Tänä aamuna yhdessä FB:n mammavertaistukiryhmässä virisi keskustelua, jälleen kerran, siitä, millainen on hyvä äiti tai mitä tuon kruunun saadakseen on tehtävä. Yksi ystäväni oli saanut tutulta äidiltä neuvoja siitä, miten lasta pitäisi kasvattaa (huudattamalla) ja kuinka tärkeää harrastukset 2-vuotiaalle ovat (elintärkeitä). Aihe on itseasiassa ollut viimeisen viikon aikana pinnalla muutenkin – eilen Marja Hintikka Livessä puhuttiin siitä, onko vanhemmuus niin kokonaisvaltaista, että se on kaikessa äidin tai isän toiminnassa etusijalla ja viime viikolla Yökylässä Maria Veitola -ohjelmassa Riina-Maija Palander kertoi, ettei hänen elämänsä pyöri neljän lapsen ympärillä.
Kummastakin ohjelmasta virisi luonnollisesti keskustelua sosiaalisessa mediassa. Osa oli sitä mieltä, ettei Riina-Maijalla olisi oikeutta olla äiti, kun kerran ei pidä lapsista. Osa oli sitä mieltä, että lapset ovat vanhempien kaikki kaikessa ja jos nyt kerran niitä lapsia hankkii, pitää niiden kanssa ollakin. Osan oli vaikea ymmärtää, miten elämä voisi olla pyörimättä lasten ympärillä ja osa taas nyökkäili hyväksyvästi. Itseni mukaanlukien.
Blogiani pidempään seuranneille ei liene yllätys, jos sanon, etteivät lapset ole mun elämäni keskipiste. Vaikka elämäni on muuttunut aika merkittävällä tavalla lasten syntymisen jälkeen, ei kaikkea silti tehdä lasten ehdoilla: tasavertaisessa perheessä kaikki joustavat aina joskus, niin me vanhemmat kuin lapsetkin. Skaala toki on eri – siinä missä vanhemmat joutuvat joskus lastensa takia kieltäytymään kiinnostavasta työreissusta, joustavat lapset tunnin tai kaksi päiväunista. Lapset ovat elämäni tärkein asia, enkä luopuisi heistä tai perheestäni mistään hinnasta, mutta he eivät ole elämäni ainoa asia. Siinä on vissi ero.
Hannah Norrena sanoi eilen MHL:ssä hyvin, kun totesi, ettei hänen kioskinsa ole aina auki, ei edes lapsille. Että välillä on äidin oma hetki ja lapset saavat silloin tehdä jotain muuta. Olen itseasiassa miettinyt juuri tätä samaa ”kioskia” viime aikoina aika paljonkin. Parin viimeisen kuukauden aikana olen nimittäin tajunnut, että lapset ovat siirtymässä siitä hoivavaiheesta, jossa äitiys on ensisijaisesti vain perustarpeiden tyydyttämistä, siihen viihdytysvaiheeseen, jossa kysellään, että mitä tänään tehtäisiin. Hilda on alkanut ehdotella aamuisin, että mummu ja vaari tai Miisa ja Okke voisivat tulla kylään, tai me voitaisiin mennä kirppikselle tai mentäiskö tänään ravintolaan. Kotona on alkanut kaikua niitä klassisia ”Mitä me leikittäisiin äiti?” -kysymyksiä ja aina välillä lapsilla on selvästi todella tylsää.
Tämä ystävälleni huudattamisohjeita ladellut äiti oli ratkaissut satunnaiset tylsyyskaudet niin, että parivuotias lapsi on ensin päivät päiväkodissa ja sen jälkeen lähes päivittäin missä lie harrastuksissa, jotka äiti, luonnollisesti, on valinnut. Varmasti ei ole tylsää, mutta tämä kyllä herätti miettimään, että missä määrin pienet lapset niitä väkisin värkättyjä virikkeitä tarvitsevat? Itse en jaksaisi jokaisen työpäivän jälkeen lähteä jumppaan tai pianotunnille, joten on vaikea kuvitella, että leikki-ikäinen jaksaa.
Itse kuulun varmaan siihen koulukuntaan, jossa ajatellaan, että on ihan ok, kun lapset tylsistyvät välillä. Meidän muksut on kaksi päivää viikosta tarhassa ja yhtenä aamupäivänä muskarissa, mutta siinä on kaikki järjestetty ohjelma. Muina päivinä leikitään kotona tai kavereilla, käydään puistossa riehumassa, sadepäivinä lapset saattavat askarrella tai piirrellä ja kriisitilanteissa katsotaan Pikku Kakkosta tai Musarullaata. Pääsääntöisesti he keksivät itse itselleen tekemistä – kietovat unirievut kaulaan ja leikkivät supersankareita tai tekevät kuperkeikkoja vanhempien sängyssä – mun ensisijainen tehtäväni on olla äiti, ei mikään viihdytyskone. Istun äärimmäisen harvoin lastenhuoneen lattialla rakentamassa legotorneja tai värkkään muovailuvahoilla lasten kanssa. Enemmän kuin leikkivä äiti, olen yhdessä lueskeleva tai ruokaa laittava äiti.
Olen myös äiti, joka juo aamukahvinsa aamulla keittiön pöydän ääressä ihan rauhassa ja kehoittaa lapsia menemään omaan huoneeseensa leikkimään, jos ovat jo syöneet mahat täyteen. Toisinaan se onnistuu paremmin, toisinaan huonommin, mutta lähtökohta on se, että aamukahvin ajan se mun kioskini on kiinni. Tietenkään en istu paikallani kuin tatti, jos toiselta lähtee pää irti, mutta en myöskään viihdytä tai keksi tekemistä tuona aikana. Enkä usko, että kummallakaan lapsella on sen vuoksi kovin kummoisia traumoja.
En tietenkään väitä, että kaikkien pitäisi tehdä niin. Toiset ihmiset varmasti tykkäävät leikkimisestä – esimerkiksi aviomieheni pelailee ihan huvikseen sählyä kulmakunnan lasten kanssa, itsehän en kuunaan päivänään tekisi mitään sellaista. Ja se on ihan ok. Mutta on myös ihan ok olla leikkimättä.
Sellaisen toiveen kuitenkin esittäisin, että ajatellaan omien ambitioiden ja äitikruunun tavottelun lisäksi ihan niitä lapsiakin ja annetaan niiden joskus ihan vain olla. Ei kukaan aikuinenkaan jaksa aina olla jonkun toisen elämän keskipiste ja jatkuvasti menossa, tulossa ja tekemässä. Joskus niiden pitää vain antaa olla ja kasvaa ja juoda vaikka itse kuppi kahvia siinä odotellessa.
LauraEm
Mä just tänä aamuna yritin rakentaa M:n kanssa legotaloa, niin sainkin tomeran käskyn: ”älä sää tee! Kattele!” 😀 Että oon kai ihan kivasti onnistunut siinä, että lapsi voi touhuta myös itekseen, enemmän se tuntuu tarvitsevan vaan sitä että joku on tarvittaessa paikalla. Mutta joo, huomaan että nyt taas vauvan kanssa se aamukahvi menee usein samalla hytkytellen ja sylissä heilutellen, mutta tuon 3-vuotiaan on jo (normitilanteessa) syytä ymmärtää, että äiti/isä haluaa istua hetken rauhassa ja hän voi keksiä ite itelleen jotain. Ja joskus muuten kun tuli sellanen mitämäätekisin-kysely, niin huomasin ehdottaneeni varmaan kymmentä tekemistä, johon kaikkeen tuli hajamielinen eeeeiiiii. Eli mä luulen myös, että ei ton ikänen aina kuitenkaan innostu ulkopuolelta tulevista ehdotuksista, jos ne on perustavallisia lueskele-piirtele-palapeli-lknjaa, vaan kyllä se sit ite miettii mikä huvittais.
emminuorgam
Joo en määkään todellakaan vauvan kanssa mitään rauhallisia kahvihetkiä vietellyt, mutta kun nää on jo siitä päässyt yli, niin hyvin pystyy. Mitä nyt täytyy setviä vartin välein jotain riitoja…..
Janika
Luen juuri Kuinka kasvattaa bébé – Vanhemmuus Pariisin malliin -kirjaa ja siinä on sivuttu tätä samaa asiaa. Miten on ensisijaisen tärkeää opettaa lapselle kärsivällisyyttä mm. leikkimällä itsekseen. Ja miten äidin (ja isän ja heidän molempien yhteinen) oma aika on myös tärkeää eli Ranskassa kioskit ovat todella kiinni. Suosittelen kyllä sitä kirjaa kaikille, todella hyviä pointteja! Ja kiva lukea 🙂 Kunhan ei ihan kirjaimellisesti kaikkea ota, se on kuitenkin kirjoitettu amerikkalaisille kotirouville.
emminuorgam
Se oli ainoa ”opas” jonka luin raskausaikana ja olen ihan samaa mieltä. Vaikka toki osa sekä jenkkiäitien että ranskalaisäitien jutuista meni ohi aika kovaa ja korkealta, mutta tykkäsin siitä sanomasta: jatka elämääsi, se on vaan lapsi.
Maria
Mä luin kyseisen kirjan raskaana ollessani ja itse allekirjoitan kyllä monet kohdat sieltä. Ne ajatukset ja toimintamallit vain istuu omaan elämään niin hyvin. Onneksi miehen kanssa ollaan hyvin samoilla linjoilla kasvatuksesta, niin tämä(kään) ei aiheuta konflikteja meidän välillä turhaan.
Janika
Oon sitä mieltä, että tosta pitäisi kirjoittaa suomalaisille sopiva tiivistelmä ja jakaa neuvolassa kaikille tuleville vanhemmille
Anu
Kioskin kiinnipitämistä helpottaa valtavasti lapsi, jolla on hyvin minimaalinen tarve asioida kioskilla. Omani on onneksi tuota sorttia. Toki se tulee juttelemaan ja esittelemään kehitelmiään, mutta usein lapsi kokee jo pelkästään sen, että häntä katseella seurataan leikin aikana häiritseväksi ”Mitä sä katsot, anna mun leikkiä”. Viikonloppuna puistossa yhden ystävän kanssa asiaa pohdittiin kun ystävän toinen lapsi onkin osoittautunut oikeaksi kioskin luukun vakkarinotkujaksi. Omatoimisen esikoisen jälkeen perheen tuli lapsi, joka olisi koko ajan vaatimassa leikkiseuraa ja viihdytysarmaadaa ja samalla tavalla nuokin sisarukset on kasvatettu.
Mutta noin ylipäätään, luovuus ponnistaa tylsyydestä ja useille ihmisille myös yksinoleminen on taito joka vain pitää opetella. Viisivuotiaan äitinä olen jo siitä onnellisessä olotilassa, että voin rauhassa lukea sohvalla kirjaa lapsen uppoutuessa omiin puuhiinsa. Lapselle riittää tieto, että olen paikalla ilman että minun pitäisi olla aktiivisesti läsnä. Toki sitten vastapainoksi välillä lähdetään me vanhemmatkin mukaan lapsen mielikuvitusmaailmaan, mutta noin muuten minua ei yhtään harmita ettei lapsi kaipaa minua heiluttamaan Oktonauttiukkelia leikkeihin mukaan.
emminuorgam
Näinhän se on, ja ainakin vielä uskon noidenkin olevan 5-vuotiaanakin tuollaisia keskenään leikkijöitä (koputtaa puuta). Ehkä nuorempi varsinkin otti sen vauvavuoden aikana yliannostuksen meistä vanhemmista kun valvoi yötä päivää, niin nyt voi keskittyä ihan vaan olemaan.
Anu
Eiköhän ne ole. Harvemmin ne lapset enää iän kasvaessa alkavat napanuoraa lyhentämään leikkiasioiden suhteen.
Se mikä itseä usein harmittaa näissä keskusteluissa on se, että turhan herkästi vedetään yhtäläisyysmerkit sen välille, että jos lapsen kanssa ei leiki niin ei myöskään ole kiinnostunut lapsen asioista. Kun itse en näe näitä mitenkään poissulkevana asiana. Mutta ehkä mun olisi paras vaikka siirtyä oman tontin puolelle aiheesta kirjoittamaan ennen kuin tuuttaan koko kommenttiboksin täyteen.
emminuorgam
Haha, tänne saa tuutata niin paljon kuin haluaa!
Mutta joo ymmärrän, olen törmännyt samaan. Tai sitten se, että oletetaan leikin olevan ainoa asia, mitä yhdessä voi tehdä, eli jos ei leiki niin ei ole lapsen kanssa. Mä väitän, että sellaiset puuhat, mitkä vanhemmista tuntuu luontevimmilta, on myös lapsen näkökulmasta kivoimpia. Puoliväkinen barbieleikki voi olla huomattavasti tylsempää, kuin vaikka vihannesten kuoriminen, pilkkominen ja maisteleminen!
Päähenkilö
En voisi olla enempää samaa mieltä. Voin rehellisesti sanoa, että en leiki lasteni kanssa koskaan. Enkä askartele. Enkä tee käsitöitä. (Kaikki asioita, joista lapseni kyllä ovat kiinnostuneita, mutta minä en.)
Silti puuhaamme paljon kaikenlaista yhdessä, tietenkin. Olen mielestäni äiti, joka on hyvinkin osallistuvasti läsnä lastensa elämässä. Ei siihen leikkimistä tai kimalleliimalla suttaamista tarvita. Lapset leikkivät / askartelevat / puuhailevat yksinään ja keskenään ja kavereidensa kanssa kyllä päivät pitkät. Aina välillä joku heistä tulee kysymään, että ”mitä mä tekisin”. Saatan antaa pari ehdotusta sellaisessa tilanteessa, mutta jos mikään niistä ei innosta, niin jätän lapsen kyllä ihan oman onnensa nojaan voittamaan tylsyyden hetken. Meillä talo ja piha tarjoavat lelut ja virikkeet, tähän mennessä aina on löytynyt kiinnostavaa puuhaa lopulta. Yhdessä sitten esimerkiksi juttelemme omien touhujemme lomassa, laitamme ruokaa, siivoamme, teemme pihatöitä, käymme kävelyllä, lähdemme retkelle, mitä näitä nyt onkaan… Mutta hyvänen aika, minun näkökulmastani ne ajat, kun lapset leikkivät, ovat MINUN omaa aikaani. Tai minun aikaani kotitöille. Jos istuisin jälkikasvun kanssa asettelemaan pikkuautoja jonoon, en ikinä ehtisi tehdä mitään muuta!
Ymmärrän toki, että lapsiakin on moneen lähtöön. Meillä nämä kaikki ovat osanneet pikkutaaperoista lähtien leikkiä itsekseen. Jokainen on myös päiväkoti-iässä saanut poikkeuksetta palautetta erityisen hyvistä leikkitaidoista ja mielekuvituksesta. Voi olla, että jos meille olisi sattunut toisen sorttisia mukuloita, olisin ehkä itsekin pakon edessä joskus ryhtynyt johonkin puoliväkinäiseen barbieleikkiin. Nyt ei ole onneksi tarvinnut. 🙂
emminuorgam
Mulla oli ihan hirveä roskapostiongelma blogissa, joten kaikki fiksutkin kommentit meinasi jäädä näkemättä – esimerkiksi tämä! Sä olet kyllä mun yksi äitiesikuva, vaikka ei tunnetakaan oikeastaan ollenkaan. Jotenkin aina niin jalat maassa ja vaan fiksuja juttuja. Kiitos siitä! 🙂
Päähenkilö
Niin säkin mun. <3
savusuolaa
Mä tarvitsen omaa aikaa välillä ihan kaikista maailman ihmisistä, myös lapsistani ja monesta muusta. Niin paljon kuin miestäni ja kavereitani rakastan, en vain jaksa olla kaikille heille kaikkea mahdollista läsnäolevassa ihokontaktissa 24/7. Kuormitun aika herkästi, jos ympärillä on koko ajan semmoinen sosiaalinen sirkus, että on ihmisiä, melua, tarpeita ja jatkuvasti jonkun huomioimista. Minun on vain pakko saada olla välillä ihan yksin omien ajatusteni kanssa, että jaksaisin rakastaa sekä itseäni että muita.
-Janica B.
emminuorgam
Näinpä. Olisi kiinnostava tietää, että miksi kaikilla ei ole tälläsiä tarpeita?
Päähenkilö
Joo, todellakin. Olen monet kerran ihmetellyt sitä, miten erilainen tarve eri äideillä ja isillä on omaan aikaan ja tilaan. Mulla on aika valtava. (Nimim. valmistelen just omaan blogiini postausta, jossa vertaan itseäni Silta-sarjan Saga Noréniin, hehhe.)
Spf
Olen ihan samaa mieltä kanssasi. Oma lapseni on 7-vuotias ja käy harrastamassa yhtenä iltana viikossa (aloitti tämän harrastuksen vasta nyt syksyllä, sitä ennen ei harrastanut mitään). Monilla lapsen kavereilla on harrastuksia vaikka kuinka hurjasti, ja itse olen ihmetellyt miten nämä lapset jaksavat sekä koulunaloituksen että lukuiset harrastukset. Toki lapsissakin on eroja, oma lapseni on rauhallinen pohdiskelija, joka viihtyy pitkiä aikoja itsekseen ja vaikkapa kirjojen parissa. Aktiivisemmat tenavat varmasti tarvitsevatkin enemmän puuhailua. Leikkimisen suhteenkin olen aina ollut laiska, mutta puuhailemme silti yhdessä paljon ja käymme esimerkiksi metsäretkillä. Lisäksi luemme paljon kirjoja yhdessä ja yhä edelleen luemme puolisoni kanssa lapselle iltasadun vuorotellen joka ilta. Jokainen perhe varmasti löytää itselleen sopivan tavan toimia yhdessä, eikä kaikkien tarvitse noudattaa samaa vanhemmuuden kaavaa.
emminuorgam
Toivon todellakin niin! Ettei kukaan veisi niihin harrastuksiin vain siksi, että ”pitää” viedä, tai tekisi mitään muutakaan sen vuoksi. Vaan siksi että se tuntuu hyvältä.
Kolmen tähden Maija
Mä ainakin oon niitä äitejä, jotka eivät jaksa olla koko aikaa lapsensa kanssa, vaan kaipaan säännöllisesti omaa aikaa. Oon myös huono leikkimään lapsen kanssa enkä todellakaan viihdy missään hiekkalaatikon reunalla. Valtaosan ajasta oon ihan sinut asian kanssa, mutta välillä silti tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole ”oikealla” tavalla lapseni kanssa ja pitäisi olla paljon aktiivisempi ja enemmän läsnä ja ties mitä muuta. Onhan se ihan hölmöä ja turhaa, mutta jostain sellaiset huono äiti-fiilikset kuitenkin kumpuavat. :/ Yritän olla stressaamatta liikaa asiasta, mutta en aina onnistu siinä kovin hyvin.