Vuosi sitten, kun olin aloittanut kirjoittamisen A-Lehtien palkkiolistoilla, haaveilin ammattibloggaajan urasta. Ajattelin, että olisi sairaan siistiä elättää itsensä omilla ajatuksillaan ja sanoillaan – että se tekisi mun blogista jotenkin merkittävämmän tai merkityksellisemmän. Puolen vuoden jälkeen aloin kuitenkin ymmärtää, että palkkio toi mukanaan myös jotain sellaista, jonka kanssa en ollutkaan ihan sinut: odotuksia, oletuksia ja velvollisuuksia. Näkökulmaeroja, osittain sidottuja käsiä ja pieniä nyansseja, jotka kasvoi mun päässä lopulta ehkä suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Oli kaksi vaihtoehtoa: kirjoittaa itselleen tai kirjoittaa muille.
Päätös oli oikeastaan aika helppo – kun on kirjoittanut blogia vuodesta 2008 lähtien: kirjannut ylös kaikki sydänsurut, ilot, vastoinkäymiset, onnistumiset, lasten syntymät ja rakkaudet, on blogi niin henkilökohtainen asia, ettei sitä ihan pienistä summista olekaan valmis myymään. Aloin siis kirjoittaa taas itselleni, omista lähtökohdista ja omista ajatuksista, ilman ulkopuolisisa odotuksia.
Asia palasi mieleeni, kun Janica kirjoitti liikuttavan tekstin kolmivuotiaasta blogistaan, siitä millainen blogi nyt on ja mitä se tulevaisuudessa on – mutta myös siitä, mitä se Janicalle merkitsee.
Olen nimittäin miettinyt sitä viimeisten päivien aikana ihan valtavasti. Herkistellyt kaikkien niiden upeiden kommenttien äärellä, joita olen saanut edelliseen kirjoitukseen, sähköpostiin ja Facebookiin. Iloinnut kaikista viesteistä, joissa kerrottiin kahden edellisen kirjoitukseni muuttaneen jonkun ajatusmaailmaa ja ollut ylpeä siitä, miten rehellisesti ihmiset ovat puhuneet. Valitettavasti mulla ei ole ollut resursseja vastata ihan kaikkiin viesteihin, mutta kaikki olen lukenut ja painanut niille henkistä yläpeukkua.
Ja tiedättekö mitä? Se tässä on ihan parasta. Vuorovaikutus ihmisten kanssa, se että saa omille ajatuksilleen tukea – mutta myös vastakkaisia näkökulmia ja omien ajatusten haastamista (ei nyt liene tarpeellista sanoa, että vihapuhe on eri asia kuin keskustelu ja kritiikki). Sanoin eräälle toimittajalle eilen, että en todellakaan olisi tämä ihminen ilman blogiani: useista blogiystävistä on tullut mulle todella läheisiä, parhaita ystäviä, tuttavapiiri on laajentunut ihan hirveästi ja oma ajattelu ja mielipiteet saaneet mustan ja valkoisen lisäksi ihan valtavan määrän eri sävyjä.
Ja siksi mää tätä teen. En siksi, että saisin mainostuloja (kaikki ne foorumeilla paremmin tietävät voisi kertoa että mistä nuo tulot voi lunastaa), en siksi, että kuvittelisin olevani jokin blogimaailman supertähti tai VIP-tyyppi enkä edes siksi, että bloggaamalla saa ilmaisia tavaroita.
Vaan teidän vuoksi. Teidän ja itseni. Siksi, että saan kertoa mitä ajattelen ja siksi, että kuulisin mitä te ajattelette. Ja nyt kaikki te vanhat, mutta myös uudet lukijat. Kertokaa itsestänne! Ketä te olette ja mitä ajattelette? Mistä tulette? Mitä odotatte? Mistä innostutte? Mitä janoatte?
Niin ja tervetuloa. Kiva kun tulitte.
Elina U.
Emmi! <3 Olen tosi iloinen, että pidät tätä huippua blogia, ja että sitä kautta oon saanut suhun tutustua. Oot niin mahtava tyyppi.
Heli
Olen lukenut sun blogia jo pitkään, ekoista postauksista asti. Pidä linjasi ja avaa suusi jatkossakin, vaikka kuraa tulisi niskaan! Koska me ollaan täällä sun tukena! Innostun, kun käsittelet niin maanläheisiä asioita kuin yhteiskunnallisia kipukohtiakin. Olet suora. Yksi postaustoive voisi olla että kun teillä kerran ruuassa mausteita käytetään niin syökö lapset myös mausteista ruokaa ja miten olette mahdollisesti totuttaneet? Nimimerkillä, kaipaan lisää chiliä elämääni…
savusuolaa, Janica
Mä olen niin iloinen, että uskalsin aikoinaan alkaa kommentoida sun Lilyn blogiin ja tutustuimme ihan oikeassa maailmassakin. Olen välillä aika ahdistunut siitä, että maailma tuntuu jotenkin hajoavan. Kaikki on koko ajan kaikkialla eikä kuitenkaan missään, jossain tuolla digimobiilissa, ja tämmöinen vanhanaikainen, herkkä ja kankea eukko on siinä porua vääntämässä, että mikä on minun paikkani tässä myllyssä.
Mutta juuri tämä, että blogin kautta tutustuu ihmisiin ja pääsee vaikka järjestämään jotain niin upeaa kuin se Bertha-tempaus, se osoittaa bloggauksen arvon kaltaiselleni kyynikollekin. Ja se, mitä tapahtui Anttila-postauksesi myötä, koko se debatti, vyöry ja kannustus, se osoittaa, että julkisessa kirjoittamisessa on voimaa. Se valottaa yhteiskunnallisia kipupisteitä ja paljastaa ihmisistä puolia, jotka muuten jäisivät piiloon. Mä en nimittäin keksi mitään muuta selitystä sille, miksi tuo lyhyehkö Anttila-postaus sai aikaan niin rajun aallokon.
Olen itse todella tyytyväinen siihen, että olen pitänyt oman blogini ihan vain omanani. Se antaa voimaa, hallinnan tunnetta ja riemua. On edes yksi asia maailmassa, jossa ei tarvitse koko ajan olla kuuntelemassa jonkun toisen mielipidettä, selvittämässä ja miellyttämässä. Voi vain havainnoida maailmaa ja kirjoittaa. Tai olla kirjoittamatta jos ei jaksa.
emminuorgam
Heli, laitetaan korvan taakse!
Janica ja Elina, samat sanat. <3
Terhi / Muru Mou
Löysin blogiisi tänään toisen blogin kautta, ja jäin koukkuun: luin heti useamman jutun ja sivu menee kirjanmerkkeihin. Kiva löytää uutta luettavaa! Kiitos 🙂
emminuorgam
Kiitos Terhi ja kiva kun tulit! 🙂
Päähenkilö
Kiitos Emmi, kun kirjoitat. Oon sanonut tämän ennenkin: oot mun sankari.
Stabba Jönssen
”Puolen vuoden jälkeen aloin kuitenkin ymmärtää, että palkkio toi mukanaan myös jotain sellaista, jonka kanssa en ollutkaan ihan sinut: odotuksia, oletuksia ja velvollisuuksia.”
Hieno havainto. Tämähän koskee kaikkea julkista tekstin tuottamista tai tuottamista yleensä. Silloinkin, kun ihminen kuvittelee toimivansa itsenäisesti, hän lähes aina toimii odotuksien varassa.
”Ja nyt kaikki te vanhat, mutta myös uudet lukijat. Kertokaa itsestänne! Ketä te olette ja mitä ajattelette? ”
Psykologian professorini sanoi joskus ensimmäisellä peruskurssin luennollaan, että jos ette tästä kurssista mitään muuta muista, niin toivottavasti edes sen, että yleensä mikään ei ole niin yksinkertaista kuin miltä se näyttää.
Olen hakeutunut nuorten naisten blogien pariin siksi, että minua ällistyttää niiden yksisilmäisyys. En voi lakata hämmästelemästä sitä, kuinka suurella varmuudella nuoret naiset latovat vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Nuorten naisten kriittisyys näyttää olevan sitä, että kriittisiä ollaan täsmälleen niin kauan, että pystytään oikeuttamaan oma näkökulma, minkä jälkeen kriittisyys hylätään.
Todennäköisesti sama koskee nuoria miehiäkin, mutta he eivät juuri blogeja kirjoittele.
Ehkä minusta on tullut vanha käpy, mutta noin ajattelen.