Public House Huurre – Kalevan komein kortteliravintola

Tampere Food Club on ehkä parasta, mitä Tampereen ravintola- ja ruokaskenessä on hetkeen tapahtunut. Kyseessä on periaatteessa yhden miehen show, mutta käytännössä koko kaupungin yhteinen hyvä meininki. Santeri Vuosara, eli tuttavallisemmin Chef Santeri, polkaisi homman käyntiin kesällä ja tällä hetkellä liikuttaa satoja ellei tuhansia tamperelaisia hyvän ruuan, juoman ja fiiliksen lähteille. Mun onneksi, tai siis tietysti teidän onneksi, Tampere Food Club liikuttaa myös mua ja kymmenkuntaa muuta bloggaajaa pitkin kaupunkia syömässä ja kirjoittamassa syömisestään – vaikea kuvitella mahtavampaa porukkaa, jossa olla mukana! Tämä teksti onkin kertomus siitä, kuinka Santeri johdatti meidät Kalevan Public House Huurteeseen ja kuinka kierin sieltä kotiin.

Public House Huurre on tamperelaisten ruoka- ja musamiesten ja naisten hanke, joka konkretisoitui Kalevan Sammonkadulle viime keväänä. Kyseessä on mutkaton korttelikuppila, jonne on kiva tulla vaikka töiden jälkeen tai viikonloppuisin, kun kaupungin häly ei houkuta, mutta hyvä ruoka ja juoma kiinnostaa. Huurteen omistavat miehet mm. Tammerfestin ja Jack the Roosterin takaa, joten ruuan lisäksi Huurteessa panostetaan myös musiikkiin. Kaikki tapahtumat on ilmaisia eikä Huurteeseen maksa viikonloppuisinkaan mitään sisään – tarkoitus ei siis ole kilpailla keskustan yökerhojen kanssa, vaan panostaa ihan rehdisti siihen omaan juttuunsa. Huurre remontoitiin vanhan Kalevan musiikkikeskuksen paikalle ja ravintolan toisesta päästä löytyykin edelleen esimerkiksi reenitiloja ja tamperelaisen Nem-Bookin Agencyn toimitilat – Nem bookkaa Huurteeseen vähintään kerran kuussa esiintyjiä, joiden lisäksi esimerkiksi Huurteen Jazz&Tapas -illat on saavuttaneet jo nyt ihan huikean suosion. Me ei kuitenkaan oltu Huurteessa jazzin perässä, vaan Poppamiehen, Tampereen chilijumalan ansiosta.

Poppis onkin jo aiemmin vilahdellut mun teksteissä, sillä tamperelaisena chilisoosiaddiktina ei oikein ole sopivaa edes puhua muista valmistajista tai maahantuojista. Poppis on maustanut esimerkiksi meidän häiden yöpalahodarit, viime vuoden blogipikkujoulut ja lukemattoman määrän ihan tavallista arkiruokaa. Tällä kertaa minä, Janica ja Mansen muijat Annukka ja Anna oltiin avustamassa Poppamies -dokumentin teossa (siis kyllähän syöminen ja juominen on avustamista, eikö?) ja tietysti maistelemassa Huurteen uutta ruokalistaa.

Olen varmaan kyllästymiseen asti kertonut, miten omasta mielestäni paras tapa syödä ravintolassa on se, että maistaa vähän kaikkea. Haluaisinkin nyt teroittaa, lähinnä itselleni, että se tarkoittaa ihan oikeasti sitä, että syö vähän kaikkea, ei esimerkiksi alkuruuaksi kahta annosta chiliranskiksia tai paria hodaria. Saattaa muuten käydä niin, ettei sen alkuruuan jälkeen oikein jaksakaan mitään muuta. Huurteessa kävi onneksi tuuri ja ne ensimmäiset annokset oli ne omat suosikit, että ihan hirveän pahoillani en ole.

Uudella listalla Huurre oli halunnut panostaa hodareihin, joita listalta löytyikin neljässä versiossa: rapudogi, chili, vege ja tavallinen lihahodari. Vegehodarin nakin raaka-aineista liikkui aika montaa mielipidettä, mutta oli raaka-aine mikä hyvänsä, niin annos oli yllättävän hyvä. Nakki oli koostumukseltaan kivan napakka ja lisukkeet maukkaita – kasvissyöjät kuulemma vihaavat tätä, mutta sanon silti, että en olisi tiennyt hodarin olevan vege, jos en olisi tiennyt. Rapudogi oli myös hyvä ja jättiravut vähän erilainen täytevaihtoehto. Wigrenin olutnakista taiteiltu perushodari taas oli – no, perushodari. Kun kaupungista saa esimerkiksi maan parasta raakamakkaraa, niin näkisin, että sen jauhonakin saa jättää marketin laariin ja panostaa varsinkin ravintoloissa vähän parempaan makkaraan.

Oma suosikkiannokseni taisi olla chili, jota sai Poppamiehen sooseilla tuunata omaan tulisuusmakuunsa sopivaksi. Tykkäsin erityisesti tavasta tarjoilla chili ranskalaisten ja parmesanin kanssa, vihdoinkin siitä maustamattomasta riisistä on otettu askel eteenpäin. Itseasiassa Huurteen ranskalaiset oli niin hyvin keitetty, että haaveilin niistä viime viikollakin yksi päivä – Huurteen huonoin puoli on se, etteivät he toivo baariinsa lapsiasiakkaita ja näin munkin käyntimahdollisuudet on yhden käden sormilla laskettavissa.

Myös burgeri oli yksi illan parhaista annoksista. Itseasiassa Huurteen avaamisen aikoihin kaupungissa kiersi sitkeä huhu, että Huurteen burgeri syrjäyttäisi Huberin burgerkuninkuuspaikalta, mutta ainakaan omasta mielestäni näin ei ole. Pekonilla ja majoneeseilla ryyditetylle burgerille on siitä huolimatta oma aikansa ja paikkansa ja tässä sarjassa Huurre on ehdottomasti kaupungin parhaita. Itse tykkään myös tuosta höttöisesti, briossimaisesta sämpylästä, vaikka joku muu saattaisi kaivata burgeriinsa enemmän purtavaa.

Illan loppupään annoksiin – niihin ei-niin-kovaa-vaikutusta-tehneisiin – lukeutuivat olutnakit (se sama jauhonakkiripitys tähänkin) ja tofuburgeri. Minä ja tofu tapasimme Huurteessa itseasiassa ensimmäistä kertaa, ja kuten olin ounastellutkin, en syttynyt siihen ollenkaan. Tofun pehmeä, lähes sahajauhomainen koostumus ei vaan sovi suuhuni, vaikka Janica hehkutti tuota savutofua yhtenä maan parhaista lohturuuista. Fiksu likka, mutta noin hänkin aina välillä sitten kuitenkin erehtyy.. Näiden lisäksi Huurteen erikoisuus, perunalätyt, jätti mut vähän kylmäksi. Tiedän noiden lättyjen olevan yksi ravintolan suosituimmista ruuista, mutta minä ja lätyt ei tulla niin hyvin toimeen, että nämäkään olisi mua vietelleet.

Tiedä sitten, oliko kahvin avecina tarjoillulla Jaloviinalla jotain osuutta asiaan, mutta jälkiruokabanoffeeta syödessään koko muu pöytäseurue hihitti ihan hysteerisenä. Koska myös Asikainen kehui jälkkäriannoksia, niin uskallan kuitenkin olettaa jälkkäreiden olevan jotain naurettavan hyvän ja taivaallisen välimaastosta. Itse sain alkuruokalistan juustot jälkiruuaksi tuunattuna ja on myönnettävä, että Jaloviinalla alkoi siinä vaiheessa jo olla osuutta asiaan, enkä osaa niistä sanoa oikeastaan tuon taivaallista.

Kaikenkaikkiaan Huurteessa oli todella hyvä meininki, ja vaikka kyseessä oli arki-ilta, niin ravintola oli kivan täynnä ihmisiä. Monet näyttivät poikkeavan juomassa jonkin hyvän oluen ja syömässä aika epätyypilliseen tapaan oliiveja siinä sivussa ja jos oikein monta Jallua joi, niin saattoi kuvitella poikkeavansa espanjalaisessa tapasbaarissa töiden jälkeen.. Että kiitos vaan Santeri, Huurre ja Poppis, tämän kaiken sepustuksen jälkeen tarkoitukseni oli sanoa, että lystiä oli!

Kannattaa muuten tykätä viimeistään nyt Tampere Food Clubin FB-sivusta ja käydä katsomassa kaksi viimeisintä videota. Kummankin kommentoijille on nimittäin tarjolla ruoka- ja ravintola-aiheisia palkintoja, joiden lisäksi TFC:tä seuraamalla pysyy todella hyvin kärryillä siitä, mitä kaupungissa milloinkin tapahtuu!