Tämä sekalainen elämäntilanne saa mut tuntemaan oloni syylliseksi päivittäin. Milloin sen vuoksi, etten ole tuottava työntekijä enkä tee ympärivuorokautisia työpäiviä. Milloin siksi, etten nauti kotiäitiydestä eikä hiekkalaatikkoleikit voisi vähempää kiinnostaa. Milloin siksi, etten ole tulosorientoitunut ja innovaatiodiipadaapaa länkyttävä pienyrittäjä ja milloin ihan vaan siksi, että satuin saattamaan tähän maailmaan kaksi ihmistä lisää.
Lasten päivähoidon aloittaminen vei tämän syyllistymisen kuitenkin ihan uudelle tasolle. Niinä päivinä, kun jatkan tarhan pihasta suoraan työpaikalle tekemään suorittavaa, fyysistä työtä, en ehdi ajatella asiaa, mutta sellaisina päivinä kun on tarkoitus tuottaa sisältöjä, tekstiä, hankkia uusia asiakkaita tai jatkaa olemassaolevia projekteja, se iskee jo kotiovella.
Olen varma, että pääni yläpuolella keikkuu värivaloin koristeltu kyltti, jossa lukee ”LATTEMAMMA” ja jokainen vastaantulija katsoo arvostelevasti, että tuossa tuo laiska lehmä vie lapsensa tarhaan jotta voi sitten rauhassa juoda kahvia. (Mikä tietysti osaltaan pitää paikkansa – join tänään aamukahvikupilliseni lämpimänä ensimmäistä kertaa tässä kuussa. Se tosin ei ollut lattea, vaan ihan vaan Juhla Mokkaa.) Tekisi mieleni sopertaa jokaiselle vastaantulijalle, että en mää muuten, mutta kun mun miehellä on tässä kuussa ollut jo 18 reissupäivää ja lapset olleet aika paljon kipeänä ja väsyttää tosi paljon ja taas välillä itkettääkin ja kai mullakin on oikeus siihen kahvikuppiin eikä nää ole täällä joka päivä ja lupaan olla laittamatta illalla piirrettyjä ja olla läsnä.
Viime ajat Sipilä ja muut keski-ikäiset setämiehet ovat meuhkanneet yhteiskuntasopimuksesta ja työajan pidentämisestä. Se johtunee siitä, että Sipilä ja muut keski-ikäiset setämiehet elävät sellaisessa kuplassa, jossa ihmisillä ylipäänsä on jokin työaika. Setämiehillä ei ole pieniä lapsia, tai vaikka olisikin, niin setämiehillä on Kunnon Vaimot™, jotka eivät todellakaan ole mitään lattemammoja vaan hoitavat lapset hautaan saakka kotona, jolloin setämiesten ei tarvitse pohtia sellaisia asioita, kuin päivähoito. Tai oikeastaan tarvitsee, mutta silloinkin siihen liittyy vaan adjektiivit ”enemmän ja pidempään”, koska Suomen varhaiskasvatushenkilöstö koostuu lähinnä kyborgeista, jotka pystyvät huomioimaan kymmenien lasten tarpeet yhdellä kertaa.
Olen tajunnut, etteivät Sipilä ja setämiehet (Sipikset – oiva humppabändin nimi, saa lainata) oikein ymmärrä, millaista täällä tavallisten ihmisten arjessa oikein on. Ei meillä ole ollut vakituisia työpaikkoja, -aikoja tai työnantajia sitten vuoden 1994. Ei meillä ole mitään mistä pidentää. Ei meillä ole mitään mistä karsia. Meillä on silppua, jota kutsutaan pätkätöiksi, meillä on jatkuva pelko siitä, millainen kirjekuori postiluukusta kolahtaa ja meillä on loputtomia, turhia työhaastatteluita, joista ei ole tarkoituskaan palkata ketään.
Tai onhan meillä. Meillä on jatkuva syyllisyydentunto siitä, ettemme tee tarpeeksi töitä, lisäänny, palaa takaisin töihin, hoida lapsia kotona, tuota, tehosta, ole nöyriä ja näkymättömiä – kaikkea yhdellä kertaa. Että me muka haluamme valita. Että me haluamme oikeuden päättää itse, tehdä valintoja ja nähdä elämämme kokonaisuutena.
Se meillä on. Se helvetin syyllisyydentunto.
Kuvat Pikkubistro Kattilasta, jossa kävin tänään sipiksiä uhmaten lounaalla. Yksin. Tapaamisteni välissä. Join lasin viiniä – ihan liian kalliin lasin viiniä – ja istuin omatuntoni kanssa ikkunapöydässä. Se tuntui syntiseltä, väärältäkin. Se oli yhden naisen hiljainen protesti.
