Minä suojelen sinua kaikelta halusit tai et

Oikeastaan en kyllä suojele. Itseasiassa mitä enemmän asiaa mietin, sitä vähemmän keksin asioita, joilta yritän lapsiani suojella.

Kehitys on ollut yksinomaan positiivista, mutta samalla olemme lapsistamme superhuolissamme – enemmän kuin koskaan. Mietimme jatkuvasti, missä menee hyvän suojelun ja ylisuojelun raja. Osaanko antaa lapsen lentää – kypärä päässä mutta siipiä katkaisematta?

Marja Hintikka Livessä on huomenna teemana lasten suojeleminen (ja ylisuojeleminen) ja aihe on viimepäivät pyörinyt erityisen paljon mielessä siksi, että mut kutsuttiin tuohon lähetykseen tähtibloggaajaksi. (Ja siis luojan kiitos että kutsuttiin, itsehän olin jo aivan paskana, kun kaikki muut perhebloggaajat on olleet siellä, mutta meikkistä ei kutsuta. Huh. Voin taas hengittää.) Vasta nyt, kutsun ja keskusteluaiheen pohtimisen ansiosta, olen ensi kertaa hoksannut, että taidankin olla huolehtivaisen äidin sijaan aika huoleton äiti! Ennen lapseutumista ajattelin olevani takuuvarmasti todellinen tiukkismutsi, mutta käytäntö onkin osoittanut täysin toisin.

Olen nimittäin se ihminen, joka tukehtuu nauruun, kun kuulee ystävänsä hankkivan lapselleen sormiruuan imeskelypussin (#sorisiitä). Tai joka noudattaa neuvolan ravitsemussuosituksia vähän sinnepäin ja ostaa lapselleen turvaistuimen kirpputorilta, tietämättä mitä tuolilla on ennen meidän lasta tehty. Joka ei suostu edes harkitsemaan konttauskypärää, päästää vajaan 3-vuotiaan lapsensa yksin alakerran naapuriin leikkimään ja kannustaa laskemaan pulkkamäestä pää edellä alas. Joka ajattelee, että on sitä ennenkin selvitty ja hengissä pysytty, vaikka eteen ladottaisiin minkälaisia tilastoja lapsikuolemista tai törmäystesteistä. Tietysti meidän lapsilla on pyöräilykypärät päässä ja heijastimet haalareissa, mutta lastenvaatteisiin myytävät GPS-paikantimet menee aivan täysin yli ymmärryksen.

En jotenkin pysty käsittämään sitä ajatusmallia, jossa joka ikinen pöydänkulma tai hiekkakakku on portti aivovammaan tai kissanpissan syömiseen. Jouduin itseasiassa äsken googlettamaan, että miksi jotkut vanhemmat hysteerisesti suojelevat lapsiaan hiekan syömiseltä, mutta en löytänyt (luotettavasta lähteestä) ainuttakaan vastausta. Eräs kissanomistajatuttuni kertoi, että vanhemmat sukulaiset olivat laittaneet häneen välit poikki, kun tuore äiti ei suostunut luopumaan kissasta lapsen synnyttyä – rakasti kuulemma kissaansa enemmän kuin lasta.

Oma teoriani tästä on (lähes laillistettuna keittiöpsykologina), että lapsiaan hysteerisesti suojelevat ”Älä, älä, älä!” hokevat vanhemmat ovat niitä, joiden harrastus lapsi muutenkin on. En ikinä unohda sitä päivää, kun luin erään perhebloggaajan blogista hänen harrastaneen ennen vauvan syntymää erikoiskahveja ja vauvan synnyttyä siirtyneen harrastamaan sitä lasta. Tämä koko skenaario on mulla niin utopistinen, etten pysty ymmärtämään: myös lapsi on ihminen, oma itsenäinen olentonsa, ei mikään harrastus tai hiton pressopannu.

Ja jokaisella ihmisellä, myös lapsilla, on oikeus tulla kohdelluksi omana itsenään. Lapset ovat oikeasti paljon fiksumpia, kuin mitä me vanhemmat uskotaankaan. Oma tyttäreni muistuttaa mulle aina ulos lähtiessä, että olenhan muistanut käydä pissalla ja laittanut heijastimen, osaa katsoa suojatiellä ettei kävele auton alle ja tietää, ettei saa koskea kokkiveitseen ilman lupaa. Meidän vanhempien tehtävä on opettaa nämä jutut ja ohjata lasta, mutta antaa tämän oman turvallisuutensa rajoissa tehdä itse omat valintansa. Lapsista, jotka kasvavat ilman erehdystä ja oppimista kasvaa myös epävarmoja aikuisia ja onkin esitetty, että esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko voi johtua siitä, että tavallisetkin asiat demonisoidaan jo lapsena.

Lasten kuuluu olla kiinnostuneita ja innostuneita, lasten pitää saada tutkia, kokeilla ja oppia. Ehkä tämä on myös osa sellaista mun suurempaa vanhemmuusideologiaa: lapsesta tulee osa vanhempiensa elämää, ei vanhempiensa elämä. Mun tehtäväni äitinä on varmistaa, että mun lapsilla on turvallinen olo ja rakastavia ihmisiä ympärillä ja tukea lapsia kasvamaan sellaisiksi kuin he itse haluavat olla. Enkä usko sen toteutuvan vahtimalla ja käskemällä – millä ihmeellä lapsi voisi kasvaa omaksi itsekseen, jos minä koko ajan huohotan korvan juuressa ja hoen, että älä mene sinne tai tänne? Omia suosikkejani ovat ne vanhemmat, jotka Hoplopissa ensin karjuvat lapsille, että ole varovasti ja sen jälkeen tenttaavat, että mikset uskalla laskea sieltä alas.

Voi tosin olla, että löydän huomenna itsestäni todellisen kukkahattutädin (ahhahahahhaha, ”löydän”), kun MHL:ssä esiintyy tämä pohjalainen temppuperhe, jonka lapset kiipeilivät yksivuotiaana pitkin valotolppia ja hyppivät talon katolta alas. Onneksi Raisa lupasi tulla mun mukaan, vetää tuntuvat tumut ja tarvittaessa vaikka oksentaa suorassa lähetyksessä mun päälle, että jännitys vähän laukeaa. Ettei tartte sitten stressata. On se vaan niin hyvä ystävä.

Marja Hintikka Live huomenna maanantaina 25.1.2016 TV2 21.00