Tekeekö mielesi kurittaa kotiäitiä?

Aivan aluksi haluaisin onnitella Matti Apusta ja Raimo Sailasta sekä päähallituspuolueita siitä, että he ovat ansiokkaasti luoneet suomalaisille mielikuvan hyvinvointiyhteiskuntaa uhkaavasta, verovaroja väärinkäyttävästa ja kahvia päivät pääksytysten lipittelevästä monsterista: kotiäidistä. Kotiäidistä, jonka vanhemmat lapset ovat päivähoidossa sillä aikaa, kun tämä nauttii sosiaalietuuksiensa tuomasta absoluuttisesta vapaudesta vauvan kantokoppaa toisessa kädessä heilutellen ja piruuttaan vie hoitopaikat kunnon kansalaisten lapsilta. Mammablogit ja keskustelupalstat räjähtivät ilosta ja onnesta, kun subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen hyväksyttiin männäviikolla ja kotiäideille ja työttömille osoitettiin vihdoin se paikka, joka heille kuuluu! Vihdoinkin todellisia säästöjä! Vihdoinkin talouskasvua! Vihdoinkin joku sanoo mitä kaikki ajattelevat!

Noita kirjoituksia ja keskusteluja lukiessa mieleeni palautui sanonta ”Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten.” Valtaosa keskustelijoista ei tunnu ymmärtävän lainkaan, mistä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisessa on kyse. Kotiäidistä, lattemammasta, maalattu uhkakuva on niin voimakas, että valtaosalla unohtuu täysin lattemammojen käsittävän vain 3% kaikista varhaiskasvatuksen piirissä olevista lapsista. Todellisten säästöjen penääjät eivät liene laskeneet, millaisia ne ”todelliset säästöt” ovat, jos esimerkiksi Kuopion lattemammojen 34 kokopäivähoidossa olevaa lasta muuttuvat osapäiväisiksi. Näille kansalaisaktivisteille ei liene tullut mieleen myöskään se, että todellisia säästöjä saataisiin aikaan tarkastelemalla esimerkiksi puolustusmäärärahoja, ei kyttäämällä naapuria, jonka kodista kuuluu maidonvaahdottimen ääni.

”Ihan sama, miten kirjavaa sakkia tämän tuen hyväksikäyttäjät ovat. Pääasia, että loppuu, niin herroilta ja narreilta. Lattea voi litkiä lastenkin kanssa ja wt-porukat saavat alkaa laittaa piuhojaan poikki, jos ei kersojen hoito inspiroi.”

”Hyvä asia todellakin. Jospa moni työtön ja kouluttautumatonkin miettii nyt, ettei ihan tuosta noin vain kannata antaa näiden ”vahinkovauvojen” syntyä, kun yhteiskunta pistää pussin suuta kiinni.

Samalla turhat muutkin tukimuodot puoliksi, niin alkaa se työnhaku taas maistua ja jopa koulun penkki kutsua. Loppuu makoilu ja herrastelu.”

”Neljäkin päivää riittää, mutta pointtina on SÄÄNNÖLLISYYS. Ei se, että viedään muksu ”lapsiparkkityyliin” hoitoon kun tahtoo itse shoppaamaan. Harva työttömän lapsi on kokopäivähoidossa, mutta uusi laki mahdollistaa sen, että työtön lusmu saa kaksi kokonaista vapaapäivää itselleen.”

Keskusteluissa toistuvat samat elementit: työttömät, jotka valitsevat lusmuilla kotona ja shoppailla mielin määrin työttömyysetuuksillaan, kotiäidit, joita ei huvita hoitaa lapsia vaan istua hoitorahan turvin kahviloissa ja narkomaanit, joiden elämänhallinta on olematonta ja joiden lapset tulisi ottaa pois mielellään nyt, eikä ensi viikolla. Jokaisella kommentoijalla on tutun tutun tuttu naapurin serkkulikka, joka tekee lapsia vain tulonsiirtojen toivossa ja ajattelee, että on yhteiskunnan tehtävä hoitaa nuo penskat. Viha ja kateus väärinkäyttäjiä kohtaan on niin vahva, että hoito-oikeuden rajaamisen kokonaisvaikutusten tarkasteleminen on mahdotonta.

Sen vuoksi tuntuu tarpeelliselta vääntää rautalankaa.

Kyllä, subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen osuu niihin heikoimmassa asemassa oleviin perheisiin.

Ei, nuo perheet eivät ole ainoastaan alkoholistiperheitä, vaan ne ovat myös esimerkiksi eroperheitä, yksinhuoltajaperheitä, erityislasten perheitä ja maahanmuuttajaperheitä.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisen helpoin esimerkki on lattemamma, vaikka todellisuudessa suurin kärsijä ei ole hän. Jos lattemammalla on varaa istuskella päivät pitkät ravintoloissa ja shoppailla, on perheellä taloudelliset realiteetit hankkia lastenhoitopaua myös muualta. Suurin kärsijä on se perhe, jossa vanhemmat ovat eronneet ja joiden luona perheen lapset vuoroviikoin asuvat. Perheen työttömäksi jääneen äidin vuoksi lasten hoito-oikeutta rajataan ja isän työssäkäynti hankaloituu.

Tai se yksinhuoltajaperhe, jonka äiti tekee lyhyitä määräaikaisia työpätkiä opettajana ja joka kutsutaan pahimmassa tapauksessa samana päivänä töihin. Päivähoitopaikan puuttuessa äiti ei pysty ottamaan työtä vastaan ja perheen elintaso romahtaa.

Tai se perhe, jonka isä haluaisi vanhempainvapaalla kirjoittaa gradunsa valmiiksi ja edistää työllistymistään perhevapaiden jälkeen. Vanhemman lapsen vaatiessa tarkempia rutiineja ja enemmän virikkeitä ei gradun kirjoittaminen enää olekaan niin yksiselitteistä, vaikka vauva nukkuisi miten hyvin.

Tai se maahanmuuttajaperhe, jonka kotoutumiselle ja kielitaidolle päivähoito olisi elintärkeää. Päiväkodin ja TE-keskuksen kieltenopetusryhmien aikataulut eroavat toisistaan niin paljon, että jompikumpi vanhemmista – yleensä äiti – joutuu jättäytymään opetuksesta pois ja jäämään lasten kanssa kotiin.

Ja näitä esimerkkejä on lukemattomia. Hoito-oikeuden rajaaminen voi yllättäen koskettaakin ketä tahansa meistä. Sinua, minua, naapurin Penttiä. Kuka tahansa meistä voi milloin tahansa muuttua siksi perheeksi, joka tarvitsee eniten apua ja tukea.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus onkin ollut ensisijaisesti asia, johon koko suomalainen, oikeudenmukainen hyvinvointivaltio nojaa: siihen, että kenellä tahansa lapsella, sosioekonomisesta asemasta ja perhetaustasta riippumatta olisi oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen ja turvalliseen lapsuuteen. Tuon oikeuden rajaaminen jakaa meidät kahteen kastiin: niihin hyvin toimeentuleviin perheisiin, joiden lapset ovat oikeutettuja varhaiskasvatukseen ja niihin tukea tarvitseviin perheisiin, joiden oikeudet pitää erikseen todistaa. Rajaaminen on siis ensisijaisesti ideologinen valinta – kun rajaamisen tueksi esitetyt säästöt eivät Kuntaliiton mukaan toteudukaan, ei jäljelle jää kuin kysymys siitä, onko sinun perheesi riittävän arvokas? Oletko osannut tehdä oikeat valinnat? Onko sinun lapsesi saman arvoinen kuin lapsi naapurikunnassa?

Todennäköisesti ei ole. Viis yhdenvertaisuudesta, ensi vuonna merkityksellistä on enää vain se, miellyttääkö sinun lärvisi päiväkodin johtajaa! Kannattaa siis panostaa tänä jouluna siihen tarhantätien lahjaan vähän enemmän kuin muut – mistä sitä tietää, vaikka saisit ensi vuonna kenkää ja olisitkin itse lakki kourassa anelemassa lapsellesi tuttuja ystäviä, motoriikkaa kehittäviä satujumppia, turvallisia aikuisia ja arvokkaita rutiineja. Sillä usko tai älä, myös se työtön tutun tuttu toivoo vain parasta lapselleen. Ihan niinkuin sinäkin.