Havahdun nykyään miltei päivittäin siihen, että perheessämme on nykyään kaksi lasta – ei yhtään vauvaa. Kaksi itsekseen ja yhdessä touhuilevaa lasta, joiden kanssa leikitään, retkeillään, luetaan, katsellaan telkkaria, kokataan ja saunotaan. Tehdään kaikenlaisia asioita, ei vain tyydytetä perustarpeita ja arvailla, että mikä milloinkin on hätänä. Joka päivä kumpikin lapsista tulee viisaammaksi, oppii uusia asioita ja kertoo hauskoja juttuja. Tätini sanoi joskus, että 2-vuotiaat lapset ovat niitä parhaita tättähääriä ja allekirjoitan sen kyllä täysin: ainakin tähän mennessä se tuntuu olevan ihan paras ikä!
Mutta ollakseen niin rakas, että sydän käpertyy kippuralle joka kerta kun tuo pieni kaunis olento hymyilee, osaa se samainen olento olla myös maailman raskain tapaus. Niin ärsyttävyyteen saakka raskas, että mulla särkee nykyään iltaisin päätä kaikesta siitä vänkäämisestä, täysin tehottomasta äänen korottamisesta ja keskustelusta, jota meidän päivät on täynnä.
Aina välillä haaveilen siitä, että ärsyttämisen ja rajojen venyttämisen sijaan tyttäreni saisi vain selittämättömiä raivokohtauksia, jotka ainakin menisi ohi. Että hän vaan heittäytyisi lattialle ja huutaisi 45 minuuttia sen sijaan, että toistaa kaiken mitä sanon, tekee juuri päin vastoin kun mitä pyydän ja huutaa takaisin kun menetän hermoni. Me vängätään jokaisesta pienestäkin asiasta ihan päivittäin: siitä, että pitää syödä aamupalaa. Siitä, ettei hän tykkää siitä eikä tästä eikä ainakaan tuosta. Siitä, että ei saa heitellä jugurttia lattialle tai tehdä leivästä lihapullia. Siitä, että pitää laittaa vaippa kun lähdetään kauppaan. Siitä, että pitää mennä päiväunille. Siitä, että Eino on pienempi, eikä osaa vielä puhua. Siitä, että äidin syliin saa tulla jos haluaa. Siitä, ettei saa juosta autotielle, töniä toisia, purra äitiä tai tökkiä ketään silmiin. Tai piirtää sohvaan, leikata omaa tukkaa, levittää foliorullaa pitkin asuntoa, syödä aamupalaksi vain rusinoita, kauhoa hiekkaa pikkuveljen paidan sisään, nyppiä parveketomaatista kukkia tai tönätä sohvapöytää ympäri kämppää.
Ja samaan aikaan, kun hänestä kaikki on huonosti ja äiti ihan tyhmä, me kuitenkin makoillaan sohvalla sylikkäin, jutellaan siitä, että äiti rakastaa Hildaa ja silitellään toisiamme. Ohikiitävien hetkien ajan ollaan kuin vastarakastanut pariskunta, eikä nähdä muuta kuin maailma vaaleanpunaisten lasien läpi. Mutta jokainen kerta, kun ehdin ajatella, että miksi mä nyt sillain taas aamulla hermostuin, onhan tämä ihan sairaan kivaa ja lapseni ihaninta maailmassa, niin menee kymmenen sekuntia, ja Hilda on härnäämässä joku minua tai veljeänsä. Oletteko koskaan kokeilleet pysyä rauhallisena, kun joku käy hakemassa keittiöstä haarukan ja tökkii sillä kylkeen säännöllisin väliajoin?
Olen alkanut jopa epäillä, että minä vain kuvittelen tän kaiken. Isänsä ei ymmärrä yhtään mistä mää puhun – ne päivät kun iskä on kotona, on neiti yksi suuri auringonpaiste. Nukkumaanmeneminen käy kuin valssi ja lapset suurinpiirtein pyytävät itse saada päästä sänkyyn. Äidin kanssa voikin sitten ottaa kahden tunnin friikkisirkuksen ennen päikkäreitä ja lopulta nukahtaa niin, että vähintään yksi kolmesta nukahtaa nyyhkyttäen. Onneksi mökkiviikonloppuna alkoi tyttäreni todellinen luonnekin paljastua, eikä hän jaksanut esittää päivänsädettä kuin pari päivää, niin että sain sympatiaviiniä ja paljon ymmärtäviä ajatuksia sukulaisiltani. En siis olekaan ihan täysin menettänyt kaikkea arvostelukykyäni.
Yhtenä iltana olin paininut koko päivän tuon pienen jukuripään kanssa ja ajattelin joko hyppääväni parvekkeelta tai kumoavani pari pulloa valkoviiniä ja hyppääväni vasta sen jälkeen, kun tyttäreni jälleen kerran sulatti sydämeni. Olimme olleet koko aurinkoisen päivän ulkona ja jutelleet siitä, että on kesä kun aurinko paistaa. Illalla naapurimme antoi Hildalle auringonkukan, jota hän ihastuneena sitten katseli. Sisälle tullessamme hän otii mua kädestä kiinni ja antoi kukan käteeni.
”Äiti, näetkös, aurinko paistaa. Aurinko paistaa ja mansikoita tippuu taivaasta Hiijan käsiin! Hiija tykkää kesästä. Hiija on äitin pieni rakas.”
Niin ihana lapsi. Niin ihanat jutut. Niin rakas. Eikä sillä hetkellä yhtään ärsyttävä.
Mirgga
Allekirjoitan! Kuulostaa niin tutulta, paitsi että toi poika on kohta 3 vee, mutta aargh. Niin rakas, niin vaikea, niin temperamenttinen, niin äitiinsä tullut. Ja meno vaihtuu vartin välein, ensin halitaan ja kohta äiti saa nyrkistä ja ikkunat helisee kun taapero karjuu ja kirkuu.
Just tänään on sellainen päivä, ettei jaksaisi olla kotona noiden pentujen kanssa. Yritin istahtaa alas kun vauva nukahti mut joo. Hakis suklaata, ja kahvia. Pakkasessa on onneksi pari litraa itsetehtyä jätskiä illaksi (ihmettelen sit tässä kun ei raskauskilot lähde).
-Mirgga-
Emmi Nuorgam
Me oltiin koko päivä pihalla ja erotin lapset päikkäreiden ajaksi eri huoneisiin = yllättävän kivutonta! Olipa aina hyvä keli, vitsi miten helpottaiskin eloa.
lukija
Heippa Emmi! Ihan itse kirjoitukseen liittymätön pyyntö: olisi mukavaa jälleen lukea kirjoituksiasi bloglovinin kautta, mutta huomasin että olet ilmeisesti laittanut sellaiset asetukset, että kokonaiset tekstit pääsee lukemaan vain sivulle tulemalla. Oisko mahdollista että annat mahdollisuuden lukea koko tekstin sovelluksen kautta? Itselläni ainakin jää tosi usein kirjoitukset lukematta jos täytyy siirtyä itse sivulle, koska sovelluksen kautta kännykällä lukeminen on ns. käyttiksempää. Huomasin nyt tänne siirtyessä, että sovelluksen tarjoama tekstipätkä oli myös varsinaisen kirjoituksen keskeltä, eli ellen olisi tullut tänne, olisi kirjoitus myös näyttänyt varsin oudolta.
Emmi Nuorgam
Kiitos kun vinkkasit, en ole tarkoituksella laittanut sellaisia. Pitääpä tutkia asiaa.. 🙂
Kati R
Mä niin ymmärrän sua! Mun nuorimmainen oli tuollainen 3-vuotiaana, ja on jälleen 7-vuotiaana. Musta on valkoinen jos neiti niin päättää, mikään ei käy, jankutetaan loputtomiin…. Neljän vuoden aikana vääntämiskeinot ovat tietenkin jalostuneet, mutta neuvottelu- ja itsensähillitsemistaidot ei. Äidillä ei ole laillisia keinoja tilanteisiin niin paljon kuin lapsen keinot riittää ärsyttämiseen. Ja kun isä on kotona, ongelmia ei ole… Vähän lohduttaa että ollaan panostettu kasvatuksessa äärimmäiseen vieraskoreuteen,ja se toimii 😀 Äiti kun ilmestyy paikalle, kaikki muuttuu… Ja silti , rakas ihana lapsi ♡
Emmi Nuorgam
7 VUOTIAANA? Mää aattelin, että vasta sitten uudestaan silloin joskus 13-vuotiaana. Hnnnngnnng.
Kati R
Isosisko 11-v näyttää tehokkaasti mallia… Ja tuossa välissä poika 8-v kärsii…
Laura
Uah joo. Just tänä aamuna oli taas niin voittajaolo, kun ite pyyhin itku kurkussa hammastahnoja kylppäristä ja lapsi huutaa vieressä, ”äiti ei saa huutaa vittu, älä sano vittu”. Ja sit vähän ajan päästä kun mä vielä keskityin hengittään syvään, lapsi tulee viereen hymyileen ja kysyyn, sanotaanko anteeks. Päivittäin nollasta sataan molempiin suuntiin, molemmilla. Ärsyttävä ja vääntävä lapsi on aivan sairaan ärsyttävä, mut silti mä toivoisin että karjuisin vähemmän :/
Emmi Nuorgam
Niin määkin toivon. Ehkä me vielä joskus opitaan?