Reissuleskeydessä pahinta ei enää ole arki, jota pääsääntöisesti joutuu pyörittämään yksin. Eikä edes se, että toinen on poissa yli puolet vuodesta: arki on arkea, oli se puoliso vierellä tai ei. Makaronilaatikko maistuu makaronilaatikolta, kurahousut pitää pestä ja keittiö imuroida – hetkittäin jopa tuntuu, että yksin on helpompi organisoida ja pitää suunnitelmistaan kiinni. Niinä kaikista huonoinpina öinä saatan ajatella, että voisipa vuoroa vaihtaa jonkun kanssa, mutta muuten pärjään jo ainakin tyydyttävästi.
Mutta juhlapyhät. Näitä en tahdo kestää. Sähköposti täyttyy ravintoloiden pöytävarausehdotuksista, somekanavat on täynnä ilonpitoa perheiden ja ystävien kanssa ja joka puolelta tulvii mainoksia, joiden keskiössä on laatuaika, yhteisöllisyys ja onni. Aina välillä haaveilen sellaisesta normaalista elämästä, jossa voisi viikonloppuisin ja juhlapyhinä puuhailla kivoja juttuja perheen ja ystävien kanssa. Sopia pikkujouluja, kattaa pöytä hienosti ja syödä blinikaudesta piittaamatta blinejä jo vaikka marraskuussa.
Ennen lapsia yleiset juhlapäivät oli vielä hirveämpiä, silloin kun oli ihan oikeasti yksin. Nyt on onneksi edes kaksi pikkuista, joille on ihan se ja sama mikä päivä on – juhlasta huolimatta ne heräävät kuudelta, herättävät äitinsä napakalla potkulla suoraan nenään ja kiukuttelevat aamupuuron kanssa niinkuin jokainen muukin aamu. Niiden kanssa ei ehdi surkutella yksinäisyyttään (ainakaan ihan kamalasti), kun jo aamuyhdeksältä pitää kaivaa askarteluvehkeet esiin ja kehitellä tekemistä myös seuraavaksi 11 tunniksi.
Entisessä elämässä, kun oma työni oli kaiken muun lisäksi suodattaa fanien palautetta, poistin useampia kymmeniä viestejä, joissa moitittiin orkesteria siitä, että jokin Uuden Vuoden tai Itsenäisyyspäivän keikka oli siltä vuodelta jäänyt tekemättä. Noina hetkinä mietin usein, että ihmiset ovat ihan hiton itsekkäitä.
Jos juhlapyhinä terveyskeskuksen päivystyksessä tai kaupan kassalla on jonoa, ovat äänekkäimmät moittimassa siitä henkilökuntaa. Pikkujoulukausi on ravintoloiden kiireisin ja samalla epäkiitollisin aika: jokainen asiakas luulee olevansa tärkeämpi kuin toinen ja ravintolahenkilökunta paikalla vain kiusatakseen tätä Pikkujoulujen Paronia. Poliisit, bussikuskit, siivoojat, viihdyttäjät, palomiehet, sairaanhoitajat – kaikki ne ihmiset, jotka ovat töissä palvellakseen juhlivia ihmisiä, saavat niskaansa humalaisten ihmisten rähinää ja haistattelua.
En minä tiedä mitä koitan tällä sekavalla kirjoituksella sanoa. Ehkä sitä, että kun seuraavan kerran tekee mieli valittaa kaupan jonoista jouluaattoaamuna, niin mieti hetki niitä ihmisiä, jotka siellä kaupassa ovat töissä. He ovat valinneet olla töissä, palvella sinua ja kaivaa vielä ne viimeiset lanttulaatikot kylmiön perukoilta, jotta sinun joulusi onnistuisi. Huolimatta siitä, että hekin mieluummin olisivat perheidensä kanssa juhlimassa tai pahimmassa tapauksessa töissä paossa sitä mielen matalaksi vetävää yksinäisyyttä, jonka nämä perhekeskeiset juhlat perheettömille aiheuttaa.
Heilläkin voi olla kotona pieni tyttö, jonka aamun ensimmäinen kysymys on: ”Tuleeko mun iskä tänään kotiin?”
niina
Mulle nää juhlapyhät on raskaita siksi, että niin moni lapsiperhe menee mummolaan. Varsinkin jouluna itkettää. Me ei voida viettää alkoholin takia mitään juhlia mun perheen kanssa, koska äiti vetää aina överit ja sen lempipuuhaa pikkuhiprakoissaan on haukkua mut maanrakoon milloin mistäkin. Ja olkoon sit että oon tiukkis, mutta en halua että mun lapset näkee kun mummo ”nukahtaa” jouluaattoiltana sohvalle. On niin inhottavaa lukea ihanista sukujouluista ja mummoloista ja kaikesta, kun oma äiti tekee niistä ihan mahdottomia. 🙁 samoin nää kaikki itsenäisyyspäiväillat ja muut, ei puhettakaan että voitais katsoa linnan juhlia vaikka, kun äidin mielestä niitä ei VOI katsoa ilman viiniä ja sit se menee taas siihen tappelumoodiin ja taas mä oon huono äiti/vaimo/tytär/ihminen. Kaikki ulkonasyömiset ja muut on poissuljettuja tän saman asian takia. Ei tunnu kauhean kivalta kun äiti kailottaa tarjoilijalle että TÄSSÄ MUN TYTÄR JOKA KUVITTELEE ETTÄ SE VOIS OPISKELLA TYÖN OHESSA HAHAHAHAVHA VOIKKO TAKOA SIEKI SILLE JÄRKEÄ PÄÄHÄN!!! tai mitä ikinä ja muut asiakkaat tuijottaa. Huoh. Ja anoppihan mulla on kuollut ja apen uus vaimo ihan perseestä. Joulut vietetään vielä miehen mummolassa, mutta mummo on sen 90v… joten kauhulla odotan jouluja sen jälkeen ku mummolaa ei enää ole.
Että sympatiaa ja halaus. ♡ vaikka mies onkin kotona ja se oma perhe kasassa, niin kyllä tää idylli osaa välillä kyllä raastaa.
emminuorgam
No etkä ole mikään tiukkis, vaan ihan normaali ihminen. Ei kenenkään lapsen tarvitse nähdä sammuneita vanhempia, isovanhempia tai muitakaan aikuisia – vika ei todellakaan ole sussa!
Luulen, että kaikkien muiden, kuin niiden mainosten ydinperheiden, on aika vaikea nauttia varsinkin joulusta, tai ainakin se on vaatinut opettelua. Kaikki lahjat, ruuat, pukit ja läheiset – jos yksikään niistä uupuu, niin ainakin itselle tulee vähän sellainen huijariolo. En tiedä mistä se johtuu, omasta päästähän ne periaatteessa on kiinni, mutta silti..
Naiades
<3
kulo
itse vietän synttärit joulut juhannujkset nukkuen.
ei pidä verrata itseään muihin.kyllä se aurinko joskus paistaa- tai sitten ei
Johanna
Samaa aihetta käsitteli itsenäisyyspäivän Keskisuomalaisen pääkirjoitus. Eikä tuo kivaa ole. Itse vain palvelualalla vuorotyötä tekevänä kaipaisin myös ”säännöllisyyttä”, että voisi tosiaan viettää juhlapäiviä perheen kanssa. No, ammatinvalintakysymys toki osaltaan, mutta ei se silti toisenlaisesta poista. Tsemppiä Emmi!
Oili / Ajatuksia Saksasta
Toi on kyllä varmasti todella raskasta, ihan jo siksikin että näihin juhlapyhiin liittyy tosi vahva lataus – joulu on niistä varmasti perhejuhlana kaikista suurin. Varmaan melkeinpä kaikilla on päässään kuva siitä täydellisestä joulusta, johon liittyy perhe, läsnäolo, kiiltokuvakelpoinen tunnelma ja kaikki se muu. Mun mieshän on töiden takia poissa maanantaista torstaihin, mutta toimihenkilönä hän on kaikki viikonloput ja juhlapyhät kotona. Joskus surkuttelen itseäni arki-iltaisin, ja kyllähän poika kyselee kovasti isänsä perään, mutta tämä onkin sitten se ainoa puoli, jonka joudumme kokemaan. Olen ollut aina välillä tuskaisenkin tietoinen siitä, miten onnellisessa asemassa olen, kun sekä mieheni että oma kiinnostuksen kohteeni sattuu mahdollistamaan toimistotyöajat ja ihan hyvät tulot (olkoonkin että olen tällä hetkellä työtön en-vielä-väitellyt, mutta se onkin sitten toinen tarina). Kutsumus voisi olla ihan toinenkin ja silloin just nämä juhlapyhät voisivat olla vaikeita.
Jos et tiennyt ihan tarkkaan, mitä halusit postauksellasi sanoa, niin sama pätee kyllä tähän mun kommenttiin. Pääpointtina oli sympatia, uskon kun sanot ettei arki tai varsinkaan juhla ole aina kovin herkkua. Virtuaalisydän tähän loppuun!