https://www.facebook.com/mtv3suomi/videos/901436063260080/?pnref=story
”Eihän tossa oo mitään järkeä. Menisit parempiin töihin!”
Käsi ylös, kuinka moni on viime aikoina lukenut uutisista tai Facebookista, kuinka työttömät ovat A. laiskoja B. ahneita C. laiskoja ja ahneita? Kuinka ihmisten pitäisi vaan mennä töihin ja lopettaa se kotona makoilu, töitä kyllä on jos niitä viitsii tehdä. Yleensä edellä mainittuja asioita sanovat ihmiset ovat niitä, jotka eivät koskaan ole olleet työttömänä – siinä kuplassa on varmasti helppo elää illuusiossa, jossa kaikki saavat töitä, kun vaan ”menevät töihin”.
Olen miettinyt tuota töihin menemistä viime aikoina aika paljon. Starttirahakausi lähenee loppuaan ja yrittäjänä tipun kaiken sosiaaliturvan ulkopuolelle. Verottaja muisti perhettämme aika hillittömällä mätkylapulla, kesän kiireinen festarikausi on ohi ja vuokralaiset lähtivät asunnostamme. Jotta me pysytään edes jotenkuten pinnalla, olisi sinne kuukausipalkallisiin töihin pakko mennä nyt aika pian.
Olen siis selannut Molia todella ahkerasti. Ihan avoimin mielin, kaikkia avoimia paikkoja katsellen. Työpaikkoja on kahdenlaisia: niitä, joihin vaaditaan X alan koulutus ja paljon työkokemusta ja niitä, joiden palkalla ei elä.
Ensimmäiset ovat vähemmistössä. Niihin lukeutuvat kaikki minua kiinnostavat työpaikat kulttuurin, markkinoinnin tai viestinnän parissa, mutta asiantuntijahommien lisäksi myös kaikki puutarhanhoidosta kiinteistönhuoltoon ja kotiteattereiden myynnistä johdon sihteeriksi.
Jälkimmäisiä tarjolla on paljon: puhelinmyyjiä, feissareita ja siivoojia. Näihin ei vaadita koulutusta, mutta niistä ei myöskään makseta sellaista palkkaa, jolla voisi nelihenkisen perheen elättää. Se sama raha, jolla nyt kituuttelee lasten ollessa pääasiassa kotihoidossa, ei riitä enää siinä vaiheessa, kun perheen vanhemmat ovat työelämässä. Aina siis työn vastaanottamisen kannattamattomuus ei ole perusteltavissa vain sillä, että työkkäristä jollain ihmeellisellä tavalla saisi niin paljon rahaa, ettei minimipalkkatyötä kannata ottaa vastaan. Siihen liittyy myös kaikki muu: työmatkojen kustannukset, aikataulujen sovitteleminen ja työvuorojen venkslaaminen, lasten päivähoito – sekä niinkin yksinkertaiset asiat kuin vaikka vaatehankinnat, lasten ulkovaatteet, kerhoreput ja tossut.
Taloudellisen puolen lisäksi olen myös paljon miettinyt sitä, onko ihmisellä oikeus tehdä itselleen mielekästä työtä vai onko otettava vastaan se homma, jonka sattuu saamaan? Että onko mulla oikeus edes elätellä toiveita siitä, että työllistyisin omalle alalleni – tai edes välillisesti sille – vai onko sellainen toive jäänne jostain, mitä ei enää ole? Onko niin, että Kunnon Kansalaisen on mentävä puhelinmyyjäksi (kuka edes ostaa puhelinmyyjältä mitään?!) vaikka ei osaisi alkuunkaan myydä? Tai kouluttauduttava lähihoitajaksi vanhustyöhön, vaikka ei ole tippaakaan hoiva-alan ihminen? Eikö sillä logiikalla olisi parasta vain alunalkaenkin arpoa opiskelupaikat 16-vuotiaille ja unohtaa kaikenlaiset motivaatiotekijät?
En ole aiemmin tajunnut, miten kuluttavaa työttömyys voi ihmiselle olla. Kun koittaa muutenkin raapia sirpaleista identiteettiään kasaan ja etsiä kaikkien niiden kakkavaippojen alta sitä Oikeaa Itseä, ei varsinaisesti auta, että keikkuu työllisyystilanteensa kanssa soutuveneessä keskellä myskyistä Atlanttia.
Toisaalta taas olen tajunnut tämän vuoden aikana, että olen ihan ensisijaisesti ihminen, jonka on saatava tehdä töitä. Ajatella, käyttää aivojaan, käydä keskusteluja, ratkoa ongelmia, selättää haasteita ja luoda jotain uutta. Entistä vähemmän ymmärrän niitä ihmisiä, jotka haaveilevat lottovoitosta, jotta voisivat sen turvin jäädä töistä pois. Alan olla kohta siinä pisteessä, jossa jokainen lähipiirin positiivinen työllistymisuutinen tuntuu saksipotkulta palleaan ja jossa jokaista downshiftaavaa tuttua tekisi mieli ravistella: ”Ymmärrätkö miten onnekas olet, kun sulla on työpaikka?!”
Onneksi Hesarissa luki viime kuussa, että etenkin viestintäaloilla on pulaa alan asiantuntijoista, niin ei tarvitse vielä vaipua epätoivoon. Enää pitäisi löytää kaikki nuo tuhannet avoimet työt. Anyone?
Piipa
Jaan näkemyksesi. Valmistumisesta kohta neljä vuotta, pätkätöitä kolme ja puoli vuotta. Olen lähtenyt töihin torstaiaamuna kello 8:30 työnnettyäni juuri ostoskärryt sisään Prismaan tarjouslihojen toivossa, kun puhelin soi: ”Pääsetkö tunnin sisään?” Pääsen. Tuo pätkä kesti kolme päivää.
Pisimmillään olen ollut yhdessä paikassa 10 kuukautta. Ensin 6kk sopimuksella, joulupyhien yli työttömänä ja sitten kevätkausi 4kk sopimuksella. Lyhyimmät pätkät on noita kolmen päivän sopimuksia, jolloin loikin osastoilta tai yksiköiltä toisille. Lähtövalmius on aamulla alle tunnin luokkaa. Herään kuuden jälkeen, hoidan aamutoimet ja lapset kouluun ja odotan soiko puhelin tänään. Ai ei soinut, mitäs tässä sitten tekisi.
Ystävä soittaa, lähdetkö marraskuussa katsomaan stand upia Turkuun, varaanko liput? Älä varaa mulle, en tiedä jos vaikka olen töissä. Jos vaikka lähtöaamuna puhelin soi. Ei voi tietää, ei uskalla suunnitella mitään.
Luojan kiitos talouden menot on mitoitettu minimitulojen mukaan. Yhden ihmisen palkan tai kahden työttömän tulojen mukaan. Asuntolainalyhennys on maltillisesta asunnosta maltillinen, kaupassa käydään tarkka lista toisessa ja puhelimen laskintoiminto toisessa kädessä.Suurempiin hankintoihin säästetään, ja jos jokin katastrofi iskee ennenkuin suunniteltu hankinta ostetaan, säästöt käytetään akuuttiin tarpeeseen. Ja taas alusta.
Toivon todella lottovoittoa jotta voisin hetkeksi hellittää, heittää ruutuvihkolla vesilintua (sitä tekolammen muovikammotusta). Ruutuvihko, johon olen kartoittanut talouden menoarvion puoleksi vuodeksi eteenpäin kaikkine tulevine tarvehankintoineen. Paino sanalla tarve.
Laitoin juuri taas yhden työhakemuksen menemään. Niitä lähtee viikoittain. Haastatteluun olen päässyt kahdesti. Hyviä kokemuksia, ei muuta. Olen ollut pidetty sijainen, mutta ikäväkseni minulta puuttuu virallinen pätevyys alalle jolla olen sijaistanut. Yritin opiskelua työnhaun ohella, mutta työpätkät sattuivat kontaktipäivien ja -tuntien päälle niin usein ettei opinnoista tullut mitään. Ehkä myöhemmin, kuka ties, mutta vielä en ole heittänyt kirvestä kaivoon. AIna kun ote on ollut lipeämässä, on taas puhelin soinut.
Nyt minulla on pöydällä sopimus kolmeksi kuukaudeksi. Vuorotteluvapaan sijaisuus. Hankintalistalla pyykkikone ja sänky.
Työ tekee vapaaksi, sillä jos on töitä, on jokin tarkoitus olemiselle. En aiko koskaan jäädä eläkkeelle, vaan jatkan vaikka asiantuntijatehtävissä siihen saakka kun kuolo korjaa. Olen saanut olla ihan tarpeeksi eläkkeellä tässä pätkien välissä. Kotona olo ei ole kivaa kun se on pakkopullaa, samat rutiinit toistuu, samat maisemat koska niitä ei ole varaa eikä mahdollisuutta vaihtaakaan. Jokaista vakipaikassa työtään valittavaa morjestaisin, että vaihdetaan. Ei ketään väkisin töissä pidetä, ei kukaan ole korvaamaton. Minä voin tulla ja menestyä sinun työssäsi, jos minulle se mahdollisuus suotaisiin. Yrityksen puutteesta se ei ainakaan ole kiinni.
emminuorgam
Voitat kyllä mennen tullen. En ymmärrä, jatkuvasti keuhkotaan siitä, ettei ole tarpeeksi opettajia mutta sitten alalla olevat ei työllisty – ei käy kateeksi.
Tämä pätkätyökulttuuri on kyllä ihan käsittämätön. En ymmärrä, miten meillä voi olla aloja – usein niitä tärkeimpiä: hoitoala ja opetusala – joilla pätkätyöt, määräaikaisuus, epäsäännöllisyys ja huonot palkat on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Edelleen, vuosien jälkeen.
rilla
Olipa kiva et löysin juuri tänään tällasta vertaistuki-luettavaa, kun sain viestin ”et tullut valituksi tehtävään ”- ehkä osasin arvata kun ei edes kutsuttu haastikseen. Duuni oli sellainen josta on vuosien kokemus ja jossa olisin ollut tosi hyvä. Mutta ei.
Olen samalla alalla kuin sinä, ollut näissä hommissa 22-vuotiaasta, oon melkein 30 ja jo kerran YT-saneerattu. Ei ole helppo ala, mutta kun en osaa enkä halua tehdä muuta. Olen oikeasti todella hyvä, arvokas työntekijä, olen aina ollut. Lopettelen juuri toista, työn ohessa osittain tehtyä, korkeakoulututkintoa, minkä jälkeen täytän lähes kaikki mahdolliset pätevyysvaatimukset. On paikkoja mitä hakea, mutta niin on hakijoitakin. Koska olen nainen ja lapsentekoiässä, olen aina hauissa altavastaajana. Vuosi sitten olin kuuntelemassa n. 45-vuotiaan naisyrittäjän luentoa yrittäjyydestä, hänkin sanoi suoraan että ”sellainen sääntö minulla on etten palkkaa sen ikäistä naista joka saattaa tehdä lapsia.”
Suomen työmarkkinassa on paljon vikaa, tiedän sen ja olen tehnyt itsekin tutkimusta siitä. Ei täällä ole työvoimapulaa, täällä on miespuolisista orjista pulaa (heh kärjistys). Ja joo, vakipaikassa leipiintyneille sanoisin, että ovesta ulos ja motivoituneempi tilalle, varsinkin ulospäin näkyvissä hommissa. Mun mielestä jokaisen vakipaikassa olevan pitäisi tietyin väliajoin myös kirjoittaa edes hakemus omaan duuniinsa. Etenkin niiden jotka kehottaa kaikkia vaan ”menemään töihin.” Hah.
Koska olen itse juuri sillä omalla alallani, määrittyy myös identiteettini väkisin osittain ammattini kautta. Tää töiden välissä roikkuminen onkin todella pahasta henkisesti, varmaan vähän liikaakin tulee mietittyä ja kyseenalaistettua kaikkea kun tuntuu ettei vaan riitä. Taloudellisia huolia ei onneksi (vielä) ole koska esim. mistään lapsista en ole uskaltanut edes haaveilla toistaiseksi.
Mutta tsemppiä ja teflonia pintaan! Pakko luottaa siihen että ajan myötä se napsahtaa kohdalle.
emminuorgam
Taisin olla samalla yrittäjyysluennolla, tai samaa signaalia mäkin olen saanut. Mun risti on kaksi pientä lasta, vaikka koitan aina vakuuttaa, että mulla on tasavertainen mies, joka hoitaa lapsia ihan yhtälailla kun minäkin. Ei riitä, mää olen riski, 10 vuoden päästä lakkaan olemasta. Siinä on sitten 10 vuotta tehokasta työaikaa, kun 50 lähentelevä nainen alkaa olla jo pois muodista ja joutuu taas markkinoiden ulkopuolelle.
Komppaan sua myös tuossa: määkin olen hyvä työntekijä. Ihan aidosti olen. Olen ahkera, opin nopeasti, teen mitä tahansa ja haluan haastaa itseäni. Mutta joku ei natsaa. Olisipa ihana tietää, että mikä.
Huoh
Jaa katos vaan, onko se meikä joka tän kirjotti (miinus lapset)? Eli samoja fiiliksiä täälläkin. Mää menin aikoinani lukioon siitä syystä, etten tienny mitä haluan tehdä. Kolme vuotta lukiota, enkä vieläkään tienny mitä tehdä. Olin 18, ajattelin pelata itelleni aikaa, kerätä kokemuksia; lähin au pairiksi, jonka piti kestää vuoden, mutta mainitsemattomista syistä loppuikin yhteisymmärryksessä vajaan parin kuukauden jälkeen. En edelleenkään tienny mitä haluan tehdä. Menin työkkäriin, töiden suhteen tarjottiin eioota, sain kuuden kuukauden harjottelujakson päiväkotiin, koska mulla oli jonkun verran lastenhoitokokemusta. Olin puolivuotta periaatteessa orjana, ”tienasin” muutaman euron päivässä samalla kun työnantaja pompotti mua sinne tänne – olinhan mää ilmasta työvoimaa. Tän jälkeen en vieläkään tienny mitä tehdä, lastenhoitoo nyt en ainakaan. Kesä meni, syksyllä alotin työkkärin työllisyyttä edistävän kurssin (HAHAHAHA), jossa opeteltiin täyttämään työhakemuksia ja kirjottamaan CV:itä – molemmat taitoja, jotka multa löyty. Kurssiin kuului parin kuukauden työharjottelu, jonka sain leffateatterista ja josta nautin aivan suunnattomasti. Tein käytännössä taas ilmaseks töitä, mutta mua ei edes haitannu, koska se oli niin kivaa työtä. Mutta eihän ne mua palkannut sen päätteeks. Vuoden lopussa pääsin säkällä suhteiden kautta jouluapulaiseks kaupan kassalle, parin viikon jälkeen sekin oli ohi. Jotenkin vuosi meni ohi, ilman töitä tai opiskelupaikkaa, koska en vieläkään tienny mitä haluan tehdä. Hain joka vuosi kouluun, pakon edessä, että pystyisin saamaan edes niitä vähäisiä tukia. Ikinä en päässyt kouluun, koska olin aina jollain tasolla liian huono niihin kouluihin, missä voisin kuvitella viihtyväni ja täysin epämotivoitunut kouluttautumaan ”vaan johonkin” alalle, ihan vaan siitä syystä, että olis edes ”jotain”. Seuraavana jouluna sain taas yhden parin viikon pätkän kassatyötä, en edelleenkään päässyt kouluun tai saanu mitään pidempiaikasta. Kesällä pääsin sinne samalle kassalle kesätyöntekijäks jälleen parin viikon sopimuksella. Tässä kohtaa olin niin loppu, aivan paskana, hajalla kaikesta ja halusin päästä pois. Päätin lähteä uudelleen au pairiks ja tällä kertaa hommat menikin putkeen, viihdyin vuoden, enkä muista koska viimeks olisin ollu yhtä onnellinen kun siellä. Koska vihdoin sain vaan elää. Edes pienen hetken sain olla miettimättä rahaa, omaa asuntoa, julkisten kulkuvälineiden vähyyttä, miten verotietolomakkeita täytetään ja vastaamatta sukulaisten kysymyksiin siitä, miksi en oo koulussa tai miksei mulla oo työpaikkaa.
Tulin 1,5 kuukautta sitten takas sieltä au pairin hommista ja alotin työnhaun siellä jo kesällä. Muutamassa kuukaudessa oon lähettäny lähemmäs sata hakemusta, kaikkee kahviloista bensa-asemiin, lastenhoitopaikkoihin, vaatekauppoihin, siivousfirmoihin, henkilökohtaseks avustajaks… You name it, siellä on hakemus. Niitä lähtee edelleen viikottain useampi kappale. Oon päässyt muutamaan haastatteluun, ne on menny hyvin, mutta ei oo valittu. Hakemuksia on kehuttu, oon mielestäni antanut erinomaisen kuvan itestäni ja joka kerran tuonut julki halukkuuttani oppia uutta, kehittyä ja päästä eteenpäin. Mahdollisuutta saada tehdä töitä. Samalla kaverit lomailee useempia kuukausia Thaimaassa töissä tienaamillaan rahoilla tai valittaa mulle siitä kuinka ikävää on, että on vaan neljä vuoroo töitä viikossa tai muuta vastaavaa. No aha, mulla ei oo mitään. Työttömyystukeakaan en saa, koska en tänä syksynä hakenut kun yhteen kouluun, koska en yksinkertasesti ollut tietonen, että olin niiden listoilla, koska ennen au pairiksi lähtöä mulla oli työpaikka. Naurettavinta mun mielestä on se, että oon kuulunut siihen ”jokaiselle alle 25-vuotiaalle työpaikka”-hankkeen kohderyhmään siitä saakka kun se on ollut olemassa, haen jatkuvasti aktiivisesti töitä, oon joka vuosi hakenut vaadittavat koulupaikat ja käynyt sekä näissä työttömyyttä edistävissä koulutuksissa että käytännössä mulle palkattomissa harjoitteluissa hakemassa sitä työkokemusta. Yksi itselleni tietämätön virhe ja mulla ei oo mitään tuloja. Asun 23-vuotiaana äitin kanssa, koska en saa töitä enkä voi muuttaa pois kotoo, enkä voi muuttaa edes tukien avulla pois, koska kukaan ei halua vuokralaisekseen työtöntä. Herään joka aamu kiitollisena siitä, että mulla on nää asiat mitä mulla on nyt, mutta samalla mää oon näin lähellä ihan täyttä syrjäytymistä, koska en tiedä kuinka monta ”valitettavasti emme valinneet sinua” viestiä jaksan vielä lukee. Mulla ei oo omaa autoo, julkinen liikenne täällä päin on huonoa, mun kaikki kaverit ja sosiaalinen elämä on Tampereella. Ja mää oon yksin täällä. Enkä voi tehdä asialle mitään. Yritän parhaani mukaan uskotella itelleni, että kyllä mää vielä jotain saan, jotain pysyvämpää tai että ens syksynä pääsen kouluun ja saan jotain rutiinia elämääni. Mää koen sen ansaitsevani. Mutta mää oon niin loppu tähän. Niin turhautunu. Niin vittuuntunu. Mitä muuta mää voisin enää tehdä? Ja mää kans kuulen ihan liian usein, esim. just äitiltäni sitä, kuinka ”nyt vaan pitäis löytää jotain” ja yleistä mutinaa siitä kuinka ei oo varaa valita. Mää en koe, että olisin nirso. En havittele mitään puheenjohtajan pestiä ja 18 euron tuntipalkkaa. Mää haluan vaan työn, josta maksetaan asiankuuluvaa palkkaa. Käytiin kaverin kanssa just keskustelu tästä asiasta ja hän sano, että ei halua tehdä töitä alle kympin tuntipalkalla ja pikaruokaravintolassa töissä ollessaan teki 7,5 euron tuntipalkalla töitä, joka oli ihan paskaa. Kyllä mää ton ottaisin. Kyllä mulle kelpais. Se on huomattavasti enemmän kun se neljä euroo päivässä mitä mää oon ”tienannu” niillä työkokeiluilla. Joista ei mitä ilmeisemmin oo ollu yhtään mitään vitun hyötyä. Tän kuun lopussa mulla on luvassa taas yhden viikon pätkäkeikka, sen jälkeen mää en tiedä mitä mää taas teen. Mää oon edelleen alle 25-vuotias, missä se mun luvattu työpaikka on?
emminuorgam
Ensiksi: ihan hirveän paljon tsemppiä, en kadehdi sunkaan tilannetta. Eikö työkkärin tai viimekädessä sossun kanssa pysty sopimaan mitään, että saisit edes jostain vähän rahaa?
Musta on huolestuttavaa, miten kaikkia näitä kommentteja yhdistää se, että nuoret (naiset) haluaisi tehdä töitä, on omasta mielestään hyviä ja ahkeria työntekijöitä ja ihan aidosti tekee töitä sen työllistymisen eteen. Ja silti ei natsaa. Mistä se johtuu? Miksi tää sama ongelma ei koske nuoria miehiä, vai koskeeko? Eikö siitä vaan puhuta?
Riia
Mahtava kirjoitus, ja niin sopi ku nenä päähän!
Oon ensimmäistä kertaa elämässäni nyt oikeesti työtön. Amk-koulutettu, 2 lapsen äiti, 29-v. Tänä vuonna mulla on ollut 8 työsopimusta samaan paikkaan, toukokuusta syyskuun puoleenväliin. Työt loppu ja sanottiin, että soitellaan. Oon vähän samassa tilanteessa kun eka kirjottaja, mitään ei uskalla suunnitella kun entä jos soitetaan töihin? Mies on koulutettu myös, ja hakenut töitä vuosia, vaan ei oo, ei oo. Se on kyllä niin perseestä, että käsketään mennä töihin, KUN MISSÄ NIITÄ TÖITÄ ON?? Johan sinne jo mentäskin! Ei oo omaa laiskuutta tää tilanne, mutta tyhjästä on harvinaisen paha nyhjästä.
emminuorgam
KAHDEKSAN SOPIMUSTA?? Miten se edes on mahdollista? Hnnnnnnghggh. Ja sitten ammattiliitot vänkää jostain hiton 15 minuutin työajasta, kun olisi asioita, joihin ihan oikeasti pitäisi puuttua ja helvetin nopeasti!
Riia
Vissiin 2 x päivän sopimus, pari 2-3pv ja sitten 2kk ja 2 x 3vko. :/