Totuus pitaleivän takaa

Meillä syötiin eilen illalliseksi kanapitaleipiä.

Instagramissa julkaistu kuva:

Ja miten se sitten todellisuudessa meni:

Ruokalistalla lukee kanapitaleivät. Kaivan broilerin koipireidet jääkaapista ja avaan paketin todetakseni sen sisältävän vain kaksi koipireittä – koko homma alkaa jo tässä vaiheessa kaatua vähän nokalleen. Onneksi Hilda juuri vähän aika sitten päätti olla tykkäämättä kanasta, joten mulle ja Einolle kahdesta koivesta riittää varmasti. Hilda syökööt sitten vaikka kasvispihvejä. Lyön kanat vuokaan, öljyä, suolaa ja pippuria perään, hieron nahkaan vähän jeeraa ja heittelen parvekkeelta mintunoksia perään. Maustekaappi pullistelee myös valkosipulia, joten leikkaan kahdesta yhdistelmäsipulista kannet pois ja asettelen kivasti vuokaan. Kuva, vuoka uuniin ja lasten kanssa hiekkalaatikolle.

Hiekkalaatikkoreissu venyy ja venyy. Lapset heittäytyy vuoron perään hiekkalaatikkoon ja kieltäytyy yhteistyöstä. Kun vihdoin päästään sisälle, on reidet olleet yli 1,5h uunissa ja kaikilla on jo ihan järjetön nälkä. Otan vuuan pois uunista, valkosipulit on palaneet ja kanoista näkee jo päällepäin niiden kuivuneen. Käsienpesu, lapsille Pikku Kakkonen auki ja ruuanlaittoon.

Ruoka on teoriassa tosi simppeli. Kana on valmista, se pitää vain repiä irti luista, pitaleivät on valmiina, ne täytyy vain lämmittää ja kastikkeen vääntämiseen menee minuutti. Mutta kun yhtälöön lisää yhden 1v 3kk, joka roikkuu ulisemassa toisessa jalassa ja yhden 2v 4kk jota ei voisi tällä hetkellä Pikku Kakkonen kiinnostaa yhtään, saan näihinkin vaiheisiin kulumaan yli 20 minuuttia aikaa.

Broilerin lihat katoaa pöydältä sitä mukaan kun saan ne luista irti, neiti nirsoilijakin alkaa yhtäkkiä rakastaa erityisesti juuri kanaa ja kun käännän selkäni, on toisen koiven kaikki lihat syöty jo ennen kuin istutaan pöytään. Lapset tuoleihin, Hilda ronklaa ja vaihtaa jakkaraa ainakin kolmesti, Eino karjuu kun ei saa sillä samalla hetkellä ruokaa ja minä poltan käteni uuninpeltiin. Lapsille kanaa ja partaäijästä tehtyä minttukastiketta lautaselle ja uuniin kuvaneiden pitaleipien kimppuun.

Leipä on niin kovaa, ettei kumpikaan kakaroista pysty syömään sitä. Kun kaivan korvaavaa tuotetta pakkasesta esiin, kaataa Hilda maitolasinsa ja Eino tästä innostuneesta heittelee omaa mukiaan pitkin lattioita. Ärähdän lapsille, Hilda poistuu mielenosoituksellisesti huoneeseensa ulvomaan ja Einolla on edelleen nälkä.

Jääkaapin hätävarakasvispihvit mikroon, maitojen siivoaminen lattialta ja Hildan kanssa sopiminen. Lapset takaisin pöydän ääreen, kasvispihvit naaman eteen ja parvekkeelle hakemaan tuoretta minttua omaan annokseen. Hilda alkaa kiljua kuin sikaa pistettäis, kasvispihvi on kuulemma kuuma, hän ei halua syödä, hän haluaa syliin, Hilda komentaa Einoa, Eino alkaa huutaa ja minä seison parvekkeella katselemassa hiekkalaatikolla istuvaa äitiä, joka juuri huokaisi, että onneksi päiväkoti aukeaa ensi viikolla. Tajuan, että lapsilla ei edelleenkään ole syksyksi hoitopaikkaa ja palaan sisälle tutkimaan katastrofialuetta.

En ole ihan varma, onko kumpikaan lapsista loppujen lopuksi syönyt mitään muuta kuin kanaa, mutta en jaksa taistella. Kiitokset, Pikku Kakkonen auki ja oman pitaleivän kimppuun. Leipä on kova kuin kivi ja kastiketta liian vähän, mutta kaiken voi onneksi peittää kourallisella tuoreita yrttejä. Näyttää sitten Instassa kivalta.

Nappaan kuvan, haukkaan kivileipääni ja samalla tönään kyynerpäälläni Hildan maitomukin toisen kerran lattialle.

No. Pääasia, että näyttää siellä Instassa kivalta.