Nimittäin raha. Tai ehkä paremminkin sen puute.
Tätä voisi fiinisti kutsua toivepostaukseksi, niin usein multa kysytään, että millä rahalla me oikein eletään. Pessimisti minussa kuitenkin kutsuu tätä avautumiseksi, joka sai alkunsa, kun perjantain ja lauantain välisenä yönä klo 01.03 heräsin siihen ajatukseen, etten ole toimittanut viime kuun starttirahahakemusta TE-keskukselle.
Tehdään ihan alkuun selväksi, että rakastan ammattiani ja tiedän tehneeni valintani itse. Tiedän, että Afrikassa lapsia kuolee AIDSiin ja tiedän, että aina on ihmisiä joilla menee huonommin kuin meillä. Tiedän, että hoitoalalla saisi varmemmin töitä ja tiedän, että meidän perheen ammatilliset ratkaisut ei ole millään tasolla taloudellisesti kannattavia. Tiedän kaikenlaista, mutta käytännöntasolla toimiminen ei ole se mun juttu.
Mikä se mun ammatti sitten on? Tutkintonimike on Medianomi (AMK) ja olen valmistunut mediatuottajaksi. Jos olisin kuin muut opiskelukaverini, työskentelisin televisiossa tai elokuvissa ja koittaisin raapia elantoni sieltä kasaan. Koska en ole, someilen päivät pitkät ja leikin elättäväni itseni sillä. Käytännössä kai voisin tehdä mitä tahansa, enkä koe opiskelujen valmistaneen mua varsinaisesti mihinkään tiettyyn ammattiin. Ehkä ennemminkin antaneen eväät ja perustiedot erilaisista kulttuurialoista, ammattitaito ainakin tällä alalla syntyy vasta tekemällä töitä. Tapahtumatuottajan/markkinointituottajan historialla voinen siis sanoa olevani jonkinlainen kulttuurin sekatyöläinen. Ymmärrän viestintää ja markkinointia, mutta osaan pyörittää exceliä ja värikoodata työvuoroja.
Kun keväällä päätin heittäytyä yrittäjäksi – taas – sain sekä todella kannustavaa palautetta että epäileviä kommentteja siitä, että noinkohan somekonsultoinnilla voi elättää itsensä. Noille pessimisteille tiedoksi, että elättää voi, mutta herroiksi ei todellakaan voi elää. Päinvastoin.
Perheessä, jossa on kaksi freelancer/yrittäjä/kevytyrittäjä/kulttuurialan ihmistä, ei ole vakituisia tuloja. Tai on. Hoitoraha 360€ kuussa, starttiraha (joka päättyy lokakuussa) 470€ kuussa ja lapsilisät 120€ kuussa (makselen lapsilisistä huoletonta opiskelijaelämääni pois – minkä taakseen jättää jne. Terkkuja vaan Kelan perintäyksikköön!). Ottaen huomioon, että pelkästään meidän asumismenot on 1000€ kuussa, ei noilla kiinteillä tuloilla juurikaan juhlita. Kun siis sanon, ettei meillä ole rahaa, niin se tarkoittaa ettei meillä ihan oikeasti ole rahaa. Siis ei senttiäkään. Eikä mitään hajua siitä, koska rahaa seuraavan kerran saa.
Mitä meidän kiinteisiin kuluihin sitten kuuluu? Asumisen lisäksi tietysti ruoka, johon meillä menee vähintään noin 600 euroa kuussa. Mun pakolliset yrittäjyyteen liittyvät vakuutusmaksut ja verot on noin 400 euroa kuussa, näiden päälle kaikki puhelin- ja visalaskusilppu on toiset 400 euroa ja lainat yhteensä 600€. Rahaa pitäisi siis joka kuukausi saada sisään melkein kolme tonnia – nyt varmaan ne sairaanhoitajat ja putkimiehet ruudun toisella puolen ihmettelee, että mitäs vaikeaa siinä nyt on?
Sitä minäkin itseasiassa ihmettelen. Kun perustin yritykseni, olin aivan varma, että sosiaalisen median konsultoinnille olisi tilausta niin, että asiakkaita tulvisi ovista ja ikkunoista. Ja kyllä, tilausta olisikin, ongelma vaan on se, etteivät yrittäjät ole valmiita maksamaan konsultoinnista. Tämä on itseasiassa varmaankin kaikkien asiantuntija-ammattien haaste: miten myydä se oma osaaminen ja ammattitaito asiakkaalle niin, että hän haluaa tuosta osaamisesta maksaa? Siinä – tai myynnissä yleensä – olen superhuono ja sitä pitäisi petrata ihan hirveän paljon, jos tällä joskus aikoisi oikeasti tehdä rahaa.
Toinen ihan selkeä haaste on se, että teen ihan valtavan paljon töitä ilmaiseksi. Koulutan opiskelijoita ja teen kouluvierailuja, joista yleensä käteen jää haalea työpaikkaruokalalounas, jos sitäkään. Aloitin vuoden alussa Tammerkosken Nuorkauppakamarin koejäsenenä ja kamaritoiminnan kautta olen päässyt mukaan todella moneen kiinnostavaan ja ammatillista osaamistakin kehittävään projektiin – ja kyllä, jälleen kerran ilmaiseksi. Ihan mahtava tällä viikolla startannut TASAN -kampanja pyörii sekin vapaaehtoisvoimin, puhumattakaan eräästä blogiinkin todella olennaisesti liittyvästä projektista, johon käytetyt työtunnit saa ehkä joskus vuosien päästä takaisin.
Joku varmaan pitäisi mua hulluna, mutta musta se on kaikkea muuta. En voi millään käsittää niitä ihmisiä, jotka haaveilee lottovoitosta, että saisivat jäädä pois työelämästä ja makailla kotona vuodesta toiseen. Itse haaveilen lottovoitosta, jotta voisin sillä rahoittaa kaikkia mielenkiintoisia projekteja ja yhteiskunnallisesti merkittäviä hankkeita, maksaa kaikki velat pois, pyörittää normaalia arkea ja palkata kodinhoitajan huolehtimaan meidän kodista ja lapsista.
Koska niin, tähän palettiinhan kuuluu kaikista olennaisimpana osana kaksi lasta. Kaksi kotihoidossa olevaa lasta.
Olin viime talveen saakka vankkumattomasti sitä mieltä, että meidän lapset menee päiväkotiin ja piste. Sitten Hilda kävi kokeilemassa, mutta se ei oikein sujunut niinkuin me toivottiin ja lykättiin hoidon jatkamispäätöstä ensin kuukaudella, sitten parilla ja lopulta melkein vuodella. En olisi kuunaan voinut kuvitella olevani sitä mieltä, että noiden kahden palleron paras hoitopaikka olisi koti, mutta niin vain sitä on mieli senkin suhteen muuttunut. Nyt syksyllä hoitokuviot muuttuvat vähän, mutta pääsääntöisesti muksut ovat silti kotona vanhempien tai palkatun lastenhoitajan kanssa. Ja fiksuimmat osaavatkin laskea siitä, että miten paljon työskentelytunteja sille kotona olevalle vuorokauteen jää.
Koska mieheni työskentelee äänimiehenä, on kesä hänen alallaan melkoista sesonkia. Se tarkoittaa siis sitä, että esimerkiksi elokuusta hän on kolme neljäsosaa kuusta poissa kotoa, ja minä, varsinainen kodinhengetär, pyöritän arkea täällä. (Ehkä se on ihan reiluakin, miehen töistä kun maksetaan palkkaa ja meikkis lähinnä harrastelee työntekoa..) Käytännössä siis minä olen se äiti, joka kärrää lapset leikkipuistoon ja istuu penkille lukemaan sähköposteja. Joka vastaa kaikkiin puheluihin, että voinko soittaa yhdeltä takaisin ja jonka hermoja alkaa todella kiristää, jos penskat osoittavat pienimpiäkään merkkejä päiväuniajan venymiselle. Se, joka deadlinejen painaessa päälle lasten katsoa kolme tuntia Pikku Kakkosta ja joka avaa tietokoneen jälleen kun saa kakarat unille.
Tällä viikolla olen tehnyt joka päivä kotitöistä ja lastenhoidosta koostuvan 12h työpäivän päälle vielä vähintään 6h yövuoron koneella. Koko paletti on niin viimeisen päälle hiottu, että pienetkin muutokset voi romuttaa kaiken. Kuten vaikka se, että nukahdan itsekin kun nukutan lapsia päiväunille (2h tehokasta työaikaa hukkaan heitetty) tai joku sairastuu (niinkuin nyt tällä viikolla me kaikki kolme). Kukaan ei korvaa sairastumista, ei omaa eikä lasten. Minä en voi soittaa mihinkään ja pyytää vapaata, mulla ei ole kumppania joka voisi myöskään tehdä sellaista, enkä minä voi asiakkaalle ilmoittaa, että nenä vuotaa, lykätään tätä teidän kamppista.
Mutta kaikesta siitä säätämisestä, unettomista öistä ja rahattomuudesta huolimatta nautin tästä. Olen nyt varmaan sitten sitä pullamössösukupolvea, jolle rahaa tärkeämpää on vapaa-aika, perhe ja mielekäs työ, mutta olkoon sitten niin. Tämä on meidän valinta. Meillä ei ole autoa, me ei matkustella ja me asutaan ahtaasti. Mutta me ollaan siitä onnellisessa asemassa, että ollaan voitu valita meidän unelma-ammatit. Tai voitu ja voitu, kunhan on valittu vain. Ja siitä onnellisessa asemassa, että meillä on ihan mieletön tukiverkko, joka mahdollistaa kaiken tämän sekoilun. Säännöllisin väliajoin pyöritellään ajatusta töiden perässä Helsinkiin muuttamisesta, mutta toistaiseksi järki on voittanut. Helsingissä me oltaisiin yksin, eikä tämä sirkus toimisi mitenkään ilman meidän kummankin sisaruksia, ystäviä ja vanhempia.
Kysyin tuossa yksi päivä Hildalta, että mitä iskä ja äiti tekevät työkseen. ”Isi puuhailee pikkuisia hommia ja äiti vaan kirjoittaa tietokoneella.”
Aika hyvin tiivistetty.
Rosanna - Naiseudesta
Tosi kiinnostava kirjoitus! Mutta hei, älä turhaan sano harrastelevasi työntekoa, sähän olet alasi rautainen ammattilainen. Sehän on vaan hyvä, jos työnteko tuntuu harrastukselta, mutta se ei silti TEE siitä harrastusta. Toivottavasti ne maksavat asiakkaatkin sen tajuaisivat.
Emmi
Niin varmaan. Voittajayhdistelmä tää huijarisyndrooma ja yrittäjyys. Win!
Pau - Luovimista
Voihan raha! Olisipa tosiaan kiva, jos työtä voisi tehdä pelkällä intohimolla ja raha kulkisi siinä mukavasti mukana, aiheuttamatta sen enempää vastarintaa ja mahdollistamalla kohtuullisen mukavan elämän. Sitä lottovoittoa odotellessa täälläkin! Kyllä sitten voisi tehdä yhtä ja toista innostavaa ja hyödyllistä 🙂
emminuorgam
Just näin! Ja hei, hieno kuva! <3
Vuoden tai kahden bloggaaja - EMMI NUORGAMEMMI NUORGAM
[…] koko ajan, että jään tästä kiinni. Olen tainnut ennenkin kirjoittaa työhön liittyvästä huijarisyndroomasta, mutta todellisuudessahan se huijarisyndrooma koskee ihan koko persoonaani. Mitä jos kaikki […]
Lattemamman syyllisyydentunto - EMMI NUORGAMEMMI NUORGAM
[…] sekalainen elämäntilanne saa mut tuntemaan oloni syylliseksi päivittäin. Milloin sen vuoksi, etten ole tuottava […]