Lauantaina kun junailin Helsingistä kotiin, istui junassa tyttö, joka katsoi Maija Vilkkumaan Vain Elämää -jaksoa tietokoneelta. Tytön silmäkulmassa kimmelsi koko matkan ajan liikutuksen kyynel – välillä vähän pienempi, välillä vähän isompi. Vuoron perään tyttö nauroi itsekseen, välillä niiskutti Maijan lauluista liikuttuneena. Tuo tyttö olin minä.
Ensimmäinen ostamani C-kasetti oli XL5 Pedon merkki. Ostin sen kirpputorilta, vaikka en ollut ihan varma edes, että tykkäsinkö bändistä. Olin tuolloin 9-vuotias ja siihen saakka kuunnellut lähinnä äidin LP-levyjä ja radiota – fanitin Spice Girlsiä, koska niin kuului tehdä, mutta en olisi voinut olla vähempää kiinnostunut Take Thatista tai Backstreet Boysistä. Vähän tuon kasettiostoksen jälkeen tapahtui kuitenkin jotain sellasta, jonka vaikutuksia en voinut edes aavistaa: Maija Vilkkumaa julkaisi ensimmäisen albuminsa, sen, josta tuli ensimmäinen ihka oma CD-levyni.
Tykkäsin Maija Vilkkumaasta ihan hulluna, vaikka se olikin todella noloa. Suomalaiset artistit, saati naisartistit ei todellakaan ollut tuolloin ala-asteikäisten tyttöjen supersuosiossa ja jos nyt selaisin kirjevihkoja ja slämäreitä, olisi mun lempibändi todennäköisesti Dido tai joku muu amerikkailainen artisti. Salaa kuuntelin Maijaa ja olin ihan superfiilareissa siitä, että A. ymmärsin kaikki laulujen sanat ja B. joku tyttö uskalsi laulaa sellaisia lauluja.
Ei -levyn julkaisemisen jälkeen, tai ehkä jo vähän sitä ennenkin, meidän suhde laimeni – join mieluummin kaljaa ja kuuntelin melankolista ranteet auki -musiikkia, kuin mitään missä oli energiaa. Meni monta vuotta, kun en kuullut yhtään Maijan biisiä, kunnes tuli syksy 2011.
Olin aloittanut Karppasella tuottajana puoli vuotta aiemmin. Siis siinä ohjelmatoimistossa, joka myi Maijan keikkoja – myös sen viimeisen keikan Turun Linnassa 20.8.2011. En oikein pitänyt keikkaa minään, keskityin työkaverini kanssa lähinnä punaviinin tissutteluun takahuoneessa ja keikan alkaessa raahauduin puoliväkisin yleisön sekaan. Kuitenkin jo ekasta biisistä lähtien tajusin, että ei jumalauta, tässä tämä nyt on. Musiikki pyyhkäisi ihan valtavalla voimalla läpi ja puolet keikasta nyyhkin salaa, puolet en-niin-salaa punkkutonkkani kanssa linnan mäessä.
Keikan jälkeen tuli jännällä tavalla tyhjä olo. Mitä nyt? Mitä seuraavaksi? Tämähän oli viimeinen keikka!
Maijan keikkatauon aikana fiilistelin vanhoja biisejä ja odottelin uutisia paluusta. Maijan kirjoittama kirja Nainen katolla auttoi akuuteimpaan hätään ja kun Tampereen kirjajulkkarikeikalla Maija alkoi vihjailla uusista hienoista musiikkiinkin liittyvistä proggiksista, olin aivan myyty. Olin ihan varma, että siitä, mitä se ikinään onkaan, tulee jotain ihan megahienoa.
Ja tulihan siitä. Kesällä julkaistu Lissu ja mä puhutteli kolmekymppistä unelmiensa ja elämänsä kanssa hiukan hukassa olevaa naista, joka pelkäsi elää ja että kuolisin.
Ja tämän syksyn Vain Elämää. Huh huh. En ole yhdelläkään aiemmalla tuotantokaudella päässyt yhtään kiinni siihen, mistä ihmiset oikein vouhkaavat. Biisiversiot on olleet ihan kivoja, mutta se ylenpalttinen itku ja surumielisyys on vaivanneet mua ihan todella paljon. Vaikka oikeastihan kyse on ollut varmaankin siitä, ettei kenenkään aiemman artistin laulut ole olleet mulle niin tärkeintä, kun Maijan on.
Se tuntuu jopa ehkä vähän hullulta. Nehän on vain lauluja. Mutta ne on lauluja, jotka on olleet mun elämässä jo kymmeniä vuosia. Mutta ne on myös sellaisen ihmisen lauluja, jolla on jotain sanottavaa. Joka ajattelee. Joka on mulle esikuva – jonka pitäisi olla kaikille maailman naisille esikuva. Joka on samaan aikaan ihan superälykäs, empaattinen ja hauska. Jolle on tärkeää olla juuri sellainen kuin on, sen enempää muiden mielipiteitä miettimättä.
Niin ja se Vain Elämää: tiedättekö mikä on parempaa kuin Maija Vilkkumaan biisit? Maija Vilkkumaan biisit yhdistettynä Antti Tuiskun lanneliikkeeseen. Oijoijoi.
