Okei. Nyt on pakko myöntää, että kun Armas Kuppila kolmen vuoden sisään kolmannen kerran avautui Tuomiokirkonkadulle, olin jo vähän kyllästynyt. Vaikka konsepti eroaa aiemmista jonkin verran, olin ihan varma, että kaikki on jo nähty. Pari päivää sitten pääsimme kuitenkin Tampere Food Clubin bloggaajaporukalla maistelemaan Armaksen herkkuja ja olen onnellinen kun voin myöntää olleeni niin väärässä, kun nyt tälläinen keskiverto wannabe-ruokabloggaaja vaan voi olla.
Kaksi aiempaa Armasta ovat siis olleet Maitokauppa ja Wine Bar. Kummatkin omisti yksi Tampereen maineikkaammista keittiömestareista, Heikki Ahopelto, joka kesällä Saarioisten kehityspäällikkönä aloittaessaan joutui luopumaan liiketoiminnastaan Pirkanmaalla. Tällöin Tampereen kenties parhaan fine dining -paikan Ravintola C:n Ilkka Isotalo ja Christina Suominen iskivät ja ostivat Armaksen itselleen. Samassa hötäkässä myös Tampereen Suomalaisen Klubin omistajuus siirtyi kokonaisuudessaan Ilkalle ja Christinalle.
Armas on tullut tunnetuksi lähiruuasta, kotimaisuudesta ja skandinaavisista raaka-aineistaan. Historiaa ja uuden Armaksen konseptia pureksittuaan Ilkka tuli kuitenkin siihen tulokseen, että sen aika on nyt ohi. Raaka-aineiden laatu ja lähituottajat ovat edelleen Armaksessa – kuten C:ssäkin – tärkeitä, mutta niiden korostaminen ei enää tuntunut mielekkäältä. Oma mutu-tuntumani tähän on se, että laadukkaat raaka-aineet alkavat olla sekä ravintoloissa että asiakkaiden mielestä jo niin itsestäänselvyys, ettei se enää riitä ravintolan ”vetonaulaksi”. Menneiden sijaan Isotalo pohti kahta asiaa:
1. mitä hän itse haluaisi kuppilassa hyvän oluen kanssa syödä ja
2. onko se jotain sellaista, jota Tampereelta ei saa.
Noiden pohdintojen perusteella syntyi sitten Armas Kuppilan street food -menu: kansainvälisiä makuja kotimaisella tatsilla.
Rakastan illallisia, joilla saa maistaa vähän kaikkea. Olen se asiakas, joka aina kysyy suosituksia ja harvoin osaa itse päättää, että mitä tekisi mieli. Valmiit menut, keittiömestarin suosikit ja varsinkin tälläiset tilaisuudet, joissa pääsee syömään koko listan läpi, ovat enemmän kuin meikäläisen makuun!
Meidän illallisemme alkoi korealaistyyppisellä kanakeitolla. En ole koskaan käynyt Koreassa, mutta keiton makumaailma oli juuri sitä mitä odotinkin: mausteista, tuhtia lientä, chiliä, limeä, korianteria ja kalakastiketta. Nuudelit, jotka muuten saa myös gluteenittomana, sienet ja vihannekset olivat kivan napakoita ja nahkoineen keitetty kana aivan sairaan maukasta. Kokonaisuudessaan keitto oli lähes täydellisyyttä hipova kylmän talvi-illan lohturuoka – itse olisin tuunannut sen vielä tulisemmaksi, mutta en tajunnut kysyä, että olisiko se ollut mahdollista. Uskoisin kuitenkin, että on. Keitosta, kuten kaikista muistakin ruuista on tarjolla myös vegeversiot ja kuulemma pääraaka-aineiden vaihtaminen esimerkiksi kanasta kalaankin onnistuu. Kun ruoka tehdään alusta saakka itse, on asiakkaankin helppo esittää toiveita ja ruokavalioiden huomioiminen on yksinkertaista. Siinäpä muuten yksi syy lisää suosia yksityisiä paikkoja ja karttaa niitä suuria laitoskeittiöistä ja puolivalmisteista ruokaa lämmittäviä ketjupaikkoja.
Keiton jälkeen pääsimme maistamaan kahta erilaista rieskapitsaa, jonka vaatimattoman ulkonäön ei pidä antaa hämätä. Penttilän suussasulavan perunarieskan päälle ladotaan Ahlmanin Gabriel -juustoa ja tomaattia, sekä versiosta riippuen joko ilmakuivattua kinkkua tai kasviksia. Rieskapitsa oli annos, jota kaikista vähiten odotin ja varmasti siksi myös annos, joka yllätti kaikista eniten. Makea rieskapohja, aivan törkeän herkullinen juusto ja suolainen, rapea kinkku, olivat sellainen yhdistelmä, että havuja perkele. Kasvisversio oli myös oivallinen, mutta luojani, tuo kinkku vei sen aivan uusille leveleille. Taisin syödä pitsaa kolme palaa – pakkohan se oli, kun ei kukaan muu ehtinyt halunnut..
Kolmantena annoksena maistoimme Sitä Kuuluisaa Armaksen kepappia, jota joko oli tuunattu vähän uuteen uskoon tai sitten muistini teki tepposet. Tuo legendaarinen Armaksen kyyttökebab taisi olla ensimmäinen katuruoka, joka Tampereelle nelisen vuotta sitten rantautui (jos siis grilliruokaa ja mörköä ei lasketa) ja johon ensimmäisenä myös kyllästyi. Maistaminen kuitenkin kannatti, possukepapin ehdoton kruunu oli Teijan salaisella reseptillä valmistetut kastikkeet. Ihanan tulista ja maukasta, mutta ei kuitenkaan sellaista, että kitalaki olisi palanut. Possukepap muistutti paljon Jörn’s Dönerin kebabia, mutta kumpi oli ensin, muna vai kana?
Neljäs annos taisteleekin sitten parhaan annoksen tittelistä rieskapitsan kanssa. Kyseessä oli Armaksen versio vietnamilaisesta Banh mi -leivästä, eli patongin välissä punajuurisalaattia, sokerisuolattua lohta, pikkelöityjä juureksia ja jugurttikastiketta. En yleensä voi sietää kylmää punajuurta, mutta piparjuurella ja valkosipulilla maustettu, paahdetuista punajuurista valmistettu salaatti oli taivaallinen. Siis niin hyvää, että yritän kopioida reseptin myös meidän joulupöytään, vaikka vannoin ettei punajuurella ole sinne asiaa. Myös sokerisuolattu lohi oli herkullista, graavilohihullun märkä päiväuni. Patongit oli maustettu korianterilla ja chilillä, ja kokonaisuus oli todella herkullinen. Niin herkullinen, että taisin syödä kaksi patonkia.. Niin ja myös patonki on saatavilla gluteenittomana versiona – itseasiassa ainoastaan rieska-annoksia ei ole mahdollista tehdä gluteenittomana.
Näiden annosten jälkeen siirryimme jälkiruokiin. Itse keskityin juustoannokseen, mutta sen lisäksi pöytiin kannettiin ainakin glögikakkua, brownieita, rocky roadia, marenkejä ja erilaisia pikkuleipiä. Seurueen sokerihiiret huokailivat ihastuneina, joten oletan, että makeat herkut olivat myös maistuvia. Juustoannos oli kiva, tykkäsin erityisesti siitä, että niitä iänikuisia Mouhijärven juustoja ei lautaselta löytynyt. Armaksen juustot käydäänkin itseasiassa ostamassa Stockmannilta, sillä tarkoituksena on, että lautasella on juustoja kattavasti ympäri maailman. Tai no, ainakin Euroopan. St. Agur sinihomejuusto on oma suosikkini, joten hykertelin tyytyväisyyttäni, kun juustolautaselta löytyi myös sitä.
Kaikenkaikkiaan olin todella positiivisesti yllättynyt noista mauista, joita meille tarjoiltiin. Ja itseasiassa vielä yllättyneempi, kun vilkaisin annosten hintoja: kaikki irtoaa reippaasti alle kympillä. Meille tarjoiltiin annoksista vain maisteluversiot, mutta silti olin illan päätteeksi aivan täynnä, uskoisin siis hinta-laatusuhteenkin olevan kohdillaan. Oikeastaan ainoa miinus, jonka Armas Kuppilasta näin parin päivän miettimisen jälkeen keksin, on aukioloajat. Tai oikeammin kattaukset: lounasaikaan klo 11-15 tarjoillaan kotiruokalounasta ja street food -menu on voimassa vain 15-21. Itse tälläisenä lounashaukkana poikkeaisin huomattavasti mieluummin syömässä hyvää ruokaa jo päivällä, kun iltaisin mennään usein sillä jauhelihakastikelinjalla kotosalla. Mutta toisaalta, Kuppila on kyllä myös paikka, johon lapset ovat hyvin tervetulleita, että ehkä meidän pitää joskus iltasella tehdä täsmäisku lasten kanssa myös sinne!