Kiinnostaisiko aikamatka Downton Abbeyn tunnelmiin? Valkoisia pöytäliinoja, liiviin ja mirriin pukeutuneita tarjoilijoita ja kristalliastioita? Muodollista palvelua, teitittelyä ja pieniä kastikekulhoja? Ruusutapetteja ja laskostettuja, raskaita samettiverhoja? Jos vastasit edes yhteen kysymykseen kyllä, kannattaa suunnaksi ottaa Tampereen Näsilinnassa sijaitseva Ravintola Von Nottbeck.
Ravintola Von Nottbeckin, Museo Milavidan ja Café Milavidan muodostama kokonaisuus sijaitsee Näsikallioilla Särkänniemeä vastapäätä ja se avattiin 17 vuoden hiljaiselon jälkeen uudelleen tämän vuoden alussa. Näsilinna oli merkittävässä roolissa sekä Suomen sisällissodan että Toisen Maailmansodan aikana, jonka jälkeen se toimi vuoteen 1997 saakka museona. Museotoiminnan loputtua linna ehti rapistua lähes 20 vuotta, ennen kuin kaupunki ja Koskiravintolat kunnostivat rakennuksen ja nyt kaupungin parhaalla paikalla pääsee nauttimaan paitsi historiasta, myös ruuasta ja näköaloista.
Viime viikolla pääsimme bloggaajaporukalla tutustumaan linnaan, kun Koskiravintoloiden kanssa ennenkin yhteistyötä tehnyt Chef Santeri kutsui meidät keittiömestari Silvia Castañon vieraaksi. Edellisen kerran kun olen ollut illastamassa Castañon kanssa, työskenteli hän vielä yhdessä lempiravintoloistani, Pikkubistro Kattilassa, ja olin todella iloinen, kun tajusin Silvian työskentelevän nykyisin Näsilinnassa. Ravintola Von Nottbeck oli minulle oikeastaan täysin tuntematon ravintola ennen tuota vierailua – ainoa mielikuvani oli laadukkaaksi, mutta ylihinnoitelluksi kehuttu brunssi, joten odotin todella innolla ravintolailtaa.
Oikeastaan heti Näsilinnaan astuessani ymmärsin, että nyt ollaan tekemisissä myös jonkin muun kuin hyvän ruuan kanssa. Miljöö on upea ja ravintolan henkilökunta pukeutunut teeman mukaisesti valkoisiin kauluspitoihin, rusetteihin ja mustiin liiveihin. Tarjoilijamme teititteli meitä, vaikka olen selvästi häntä nuorempi ja pukeutunut trikoohameeseen – alkushampanja tarjoiltiin kristallilaseista ja sen pullohinnaksi kerrottiin vaatimattomat 97 euroa. Vilkaisu ruokalistaan alleviivasi tätä kokemusta: lähes kaikki pääruuat maksavat pitkälti yli 30 euroa – jopa risoton hinta on 26 euroa. Täällä siis selvästi maksetaan kokemuksesta ja miljööstä ja sen vuoksi hintataso on todella korkea. Kolmelle ruokalajille tulee hintaa 64 euroa, joka omalla rahalla syödessäni on aika paljon yli oman kipurajani. Vertailun vuoksi esimerkiksi Berthassa neljän ruokalajin menu ilman juomia on 49 euroa, Ravitsemisliike Aistissa kolme ruokalajia maksaa noin 40 euroa ja Masuunissakin kolme lajia irtoaa 44 eurolla.
Silvia kertoi Von Nottbeckin nojaavan klassiseen ranskalaiseen keittiöön ja maustavansa tätä italialais-argentiinalaisten juuriensa ansiosta myös modernilla italialaisella ja suomalaisella tavalla. Hänen puheissaan fuusiokeittiö toistui monta kertaa ja Castaño lupasikin ruokalistan olevan osaltaan myös yllättävä. Ja sitä se todella oli, mutta en ole aivan vakuuttunut, onko yllätyksellisyys tässä tapauksessa ainoastaan hyvä asia. Osaan annoksista on yhdistetty niin montaa eri komponenttia, että punainen lanka tuntuu hukkuneen kokonaan. Vai mitä sanotte yhdistelmästä poro, herkkusieni, punasipuli, kirsikkatomaatti, mustikkakastike ja serranokinkku-perunamuusi tai naudanliha, munakoiso, tryffeli-ankanmaksakastike ja vuohenjuustofilonyytti?
Keittiön tervehdys aloitti illallisemme. Annos oli herkullinen mutta aika varma: maalaislimpun tyylistä leipää ja savukalatahnaa. Saaristolaisleivän tyylinen valinta tuntui hiukan oudolta, jos keittiön ylpeys on klassinen ranskalainen keittiö, mutta koska leipänen oli erinomaisen makuinen, en antanut tämän häiritä.
Alkuruokavalintani olikin sitten suht simppeli – jos listalla on blinejä, tilaan niitä. Tässä tapauksessa nimi Blinit oli kuitenkin hiukan hämäävä: annokseen kuuluu yksi, ohuen venäläistyyppisen blinin tyyppinen lätty, joka on kuorrutettu savulohimoussella. Jos olisin tiennyt keittiön tervehdyksestä, olisin tilannut alkuruuaksi sipulikeittoa – nyt kaksi peräkkäistä savukalatahnaa alkaa puuduttaa, eikä annoksen valtava koko helpota asiaa. Nyökkäilimme toisillemme, että onneksi kukaan ei ole syönyt mitään koko päivänä, sillä ruokaa varmasti riittää.
Pääruuaksi minut velvoitettiin tilaamaan poroa, vaikka yhdistelmä kuulostikin aika villiltä. Yllätyksekseni annokseen todellakin kuului kokonainen file ja kaikki muut listalla luetellut tykötarpeet. Annos oli todella kaunis, kuten alkuruoka-annoskin, mutta jättäisin siitä itse kirsikkatomaatit ja herkkusienet pois – ne eivät yksinkertaisesti kuulu poron kanssa samalle lautaselle. File oli kuitenkin täydellisesti paistettu ja maustettu ja katosi viimeistä murua myöden lautaselta.
Jälkiruokavaihtoehtoja listalta löytyy kolme: pavlova, suklaamarkiisi ja ranskalaiset juustot. Ei tarvinne olla kummoinenkaan ennustaja arvatakseen, että valitsin juustot ja heitin mielessäni pieniä iloisia kärrynpyöriä: vihdoinkin jotain muuta kuin Mouhijärven juustoja!
Jälleen kerran annos oli todella upea, kukat ja porkkanalisuke aseteltu lautaselle kauniisti ja juustoja todella suuret palat. Petyin kuitenkin hiukan, kun jopa tämäntasoisessa ravintolassa juustot tarjoiltiin kylmänä, eikä niiden aromit siis päässeet kunnolla oikeuksiinsa. Olen usein miettinyt mistä tämä johtuu? Eikö ravintoloiden ole mahdollista varautua juustomenekkiin etukäteen ja jos ei, niin onko niitä silloin järkeä pitää listalla ylipäänsä? Täytynee alkaa mainitsemaan heti illallisen aluksi, että aikoo tilata juustoja jälkiruuaksi, josko niin saisi ne silloin tällöin edes hiukan lämmenneenä.
Kaikenkaikkiaan ilta oli hauska – emme olleet kaikkien osallistujien kesken tavanneet tai ainakaan jutelleet aikaisemmin ja olikin kiinnostavaa kuulla tarinoita blogien ja bloggaajien takaa. Tai siis lähinnä puhua snapchatista ja sitten tietysti snäpätä siitä kun puhutaan snäpistä. Yleinen konsensus tuntui olevan, että snäppi on ihana, kun siellä ei tarvitse meikata ja voi jutella ihan puuta heinää, eikä seuraavana päivänä enää uhrata ajatustakaan eilisille jutuilleen. Jopa Janica, joka suurinpiirtein polkee kotona lennättimeensä virtaa, alkoi suunnitella snapchatin lataamista – nyt voitaneen siis puhua ihan mainstream-sovelluksesta, eikä mistään nuorisolaisten hapatuksesta?
Koska itse olin autolla liikenteessä, en päässyt maistelemaan kaikkia niitä herkullisia viinejä, joita muut testailivat, mutta siihen käsitykseen jäin, että Von Nottbeckissä on erityisesti otettu huomioon myös viinien ja ruokien yhdistäminen. Käytäväpuheissa illallisen jälkeen pääsimme Janican kanssa jututtamaan Silviaa ravintola-alasta ylipäänsä ja pakko sanoa, että hän on kyllä ihan mahtava persoona. On todella inspiroivaa nähdä, miten intohimoisesti joku suhtautuu ammattiinsa ja ruokaan ja Silvian tarinat omasta lapsuudesta ja Nonnan keittiöstä olivat aika hellyyttäviä. Puhumattakaan kokemuksista siitä, millaista on olla ainoa naispuoleinen keittiömestari Tampereen ravintolamaailmassa! Näiden tilaisuuksien jälkeen toivon aina, että kaikki ravintoloiden asiakkaat pääsisivät juttelemaan myös keittiöhenkilökunnan kanssa – ilman tarinoita ruoka voi jäädä hiukan pinnalliseksi kokemukseksi, vasta tarinat herättävät ruuan ja ravintolan eloon!
Ainakin Savusuolaa, Sivumaku ja Kipparin morsian -blogeissa on jo kerrottu heidän tunnelmiaan Von Nottbeckista, käykäähän ihmeessä kurkkaamassa!
