Se on ohi. Me selvittiin. En oikein vieläkään usko sitä todeksi.
Isoin jännitys iski oikeastaan vasta maanantaina, kun tajusin, että nämä kaikki ihmiset ja itseasiassa koko ravintola laittavat oman maineensa peliin siksi, että satuin saamaan darrassa yhden idean. Että jos me mokataan, en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Onneksi me todellakaan ei mokattu – päinvastoin! Siitä tosin en voi hyvällä tahdollakaan syyttää vain itseäni, vaan jakaa kiitoksia ihan kaikille muille. Totesin jo eilen, yhden yön sulattelun jälkeen, että tekisin tämän näiden ihmisten kanssa koska tahansa uusiksi. Koska tahansa.
Ravintolavaltauksen jälkeen päälimmäisin tunne on kiitollisuus. Ensinnäkin olen aivan sairaan kiitollinen Berthan pojille siitä, että he luottivat meihin heti alusta saakka ja heittäytyivät mukaan johonkin näin kreisiin, jonka lopputuloksesta ei ollut täyttä varmuutta vielä viisi minuuttia ennen serviisin alkamistakaan.
Toisekseen olen superkiitollinen Janicalle siitä, että hän suunnitteli ja hioi reseptejä varmaan unissaankin. Me ideoitiin alku- ja pääruoka yhdessä, mutta kaikki käytännön kehitystyö ja testaus jäi Janicalle – jälkkäri oli sitten mun visio Chef Santerin juureskirjaa mukaillen (kyllä, jälkiruokaa, vaikka olen vannonut etten enää sellaisiin koske!). Annukka, Anna ja Heta oli ihan korvaamattomia salissa ja asiakkaat viihtyi meidän vieraana todella hyvin. Koko tiimi oli ihan timanttia, en voi mitenkään hehkuttaa sitä tarpeeksi!
Tämä kokemus herätteli myös aika tavalla siihen, millaista ravintolatyö oikeasti on. Sillä on aika vähän tekemistä kukkien asettelun tai lihan leikkaamisen kanssa – enemmänkin tiskaamisen, kuorimisen ja pilkkomisen kanssa. Me valmisteltiin tätä yhtä neljän tunnin serviisiä lähes 16h ja varmaan enemmänkin olisi saatu menemään. Keitettiin liemiä, kypsennettiin, raastettiin, puristettiin, kuorittiin, pilkottiin, haudutettiin, savustettiin, kohotettiin, liotettiin ja renssattiin niin järjetön määrä, että aloin ymmärtää puolivalmisteita myös keittiössä. Tai no, ymmärtää ja ymmärtää – jos ei ole valmis näkemään vaivaa, niin ehkä keittiö ei sitten ole oikea paikka työskennellä.
Myös alan hinnoittelu alkoi valjeta ihan eri tavalla. Meidän menun hinta oli laskettu niin minimiin, että se kattoi juuri ja juuri raaka-ainekustannukset. Jos tuolla 63 euron hinnalla olisi vielä maksettu kaikille 8 henkilölle palkkaa raaka-ainekulujen päälle, niin tuntipalkaksi olisi jäänyt lähes 5 euroa. Melko monta 22 tunnin vuoroa saisi tehdä, jotta sellaisella rahalla ylipäänsä eläisi. Eikä tähän ole vielä laskettu vuokria, kalusteita, infraa, palkkojen sivukuluja tai muita pakollisia menoja. Eipähän tule enää koskaan mieleen valittaa siitä, että ravintola-annos on kallis, jos se ihan todella on itse valmistettu. Ja vielä vähemmän huvittaa kantaa vähiä rahojaan paikkoihin, joissa kokkaamiseksi lasketaan muovipussin lykkääminen mikroon.
Niin ja hei ihan valtava kiitos kaikille meidän asiakkaille! Toivottavasti te nautitte yhtä paljon kuin me. Oli kyllä ihan mahtava tunnelma, juuri sellainen mitä toivottiinkin. Reseptejä kyseltiin paljon ja luvattiin nekin julkaista. Tehdään varmaan muistikirjoihin Janican kanssa vielä vähän viilausta ennen julkaisua (esimerkiksi silakan marinoinnissa käytetty 6 ruokalusikallista suolaa saattaisi olla kotikeittiöihin vähän turhan jytyä), joten joudutte vielä vähän jännittämään. Otsikossa mainittu tuheron ravistus on muuten oleellinen osa erasta reseptia, arvaatteko mita?
Niin ja hei te syömässä käyneet: mikä oli sun suosikkiannos?
Kuvista superkiitos Hannu Järvimäelle, tunnelma välittyy tosi mahtavasti!
Ilona
Pääruoka vei voiton! Se vaan oli niin super koko kokonaisuus. Sitä tekisin ekana jos osaisin. 8)
Mun ainoa kehitysehdotus menee Mansen muijille, että pliis seuraavaan serviisiin (joka toivottavasti tulee!) ei omia hajusteita – asiakkaat voi olla hajusteyliherkkiä ja sit toki ruokien ja juomien omat odöörit voi peittyä. Tää ongelma toki koskee myös asiakkaita mut niihin ei pysty vaikuttamaan, ja asiaa harva tajuaa ennenku siitä kärsii itse tai joku lähipiirissä. 🙂
Emmi Nuorgam
Hyvä pointti, ei varmasti käynyt meillä kellään mielessäkään!
Hannele
Hienoa Emmi ja muut! Chapeau!! Harmi että en ollut Suomessa,olisin ehdottomasti tullut maistelemaan. Ja kirjoitit todella hyvin.Tekisi eräälle jos toiselle itseään ruoka bloggariksi kutsuvalle hyvää tuo samainen kokemus.
Emmi Nuorgam
Kiitos kommentista Hannele! 🙂
naiades0
Joo, se heppa oli ihan megahyvää (alkuruokaa en ihan ymmärtänyt), mut kaikista paras oli se jälkiruoka! <3 Oh my.
Emmi Nuorgam
<3
Alkuruuan idea oli esitellä silakka vähän eri muodossa kuin yleensä. Sitä ei välttämättä tarvitse sulloa purkkiin sinapin kanssa, vaan kala on ihanan raikas ja fressi ihan itsenäänkin! 🙂
mölli
Silakka oli todella riski, itse tai pöytäseurani emme siitä perustaneet vaikka lautaset tyhjenivätkit. Muut maut olivat erilaisia mutta helppoja, sellaisia mitä odotinkin, mutta normitilanteessa silakka olisi jäänyt lautaselle.
Emmi Nuorgam
Voi ei, tosi harmi kuulla! Onko silakka siis ylipäänsä sellainen kala, vai nimenomaan tämä annos ei vaan uponnut?
Mölli
Itselle silakka menee lähinnä silakkapihveissä, pöytäseura oli syönyt muussakin muodossa, mutta ei raaka-aineena toki kuulu suosikkeihin. Niin ja kysyit tekstissäsi suosikkiannosta: sanoisin että pääruoka. Olin erittäin ilahtunut hevosenlihan käytöstä, olen usein puhunut suomalaisen hevosenlihan syömisen puolesta ihmisille koska sitä käytetään aivan liian vähän (saan hevosihmisenä kuulla edelleen usein meetwursti-läppää, ja aiheuttaa pientä hämmästystä kun meetwurstiläppä ei saakaan minua kauhistumaan vaan ylistämään hevosenlihaa.)
Jälkiruoka aiheutti pientä hämmennystä, mutta ei missään nimessä huonolla tavalla vaan se oli erittäin kiinnostava 🙂
Emmi Nuorgam
Eli jälkiruoka onnistui tehtävässään! 🙂 Ja just samasta syystä me valittiin hevonen – en ymmärrä, miten sen syöminen on Suomessa tabu, vaikka nautaa ja possua vedetään enemmän kuin kukaan voisi uskoa.
savusuolaa
Ja hei Mölli, me olemme myös Emmin kanssa aika myöhäisiä silakkaherännäisiä! Söimme Chef Santerin mahtavia Koskipuiston silakoita keväällä, ja se taisi olla se kimmoke, jonka innoittamina päätimme ottaa riskin.
Silakka taitaa olla vähän kuin maksa, joko vihaat tai rakastat. Itse opin syömään silakan ja sillin tyylisiä kaloja vasta reilusti aikuisiällä. Minä taas en pidä silakkapihveistä. Jotenkin se kuivuus yhdistettynä niihin koviin ruotoihin, en vain pysty. Tulee tukehtumisenpelko. Johtuu varmaan siitä, että lapsena minut pakotettiin syömään savusilakkakastiketta ja meinasin tukehtua, enkä pääse muistosta yli.
Emmi Nuorgam
Appappa, puhu vain kuule omasta puolestas! Sinappisilakka ja silakkapihvit on olleet aina mun herkkuruokia. 😉
savusuolaa
Mä olen ehkä voinut syödä jotain sinappisilakkaa kesällä perunoiden kanssa, mutta nuo pihvit ja savusilakat ovat aina olleet kauhistus. Tulee mieleen se, kun meillä oli eräs perhetuttava, joka meillä kyläillessään halusi aina paistaa silakkapihvejä. Se oli aivan kamalaa. Keittiö oli käryä täynnä ja mamma raapi valurautapannua ja suorastaan hiillosti ne silakat. Yritin itku kurkussa niellä kärähtäneitä ruotoja ja kaikki päivittelivät vieressä, että aijaijai kun on ihanaa taas saada näitä Sylvin silakkapihvejä, tsiisus….
Emmi Nuorgam
Kuulostaa herkulliselta!
naiades0
Siis mä just tykkään niistä suolaisista ja voissa kärähtäneistä silakkapihveistä! : D
savusuolaa
Hah, tässä tän just näkee, että yks tykkää äidistä, toinen tyttärestä ja kolmas silakkapihveistä – joihin neljäs meinaa tukehtua 😀 Mä taas olen kuullut aika monelta, että kalakeitto oli koulussa kammotus, jota on syöty oksennus kurkussa, ja pelkkä keiton ajattelu saa aikaan sen yökkimisrefleksin. Luulen, että itselläni kyse on samanlaisesta tunnemuistosta. Pelkän käryn hajun ajatteleminen saa kurkkuuni sellaisen fyysisesti kuristavan tunteen, ja nieleminen on vaikeaa.
savusuolaa
Seuraavalla kerralla, kun kokkaan julkisesti, haluan ehdottomasti tehdä tätä kalaa:
https://www.youtube.com/watch?v=fxXVcfk8hsU