Tässä taannoin eräs äiti aloitti keskustelun sanomalla, että hän haluaa nyt kertoa jotain, josta tuntee äitinä ihan valtavan paljon syyllisyyttä. Ensimmäisenä mieleeni tulivat kaikki ne hetket ja asiat, joista itse poden huonoa omatuntoa: liian monta Pikku Kakkosta putkeen, liian monta itkuista ja huudonsekaista nukutushetkeä, liian monta ”Nyt vittu sitten!” aloitettua lausetta ja niin edelleen. Asioita, joista harvemmin puhutaan, mutta jotka ovat jokaisessa pikkulapsiperheessä ihan normaaleja, sellaisia juttuja joita ei tarvitse hävetä. Valmistauduin lohduttamaan tuota äitiä ja vakuuttamaan, että niin me kaikki muutkin huudamme lapsillemme. En kuitenkaan osannut villeimmissä unelmissanikaan odottaa sitä, mitä tuo äiti tunnusti:
”Mun tekisi mieli aina joskus ostaa ruuaksi kalapuikkoja. Älkää nyt tuomitko mua, mutta tekisi.”
Kalapuikkoja. Tämä äiti poti huonoa omatuntoa siitä, että unelmoi pääsevänsä välillä helpommalla ja ostavansa kalapuikkoja ruuaksi. Hitto vie kalapuikkoja!
Vaikka tuo tilanne kuitattiin naurulla ja me kaikki muut vakuutettiin, että kalapuikot on ihan hyvää ruokaa, jäin miettimään asiaa. Että ihanko totta me eletään sellaisessa maailmassa, jossa äidin täytyy tuntea syyllisyyttä siitä, että ostaa lapselleen ruuaksi puikoksi pakattua kalaa?
Ja eletäänhän me. Kun henkilö saa lapsia, hänen elämästään katoaa kompromissit. Siihen saakka on voinut harrastaa esimerkiksi ruuanlaittoa, zumbaa tai purjehdusta, mutta kukaan ei ole olettanut, että elämä olisi vain sipulinpilkkomista tai hikisiä tanssikenkiä. Lapsen syntymän jälkeen on tehtävä valinta: millainen äiti tai isä juuri sinä olet? Valitsetko itsetehdyt luomusoseet vai purkkiruuat? Perhepedin vai pinnasängyn? Lapsen- vai äidintahtisuuden? Kantovälineen vai vaunut? Ja niin edelleen.
En koskaan unohda sitä, kun olin yhden tutun äidin kanssa lapsineni ravintolassa lounaalla. Olin pari viikkoa aiemmin kirjoittanut tekstin ”Lasten annoksia vai lastenannoksia” ja kritisoinut sitä helpolla pääsemisen kulttuuria, jossa lasten makunystyröitä ei haasteta, vaan jopa ravintoloissa ammattilaiset tarjoilevat lapsille pelkkää uppopaistettua ruokaa. Pöydässä istuessamme tuo äiti syynäsi lasteni annokset, kommentoi näitä ja kohotteli kulmakarvojaan, kun en pakottanut lapsia syömään annoksiaan loppuun. Tajusin vasta jälkikäteen nuo kommentit ja katseet – tuon äidin tarkoitus oli ilmeisesti nolata minut sillä, ettei Hildalle juuri sinä päivänä maistunut kesäkurpitsa. Ihan kuin meidän lapset söisi aina kaikkea mitä heille tarjotaan, tai ylipäänsä suostuisi syömään yhtään mitään.
Ehei, ei todellakaan. Mutta se, että me pyrimme tarjoamaan lapsille terveellistä ja monipuolista ruokaa, ei tarkoita sitä, että näin olisi aina. Meillä syödään myös kalapuikkoja. Ja ranskalaisia. Ja käydään mäkkärissä tai haetaan pitsa kotiin.
Katsokaas kun on jalo tavoite tarjota lapsille luomuruokaa. Luomuruokaa tärkeämpää on kuitenkin se, että lapsella on rakastava perhe, koti ja mitä hyvänsä ruokaa. Luomuruokaa tärkeämpää on myös se, että lapselle opetetaan oikea ja väärä ja tästä kasvatetaan kohtelias, empaattinen ja sivistynyt ihminen. Luomuruokaa tärkeämpää on myös kunnolliset yöunet, puhtaat ja lämpimät vaatteet ja säännöllinen peseytyminen. Sillä, onko ruoka luomua vai ei, ei loppupeleissä ole mitään väliä. Kuten ei ole kantovälineelläkään (saati sillä onko se reppu vai liina!), lastenohjelmilla, ulkoilutottumuksilla tai nukkumapaikallakaan.
Se, millä on väliä, on tasapaino. Tasapaino kaikkien näiden edellämainittujen asioiden välillä.
Minä olen oppinut sen kantapään kautta: tärkeintä on rakkaus, kaikki muu on toisarvoista. Äitiyden odotukset ja paineet on romahduttaneet mut, mutta olen selvinnyt siitä. Ymmärtänyt, että niillä kalapuikoilla ei ole mitään helvetin väliä. Jos ne puikot saa mut pysymään järjissäni, niin silloin ne on oikea ruoka mun lapsille. Eikä siihen mitään järjissäpysymisen pakkoakaan tarvita – jos tekee mielesi syödä kalapuikkoja, niin syö! Tai mennä mäkkäriin niin mene! Tai vaikka tilata valtava lasti sushia kotiin ja syödä se olohuoneen lattialla, niin tee se.
Ei tämä ole niin vakavaa. Vanhemmuus ei ole vakavaa. Ei ole pakko valita joko-tai vaan sekä-että – vanhemmuus, kuten elämäkin, on täynnä tasapainottelua, kompromisseja ja nauttimista. Nauttikaa elämästä, nauttikaa lapsistanne ja nauttikaa toisistanne. Ei sen enempää, ei sen vähempää.
Anni
Amen! 😀
Päähenkilö
Niin just! Naulankantaan! Aamen ja kyllä! Voi että, kun välillä tuntuu niin surulliselta tajuta, miten paljon jengi kokee syyllisyyttä ja suorituspaineita erilaisiin vanhemmuuden ja lastenkasvatuksen valintoihin liittyen. Periaatteita ja tavoitteita saa ja on hyväkin olla. Mutta ei niihin kannata hirttäytyä. Rennosti vaan. Soveltaen ja fiilispohjalta.
Ei joko-tai vaan sekä-että. Tää on ehdottomasti mun ohjenuorani. (Sekä vanhemmuudessa että koko elämässä.)
Minna
Tykkään Emmi sun asenteesta. Just noin sen pitää mennä. Ja voin kertoa, että neljän lapsen kanssa se menee just noin. Että tavoite on syödä hyvää ja monipuolista, mieluiten luomua ruokaa. Mutta sitten on päiviä jolloin vedetään pakastepizzaa, eikä edes hävetä. On tavoitteena, että lapsen kanssa keskustellaan ja yhdessä tehdään pelisäännöt. Silti joskus huudetaan teinien kanssa kilpaa. Ja sitten sovitaan ja pyydetään anteeksi puolin jos toisin. Mä kutsun sitä ihmisen elämäksi. Moni unohtaa olevansa ihan vaan ihminen sen jälkeen kun niitä lapsia tulee. Vaikka mä sanoisin, että lasten kanssa on sairaan paljon hankalampi pitää yllä mitään superihmisen roolia kun ilman niitä lapsia.
emminuorgam
”Moni unohtaa olevansa ihan vaan ihminen.” Juuri niin!
emminuorgam
Musta myös medialla on tässä tietty rooli. Luin vähän aika sitten jostain artikkelin, jossa mikälie psykologi paasasi, että lapsista kasvaa syrjäytyneitä nuoria, kun vanhemmat katsovat televisiota. Artikkelissa määriteltiin tiukat rajat, joiden puitteissa perheessä voidaan avata telkkari siten, että lapset pysyvät järjissään. Alle 1-vuotiaiden kodeissa televisiota ei esimerkiksi saanut avata ollenkaan, taaperoiden kodeissa maksimissaan tunti kerrallaan jne. Saman aiheen voisi ulottaa mihin vain: paitsi keskustelupalstat, myös Hesarin kolumnit ja muiden sanomalehtien artikkelit on täynnä ohjeita siitä, mitä pitää tehdä. Jos näitä ohjeita ei noudata, seuraa siitä vääjäämätön epäonnistuminen vanhempana. Se on aika raaka peli Ranualla.
niina
Kiitos tästä.♡ juuri tänäaamuna kun mies perseilee (nukkuu edelleen klo 11 kun itse oon noussut tuttuun tapaan kasilta katkonaisen yön jälkeen lasten ja koirien kanssa), nelivuotias haluais vain maata olkkarin lattialla ja vauva itkee kaikkialla paitsi sylissä, ja mun ”pitäis” lähteä lasten kanssa ulos koska kello on 11 ja se on ulkoiluaika, tämä teksti tuli tarpeeseen. Vittu maatkoot siinä lattialla ja toinen sylissä. Ei ne varmaan yhden väliinjääneeseen aamupäiväulkoiluun kuole.
emminuorgam
Ei ne kuole. Ei mekään menty tänään ulos, vaan lapset on piirrelly, repinyt toisiaan tukasta ja rakennelleet majaa. Hilda ei ole kolmen tunnin aikana saanut vaatteita päälleen, mutta en mää jaksa sitä nyt miettiä. Alan tekeen lihapullia, olkoot alasti jos siltä tuntuu.
Ota kuule kuppi kahvia ja istut sen kahvin ja vauvan kanssa ihan rauhassa alas. <3
Reetta
Jostain syystä tuo ”äitiyden odotukset ja paineet on romahduttaneet mut, mutta selvisin siitä”, tuntu tänään tosi merkitykselliseltä. Oon ollu alusta saakka tosi luontevasti ”sekä että” -vanhempi, mutta voi että miten paljon oonkin tuntenu siitä häpeää! Kun en oo osannu valita, kun en oo ollu niin perehtyny, että osaisin ja ymmärtäisin parempien ja tärkeämpien luomujen ja tahtisuuksien perään. Kun olin vaan niin sekä että, että päästin itseni liian vähällä. Että en antanu lapsilleni parasta. Samalla oon tuntenu itseni niin amatööriks kaikkien äitiammattilaisten seurassa. Kaikkien niiden, jotka ties ja ymmärs niin paljon, että pystyivät valitsemaan joko tai. Kaikkien, joille lapset näytti olevan niin paljon tärkeämpiä kun mulle. Jotain kohtaa tuosta sisäisestä häpeästä tuo sinun lause kosketti. Ehkä voisin ihan oikeasti löytää itsestäni armon ja ylpeyden tuota sisäsyntyistä rentoutta kohtaan. Ehkä se ei ookaan ollu niin pahasta.
Päähenkilö
Armo ja ylpeys sisäsyntyistä rentoutta kohtaan. Löydä se! Tulet onnelliseksi. Terv. Kahden koululaisen ja yhden päiväkoti-ikäisen äiti
Kolmen tähden Maija
No näin just! Ja sitten kun vielä muistaisi tämän silloin, kun syyllistyy milloin mistäkin typerästä asiasta, jolla ei ole kokonaiskuvan kannalta yhtään mitään merkitystä. Vanhemmuus on lopulta aika herkkä aihe ja pelkästään se, että joku toinen toimii eri tavalla saattaa heikolla hetkellä tuntua omien valintojen kritisoimiselta tai dissaamiselta, vaikkei siitä olisikaan kyse. Toisaalta on kyllä niitäkin ihmisiä, jotka jaksavat toitottaa omista kasvatusperiaatteistaan ja toimintatavoistaan niin kovaan ääneen, että väkisinkin alkaa miettiä, onko osasyynä paatokseen vain oman erinomaisuuden korostaminen. Josko jokainen perhe saisi vaan rauhassa toimia kuten itse parhaaksi näkee, sen hetkisen tilanteen ja voimavarojen mukaan. Joskus on aikaa kokkailla luomuherkkuja itse kasvatetuista vihanneksista, joskus taas syödään niitä kalapuikkoja, pääasia että kukaan ei ole nälässä. 🙂
Jarna
Nyt oli pakko laittaa teksti jakoon! Oli aivan loistava! Aion myös lukea tän aina uudestaan kun tulee sellanen olo, että omia valintojaan pitäis jollekin selitellä. Koska tosiaan, ei pidä.
Kahden äiti
Näinhän se on. Mutta täytyy sanoa että en kyllä ymmärrä MISSÄ näitä esimerkkisi kaltaisia täydellisyyttä tavoittelevia äitejä oikein on, en mä kyllä (onneksi) tunne yhtäkään :-O
Anna
Enpä ole kommentoinut mutta nyt on ” pakko ” : ihan sairaan hyvä teksti, osu ja uppos <3
Laura
Kiitos! Loistava teksti tämä(kin). Pidän sun tavastasi ajatella, kirjoittaa, olla vanhempi ja olla feministi. <3