoja toimia. Olen varmasti itsekin huutanut joskus vanhemmilleni teini vuosina, että ”mä vihaan teitä, en varmasti tule sellaiseksi vanhemmaksi kuin te” niin huomannut ensinnäkin yhä ennemmän vanhempiini yhtäläisyyksiä, mutta nähnyt myös, että en varmaan olisi toiminut itse niin omieni kanssa. Hienosti olit vastannut näihin suuttujie kommentteihin 😀
Mössöpannua ja hörpäkän munia | EMMI NUORGAM
[…] pääsee osallistumaan ruuanlaittoon, sitä ennakkoluulottomammin hän raaka-aineita maistelee. Kirjoitin taannoin lasten ruokailusta ja osa lukijoista sai ilmeisesti sen – virheellisen – käsityksen, että meillä […]