Erinomaisen ravintolaillallisen tunnistaa siitä, että voisi palata vaikka heti syömään ruokaa, jonka nauttimisesta ei ole kulunut paria päivää pidempään. Niinkuin nyt vaikka Masuuniin, jonne perjantaina pääsin vihdosta viimein syömään, vuosien odottelun jälkeen. Masuuni sijaitsee Sokos Hotel Ilveksen aulabaarin takana ja valitettavan usein mielletään ”vain” hotelliravintolaksi, vaikka se on kaikkea muuta kuin ketjuruokaa ja rucolanippuja lautaselle heittelevä bulkkipaikka. Itse olen vältellyt Masuunia lähinnä fine dining-kammoni vuoksi, mutta perjantaina rohkaisin mieleni ja otin kutsun* vastaan – onneksi otin, eipä jäänyt kaduttamaan.
Masuunin keittiöpäällikkönä on kesällä aloittanut Jarmo Kajander, sama mies, jonka keitoksia olen ennenkin ylistänyt. Kohokohtien haastattelussa Jarmo lupasi uudistaa listaa: Masuunin tunnusraaka-aineet kyyttö, kuha ja poro saisivat kyytiä ja lautaselle pääsisi muutakin kuin skandinaavisia makuja. Myös lähiruuan alleviivaamisen aika olisi ohi, uudella listalla pääroolia näyttelisivät yksinkertaisuus ja uskallus jättää annoksista komponentteja pois. Kiehtova lähtökohta, joka puhuttelee varsinkin meitä, jotka inhoamme 16 erilaisen kikkareen ja kökkäreen annoksia – minä ainakin haluan tietää ja tunnistaa mitä syön.
Rakastan ravintolassa käydessäni myös sitä, että minulle suositellaan ruokia ja juomia ja joku muu päättää puolestani. En missään määrin ajattele olevani kaikkien ruokien, raaka-aineiden ja viinien asiantuntija (itseasiassa aika kaukana siitä), joten nautin, kun joku muu yhdistää asiat puolestani ja saan keskittyä herkutteluun. Niin kävi nyt Masuunissakin – valitsimme seuralaiseni kanssa viiden ruokalajin menun, jota keittiö täydensi vielä muutamalla yllätyksellä, ja menun pariksi suunnitellun viinipaketin. Oikeastihan olen myös ihan surkea viinien kanssa: rakastan hyviä viinejä, mutta en tastingeista ja koulutuksista huolimatta koskaan löydä niistä niitä tuoksuja tai makuja, joita pitäisi löytää. Onneksi viinistä voi nauttia ilman jatkuvaa analysointiakin, ihan kuten ruuastakin.
Heti alkuruuista lähtien oli hyvin selvää, että Kajanderin mainitsema yksinkertaisuus todellakin tarkoitti yksinkertaisuutta. Missään annoksessa ei tainnut olla yli viittä komponenttia, vaan ne olivat hyvin simppeleitä: keittiön tervehdyksenä kurpitsakeittoa mustaherukalla ja smetanalla, alkuruuiksi silakkaa, perunavaahtoa ja pekonia sekä härkätartaria, punajuurta, kirjolohenmätiä ja keltuaista.
Ja pakko sanoa, että annokset olivat herkullisia. Tuo tartar oli jotakin niin taivaallista, että mieleni teki kontata keittiön ovelle itkemään. Tartar on minulle yleensä aika haastava, monestakin syystä. En voi sietää kananmunaa enkä toisaalta pidän raa’an lihan koostumuksesta. Tässä annoksessa kumpikaan ei kuitenkaan haitannut: mäti, punajuuri ja häränliha olivat todella erikoinen, erikoisen loistava yhdistelmä, jota ylistimmekin henkilökunnalle useampaan otteeseen. Pidin myös silakka-annoksesta todella paljon, ja toivon, että mahdollisimman moni silakanvihaaja pääsisi maistamaan annosta. Silakka oli kaukana ruotoisesta ja tikkuisesta koulun silakkapihvistä, ja marinointi oli muuttanut sen ihanan mureaksi ja pehmeäksi, melkein kuin lihaisaksi pihviksi. Kulinaarikaksonen lennähti annoksen myötä suoraan mökkiterassille, jolla syötiin kesän ensimmäisiä uusia pottuja ja kalaa toppatakki päällä.
Pääruoka, Turskaa, valkoisia kasviksia ja tamarindia, olikin sitten meille kummallekin menun ainoa pettymys. Tamarindi, paksoi ja seesaminsiemenet olivat hauska ajatus, ja veivät annoksen heti jonnekin lähi-idän suuntaan. Turska kuitenkin oli hiukan tylsä kala, ja menun kalapainotteisuus alkoi pääruualla tökkiä. En voinut olla miettimättä, millainen esimerkiksi se herkullisen kuuloinen ankka-annos olisi ollut ja jopa haaveilin mieluummin maa-artisokkapuurosta kuin turskasta.
Pääruuan jälkeen oli aika siirtyä juustoihin. Meille ehdotettiin juustojen vaihtamista toiseen yllätysjälkkäriin, mutta juustonrakastajana en voinut suostua moiseen. Innostukseni kuitenkin hiukan lopahti, kun tarjolla oli jälleen kerran Mouhijärven juustoja. Ei pidä käsittää väärin, Mouhijärven juustot ovat herkullisia, en minä sillä. Mutta ne tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus tamperelaisissa ravintoloissa – eikä todella täällä tehdä juustoa missään muualla kuin Mouhijärvellä? Toivoisin Kajanderin uudistavan myös tämän osan ruokalistasta: jos listalla ei enää ole ”pakollista” kyyttöä, niin voisiko myös juustot miettiä hiukan uusiksi?
Juustonhimostani huolimatta saimme kuin saimmekin yllätysjälkkäriä: punajuurta, piimää ja fenkolia. Ja luojan kiitos saimme, punajuurijälkkäri saattoi olla yksi parhaista jälkiruuista, joita koskaan olen syönyt! Se ei todellakaan ollut mikään sokerihiiren unelma, vaan aika kaukana siitä. Mutta sen lisäksi, että annos näytti kauniilta, oli piimän ja punajuuren yhdistelmä kertakaikkisen mainio. Olen koittanut pähkäillä, että kumpi oli illan paras annos, tämä vai tartar, mutta en osaa millään päättää.
Viimeinen jälkkäri sitten räjäyttikin seurueen sokerihiiren pankin: suolattua suklaaganachea, kookossorbettia ja kinuskia. Aivan liian makeaa minun makuuni, mutta onneksi seuralaiseni uhrautui ja söi minunkin annokseni. Minä keskityin lähinnä tissuttelemaan jälkiruuan kanssa tarjoiltua portviiniä ja fiilistelemään taustalla soinutta bossanova-tyyppistä musiikkia. En tiedä, millainen musiikki ravintolassa normaalisti soi, mutta ainakin tuo DJ Juissin Ipanema Cover&Bossa Loungen musiikki sopi tunnelmaan kuin nenä päähän. Itseasiassa Juissi, joka on varmaan ainakin osalle ihmisistä tuttu Tammerin Vihtorin kirjastosta ja Takomon terassilta, soittaa Masuunissa levyjä joka toinen perjantai ja marraskuussa siellä on myös show&dinner-tyyppistä ohjelmaa stand upin parissa. Tämänkaltaista yhteistyötä muuten soisi olevan enemmänkin tarjolla: valitettavan harvoin saa yhdistettyä esimerkiksi teatteria ja illallista samaan iltaan, kun teatterit loppuu kymmenen aikaan ja ravintolat alkavat jo silloin sulkea keittiöitään.
Mietin pitkään, että miten summaisin kokemukseni Masuunista. Ruoka, viinit ja palvelu olivat ensiluokkaisia – tykkään siitä, että henkilökunta osaa kertoa annoksista tai viineistä jotain muutakin kuin sen mitä listalla lukee ja on ihan aidosti kiinnostunutta kommenteista ja mielipiteistä. Tunnelma oli kiireetön ja rento ja palvelu todella henkilökohtaista, mutta jotain kuitenkin jäi puuttumaan. Ehkä Masuunin miljöö on jo hiukan vanhahtava ja kaipaisi jotain piristystä? Myös lähes tyhjä ravintolasali ihmetytti: eivätkö ihmiset ole löytäneet Masuunia vai mistä johtuu, että meidän lisäksemme koko iltana ravintolassa illallisti vain muutama muu seurue? Hinnoista se ei ainakaan voi johtua, olin aivan hämmästynyt, että esimerkiksi kolmen ruokalajin menu kustantaa vain 44€! Samalla rahalla saattaa saada jossain toisessa paikassa hädintuskin virttyneen pippuripihvin lisukkeineen, ja siihen nähden Masuunin keittiö vie pelin kyllä ihan 6-0.
*) Illallinen saatu blogin kautta.
